Lukion ensimmäisellä luokalla terveydenhoitajan oli määrä jakaa meille kaikille kondomit. Hän antoi sellaisen minullekin, vaikka totesi, että en sitä varmaan tarvitse. Lausunnon takana oli käsitys siitä, että vammainen ihminen on epäseksuaalinen.
Samanlaisen ajattelutavan huomaa hyvin usein siinä, miten vammaisten ihmisten palveluita suunnitellaan ja toteutetaan. Opettajat, terveydenhoitajat, lääkärit ja terapeutit eivät ehkä osaa vastata epävarman teinin kysymyksiin. Jos ne kysymykset yleensä uskaltaa esittää, eikä itsekin kuvittele olevansa viallisuudessaan epäseksuaalinen. Palvelusuunnitelmaan ei kirjata, että kuljetuspalvelujen ja avustajatuntien pitää riittää myös treffeillä käyntiin. Apuvälinekartoituksessa ei katsota, olisiko saatavilla jotain, mikä helpottaisi kumppanin hellimistä.
Tietämättömyys ja asenteet rajaavat mahdollisuuksia
Seksuaalisuuden kieltäminen johtuu usein tietämättömyydestä. Vammainen ihminen nähdään niin fundamentaalisesti erilaisena, ettei hänelle oleteta sellaisia yleisinhimillisiä ominaisuuksia kuin seksuaalisuus. On helpompi sanoa: “Et sä kuitenkaan pysty” kuin ottaa yhdessä selvää asioista.
Parhaimmillaan esimerkiksi fysioterapeutti voi auttaa omaan vartaloon tutustumisessa ja näin auttaa oman seksuaalisuuden löytämisessä.
Vammaisuutta sinänsä pidetään niin suurena kärsimyksenä, että vammaista ihmistä halutaan suojella kaikenlaiselta lisäkärsimyksiltä. Sydänsurut ja rakkauspettymykset ovat kieltämättä kärsimyksistä suurimpia, mutta on parempi tarjota niihin tukea kuin kieltää ne kokonaan.
Seksuaalisuutta ei voi poistaa ihmisestä
Ei ole tavatonta, että vammaisten ihmisten seksuaalisuutta jopa tietoisesti rajoitetaan. Usein syynä on häntä auttavien ihmisten, kuten avustajien, hoitajien tai läheisten halu päästä helpommalla.
Esimerkiksi saatetaan kieltää seksikkäät vaatteet, koska niiden pukeminen on avustajan mielestä hankalaa. Tiedän tapauksia, joissa vammaista tyttöä on käsketty laihduttamaan ja siten yritetty estää naisellisten muotojen kehittyminen, koska silloin heidän nostamisensa on ollut helpompaa. Monessa maassa on tavallista syöttää vammaisille ihmisille lääkkeitä seksuaalisten halujen ehkäisemiseksi.
Pahimmillaan seksuaalisuudesta vaikeneminen luo tilan väkivallalle. Kun ei tunne rajojaan, ei voi puolustaa niitä. Valitettavan usein väkivallan tekijä on uhrin lähellä, ehkä läheinen omainen tai avustaja. Silloin riippuvuussuhde on niin voimakas, että avun hakeminen käy vaikeaksi, ellei jopa mahdottomaksi. Pahinta on, jos muut läheiset eivät ota vammaisen ihmisen hätää tosissaan.
Ammattilaiset voivat tukea seksuaalioikeuksien toteutumista
Omalla kohdallani terveydenhoitajan asenne ei ole pahemmin haitannut. Minulla on ollut seurustelusuhteita ja melkein vuoden ajan olen ollut äiti. Raskausaikanani pärjäsin hyvin, koska olin ottanut etukäteen selvää vammaisuuteeni liittyvistä erityistarpeista. Lääkärit, kätilöt ja muut kysyivät minulta ja sanoivat, että kaltaiseni tapaukset ovat harvinaisia. Ei ihme: vammaiset ihmiset perustavat perheen harvemmin kuin ei-vammaiset ikätoverinsa. Vain pari lääkäriä suhtautui epäilevästi mahdollisuuksiiini olla raskaana ja selvitä vanhemmuudesta.
Monet vammaiset tuttavani eivät ole yhtä onnekkaita. Heidän kokemustensa perusteella olen oppinut, että vammaisen elämässä aika paljon riippuu siitä, millaisia ihmisiä heidän ympärillään on.
Terveyden- ja sosiaalihuollon ammattilaisten rooli on merkittävä, koska he vaikuttavat myös vammaisten lasten ja nuorten vanhempien asenteisiin.
Amu Urhonen
Kynnys ry:n puheenjohtaja