Merja Latvala (2007) Työttömien kertomuksia sosiaalitoimen mahdollisuuksista katkaista toimeentulotuen pitkäaikaisasiakkuuden kierre. "Oonko mä nyt tään toimeentulotuen varassa loppuelämäni?"
Julkaisematon sosiaalityön pro gradu-tutkielma. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön laitos, Tampereen yliopisto.
Tutkimuksen aihe
Pro gradu-työssä tutkitaan toimeentulotuen työttömien pitkäaikaisasiakkaiden kertomusten kautta sitä, millaisiksi asiakkaat kuvaavat sosiaalityön mahdollisuuksia katkaista pitkäaikaisasiakkuus toimeentulotuessa. Tutkimuksessa selvitetään, millaista sosiaalityöntekijän ja asiakkaan yhteistyö toimeentulotukityössä on ja millaista toimeentulotukiasiakkaan arki on.
Tutkimusasetelma
Tutkimuksessa käytetään sosiaalis-konstruktivistista lähestymistapaa ja metodina narratiivista tutkimusotetta. Aineisto perustuu kahdeksan eteläpohjanmaalaisen työttömän pitkäaikaisen (asiakkuus kestänyt yli kaksi vuotta) toimeentulotukiasiakkaan tarinaan, joista kahdessa on käytetty elämänkertahaastattelua ja kuudessa kerronnallista haastattelua. Haastateltavista kolme oli miehiä ja viisi oli naisia, iältään 30—48-vuotiaita. Heidän toimeentulotukiasiakkuutensa kesto vaihteli kahdesta viiteentoista vuoteen.
Tutkimustulokset
Toimeentulotukijakson pitkittyminen vähensi asiakkaiden liikkumatilaa ja mahdollisuuksia enää ilman tukea päästä ns. normaalielämään kiinni. Toimeentulotukiasiakkaat olivat hyvin työorientoituneita ja halusivat töihin. Pätkätöiden kuvattiin kuitenkin vain pahentavan tilannetta sekoittamalla koko rahatilanteen. Työttömien yhdistykset koettiin luovuttaneiden paikoiksi, joissa ei saanut riittävästi kannustusta. Asiakkaat kaipasivat mahdollisuutta käyttää tietokonetta ja nettiyhteyksiä työpaikkojen etsimisessä, työhakemusten teossa ja tulostamisessa.
Pitkittynyt asiakkuus hankaloitti mm. perusasioiden hankkimista, terveyden ylläpitämistä, ulospäin suuntautumista, työpaikan hankkimista ja liikkumista pitkien välimatkojen takia. Tämän vuoksi auton omistaville pitkäaikaisasiakkaille oli ensiarvoisen tärkeää pitää kiinni auton omistuksesta, ja autottomuuden nähtiin heikentävän työnsaantimahdollisuuksia. Asiakkaat toivoivat myös rahallista tukea harrastamiseen. Heillä oli suuri tarve saada ohjausta ja neuvontaa. He arvostivat kasvokkaista kohtaamista ajanvarauksella tutun työntekijän kanssa. Asiakkaat kaipasivat sosiaalityöntekijöiden työotteeseen moniammatillisuutta, mikä useimmiten kuitenkin puuttui tai ei ollut onnistunutta.
Toimeentulotuki työmenetelmänä oli asiakkaille epäselvää eikä toimeentulotukityössä nähty tavoitteellisuutta. Asiakkaiden mielestä sosiaalityö oli toimeentulotuen laskemista ja he olivatkin hämmästyneitä, jos sosiaalityöntekijä puhui muistakin asioista kuin taloudellisesta tilanteesta. Sosiaalityöntekijä miellettiin pelkäksi rahanjakajaksi eikä häntä nähty elämänhallinnan tukemisen roolissa. Toimeentulotukityö näyttäytyi asiakkaille kaavamaisena työnä, jossa yritettiin saada asiakkaat ensisijaisten etuuksien pariin pois toimeentulotuelta.
Asiakkailla oli suuri tarve saada tulla kuulluiksi ja kohdatuiksi sosiaalitoimistossa ja he kaipasivat tukea, kannustusta, ohjausta ja tietoa. Aktivointisuunnitelma oli asiakkaille melko tuntematon käsite ja se liitettiin yleensä työvoimatoimiston palveluihin. Aktivointisuunnitelmien tekotilanteista välittyi asiakkaille sellainen kuva, että he ovat niissä kuuntelijoita eri viranomaisten neuvotellessa keskenään toimintavaihtoehdoista.
Mitä annettavaa tutkimuksella on käytännön sosiaalialan työlle?
Tutkimustulokset kätkevät taakseen teoreettisen yhteyden hyvinvointipolitiikan suunnanmuutokseen, josta heijastuu workfare-ajattelu työhön kannustamisineen ja aktivointipyrkimyksineen, jopa welfare-ajattelun kustannuksella. Tutkimustulokset vahvistavat jo tutuksi tullutta kuvaa siitä, että toimeentulotuki näyttäytyy asiakkaille pelkkänä rahanjakamisena, jolloin siinä ei nähdä sosiaalityön tekemisen mahdollisuuksia.
Asiakkaat kuitenkin haluaisivat tavata sosiaalityöntekijän, sen sijaan että täyttäisivät kirjallisia toimeentulotuki hakemuksia. Tutkimustulokset ovat jokseenkin jyrkässä ristiriidassa tämän hetken toimeentulotukityön organisoinnin kanssa, jossa asiakkaiden hakemuksia käsitellään yhä enemmän kirjallisesti ja asiakkailla on yhä harvemmin mahdollisuutta tavata sosiaalityöntekijää.
Tutkimuksessa tuli hyvin myös esille, miten autottomuus tai harrastusten puute vaikeuttaa asiakkaiden liikkumista, työnhakua tai terveyden ja sosiaalisten suhteiden ylläpitämistä. Silti aktivointipolitiikan nimissä yritetään pikemminkin rajoittaa harkinnanvaraisuutta (täydentävän toimeentulotuen myöntämistä) esimerkiksi bussikorttiin, jolla asiakkaan tilanteesta riippuen saatettaisiin mahdollistaa niin liikkumista paikasta toiseen, työnhakua, terveyttä kuin sosiaalisten suhteidenkin ylläpitoa. Kuntien omissa toimeentulotukiohjeissa saatetaan bussikorttia vastaavia menoja pyrkiä rajoittamaan hyvinkin tiukasti. Tämä toimintaperiaate ei kuitenkaan tämänkään tutkimuksen valossa ole välttämättä järkevää, vaan aktivointitavoite saattaa juuri tiukoista toimeentulotukinormeista johtuen johtaa aivan päinvastaiseen tilanteeseen ja passivoida asiakkaita entisestään.
Vastauksena tutkimuksen esittämään pääkysymykseen siitä, pystytäänkö sosiaalityön keinoin katkaisemaan pitkäaikaista toimeentulotukiriippuvuutta, voidaan todeta, että nykymuotoisella toimeentulotuen sosiaalityöllä tähän tavoitteeseen ei kovinkaan hyvin päästä. Syytä tähän voidaan hakea esimerkiksi aktivointisuunnitelmien itsetarkoituksellisuudesta, sillä sosiaalityön onnistumisen mittareina saatetaan kunnissa käyttää tehtyjen aktivointisuunnitelmien määrää. Aktivointisuunnitelmien määrä on saatettu toisinaan kytkeä jopa henkilöstön tulospalkkaukseen.
Tämä kaikki on pois olellisempiin asioihin keskittymisestä kuten asiakkaan kohtaamisesta, sillä kuten Kulmala, Valokivi ja Vanhala (2003) ovat todenneet, asiakkaat odottavat sosiaalityöntekijältä vain sosiaalisten asioiden käytännön hoitamista, pohtimista ja järjestämistä sekä sitä, että he pääsisivät keskustelemaan sosiaalityöntekijänsä kanssa. [Kulmala, Anna & Valokivi, Heli & Vanhala, Anni (2003) Sosiaalityön kohtaamisia asiakkaiden kertomana. Teoksessa Pohjola Anneli, Rajavaara Marketta & Satka Mirja (toim.) Sosiaalityö ja vaikuttaminen. Kopiojyvä Oy: Jyväskylä, 125-137, 129-131.]
Minna Strömberg-Jakka
VTM, tohtorikoulutettava
Turun yliopisto
Sosiaalitieteiden laitos
Lue tutkimus