Merja Laitila-Ukkola ( 2005) Päihdehuollon näköinen sosiaalityö? Suomalaisen päihdehuollon sosiaalityötarinoita.
Julkaisematon sosiaalityön erikoistumiskoulutuksen kuntouttavan sosiaalityön alaan liittyvä ammatillinen lisensiaatintutkimus. Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta.
Tutkimuksen aihe
Tutkimuksessa tarkastellaan suomalaisen päihdehuollon sosiaalityön sisällön ja luonteen muotoutumista 1950-luvulta 2000-luvun alkuvuosiin. Tutkimuksen tavoitteena on ollut tuottaa tietoa yhteistyön kehittämiseksi eri ammattiryhmien välillä päihdepalveluissa.
Tutkimusasetelma
Tutkimus on kvalitatiivinen ja siinä sovelletaan narratiivista (tarinallista) lähestymistapaa. Tutkimuksen aineistona ovat kirjallisuuden lisäksi viiden sosiaalityöntekijän haastattelut. Haastateltavat eivät ole tutkimuksessa anonyymeinä, vaan esiintyvät omilla nimillään: haastateltavina toimivat Anja Auvinen, Lasse Murto, Helmi Mäki, Marja-Leena Nousiainen ja Antti Särkelä. He ovat osallistuneet ja vaikuttaneet sekä perinteisten että uusien hoitopoliittisten käytäntöjen muotoutumiseen päihdehuollossa.
Tutkimustulokset
Tutkimuksessa päihdehuollon sosiaalityö määrittyy sosiaalipolitiikan tavoitteiden mukaisena toimintana, jossa työn lähtökohtana on työntekijän ymmärrys päihdeongelman luonteesta. Jo varhain sosiaalityön keskeisiksi elementeiksi nousivat Laitila-Ukkolan mukaan ihmisen kohtaaminen, kuunteleminen ja vuorovaikutuksellisuus. Päihdehuollon lainsäädännöllinen kehitys on tutkimuksen mukaan tapahtunut yksilöön kohdistuvista kontrollitoimenpiteistä kohti koko väestölle suunnattua palvelutoimintaa.
1970-luvun lopulla kokonaiskuntoutuksen käsite tuli osaksi päihdehuollon sosiaalityötä. Edelleenkään kokonaisvaltaisuus ei kuitenkaan näy Laitila-Ukkolan mukaan esim. siten, että palveluohjaus olisi valtakunnallisesti sisäistetty osaksi päihdehuollon perustehtävää. Sosiaalityön taival itsenäiseksi tieteenalaksi ei ole ollut helppo. Sosiaalityön on pitänyt sekä etsiä omaa tapaansa hoitaa sosiaalisia ongelmia että pyrkiä valitsemaan sopivimmat vaikutteet muista tieteenaloista. Yhteistyö moniammatillisissa tiimeissä vaatii vahvaa ammatillista identiteettiä.
Sosiaalityöntekijöiden tulisi Laitila-Ukkolan mukaan sanoutua irti ulkopuolelta annetuista malleista ja vaatimuksista ja paneutua oman työn kriittiseen arviointiin. Laitila-Ukkolan haastateltavat tuovat esiin, että sosiaalityön on luotava ja kehitettävä uusia eri sektorit ylittäviä toimintakäytäntöjä arjen työkaluiksi, sillä tavoitteena on asiakkaan kokonaisvaltainen tukeminen. Esim. vaitiolovelvollisuus ja salassapitosäädökset mainitaan moniammatillista yhteistyötä hankaloittavina. Laitila-Ukkola nostaa esiin myös päihdehuollon vaikuttavuuden ja väittääkin, että päihdeongelmaisten hoidossa näytön sijaan tärkeämmäksi nousee se, mitä muuta kuin juomisen lopettaminen tai vähentäminen tapahtuu asiakkaan elämässä. Tärkeää onkin hakea tietoa ihmisten tilanteista: mitä heille tapahtuu ja miksi.
Tutkimuksen pohjalta näyttää siltä, että medikalisaatio on ajankohtainen ilmiö myös päihdehuollossa. Suurimmaksi huolen aiheeksi nousee lääketieteen ja sosiaalitieteiden välinen valtataistelu. Lääkehoidon positiivisina puolina mainitaan mm. se, että lääkehoidolla voidaan helpottaa vieroitusoireita ja sitä kautta auttaa päihdeongelmaista ottamaan vastuuta omasta toipumisestaan. Sosiaalityön haasteeksi päihdehuollon kokonaisuudessa jää laadukkaiden psykososiaalisten hoitojen tarjoaminen lääkkeellisten hoitojen rinnalla.
Mitä annettavaa tutkimuksella on käytännön sosiaalialan työlle?
Tutkimuksen pitkät sitaatit ja niiden ohessa kulkevat analyysit antavat hyvän työkalun oman työn ja ammatillisuuden reflektoinnille. Haastattelujen kautta voi ikään kuin itse käydä keskustelua haastateltavien ja tutkijan kanssa, pohtien samalla omia näkökulmia aiheeseen. Päihdehuollon sosiaalityölle ei Laitila-Ukkolan mukaan ole määritelmää, eikä hän itsekään luo sellaista työssään. Tutkimuksen avulla sosiaalityöntekijä voi pohtia alan käsitteiden sisältöjä ja sitä vastaavatko käsitteet käytännön työtä.
Tutkimuksessa uskalletaan puuttua myös vaikeisiin teemoihin kuten terapian ja sosiaalityön eroihin sekä päihdehuollon vaikuttavuuteen. Haastateltavat ja tutkija ovat yhtä mieltä siitä, että sosiaalityössä on lupa hyväksyä asiakkaan tilanteen ennallaan säilyttämisen näkökulma – muutos ei aina ole mahdollinen. Laitila-Ukkola toteaa, että päihdehuollon sosiaalityöntekijöiltä vaaditaan koko ajan enemmän erityisosaamista. Hän väittääkin, ettei sosiaalityöntekijöiden koulutus anna todellisia valmiuksia käytännön asiakastyöhön, vaan päihdehuoltoon hakeutuville sosiaalityöntekijöille täydennys- ja jatkokoulutus ovat välttämättömiä. Tämä tutkimuksen väite tulee mielestäni kuulla niin perus- kuin jatkokoulutuksessakin.
Laitila-Ukkola peräänkuuluttaa haastateltaviensa tavoin uudenlaista tiedontuotantoa tämän päivän päihdehuollon sosiaalityössä, päihdepalvelujärjestelmän kehittämisessä sekä päihdetyön arvioinnissa. Tällä he tarkoittavat tieteellisen tiedon, tutkimuksen sekä asiakkailta ja työntekijöiltä kerätyn kokemuksen yhdistämistä. Keskeistä on tämän tiedon näkyväksi tuominen mm. vaikuttamistyön kautta. Vaikuttamistyön tulisi kohdentua niin yleiseen mielipiteeseen kuin poliittisiin päätöksentekijöihin ja muihin päättäjiin, toteaa Laitila-Ukkola. Tutkimuksesta saa hyviä välineitä oman vaikuttamistyön rakentamiseksi.
Anu Autio
sosionomi, kasvatustieteen ylioppilas, korkeakouluharjoittelija
THL, Sosiaaliportti
Lue lisensiaatintutkimus