Suvi Raitakari (2008) Asukkaasta kiinnipitäminen ja irtipäästäminen. Neuvotteluja yhteisön tavoittelemasta jäsenyydestä.
Teoksessa Irene Roivainen & Marianne Nylund & Riikka Korkiamäki & suvi Raitakari (toim.) Yhteisöt ja sosiaalityö. Kansalaisen ja asiakkaan silmin. Jyväskylä: PS-kustannus.
Tutkimusaihe
Tutkimus tarkastelee miten eräässä mielenterveys- ja päihdekuntoutukseen erikoistuneessa tuetun asumisen yhteisössä työntekijät neuvottelevat asukkaista antamalla heille puheessaan erilaisia jäsenyyksiä yhteisössä. Artikkelissa tuodaan esiin, että ammattilaisten asiakasmäärittelyissä on nähtävissä kulttuuriset ja ammatilliset näkemykset siitä, mitä kuntoutumisessa tavoitellaan ja myös minkälaista yhteisön jäsenyyttä vaaditaan. Tutkijan mukaan kuntoutusprosessi on häiriöille altis ja edellyttää neuvottelua ja uudelleen arviointia.
Tutkimusasetelma
Artikkeli pohjautuu 15 työntekijäpalaveriin, joissa on keskusteltu asiakkaista ilman näiden läsnäoloa. Tutkija kiinnittää tutkimuksensa teoreettisesti institutionaalisen vuorovaikutuksen tutkimukseen ja kiinnittää siis huomiota työntekijöiden keskinäiseen kanssakäymiseen kielen avulla.
Vuorovaikutuksen tutkimuksessa lähdetään tutkijan mukaan siitä, että instituutio on osapuolten vuorovaikutuksen tulos. Analyysin näkökulmia ovat, miten osapuolet puhuvat ja kenelle sekä mihin tarkoituksiin he puhettaan käyttävät. Kysymyksessä on siis paikallinen neuvotteluprosessi, johon instituution työntekijät osallistuvat aina jostain näkökulmasta ja ammatillisesta tehtävästä käsin. He käyttävät puheessaan sekä kulttuurista että ammatillista tietoa.
Tutkimustulokset
Tuetun asumisen yhteisössä kullakin asiakkaalla voidaan nähdä tietynlainen tavoitetila eli hänen oletetaan muuttavan itsenäiseen asumiseen, suoriutuvan arjesta ilman tukea ja kiinnittyvän luonnollisiin yhteisöihin – sukuun, ystäviin, harrastusyhteisöihin, naapurustoon yms. Yhteisön määrittelemään asukkaan tavoitetilaan kuuluvat arjen elementit toimivat selityksenä sille, mitä asukkaalta voidaan vaatia.
Mielenterveys- ja päihdekuntoutujilla on kuitenkin tuetun asumisen yhteisössä monissa tilanteissa sairaan status eikä sairaalta ihmiseltä odoteta kulttuurisesti samaa kuin terveeltä aikuiselta. Sairaan asema mahdollistaa huolenpidollisen työorientaation ja ei-normin mukaisen käyttäytymisen ymmärtämisen. Tästä aiheutuva ristiriita tavoitetilan suhteen aiheuttaa jatkuvaa rajankäyntiä sen suhteen, ketkä yhteisöön kuuluvat, keitä voidaan auttaa ja ketkä tulisi lähettää pois.
Tutkija puhuu tavoitetilan häiriöistä, jotka tuovat tarvetta neuvotteluille. Häiriö voi olla esimerkiksi tilanne, jossa asukas ei sitoudu yhteiseen toimintaan. Neuvotteluissa työntekijät miettivät, miten asukkaan ja yhteisön välistä suhdetta ongelmatilanteissa voidaan säädellä. Tutkija löytää aineistostaan kahdenlaisia ratkaisuvaihtoehtoja näihin häiriötiloihin. Hän nimeää ne kiinnipitämis- ja irtipäästämisneuvotteluiksi.
Kiinnipitämisneuvotteluissa korostuu asukkaan motivointi ja suostuttelu. Työntekijät ovat sitoutuneita asukkaan hyvinvoinnin ja osallistumisen edistämiseen. Yhteisön jäsenyys nähdään asukkaan oikeutena. Toisaalta kiinnipitämisneuvottelut voivat toteutua myös kontrollin ja rajojen asettamisen kautta. Tällöin on kyse tilanteesta, jossa asukkaan arvioidaan etääntyneen liian kauas yhteisöstä ja yhteistyöstä. Tutkija puhuu tässä yhteydessä ”ryhtiliike-episodeista”.
Irtipäästämisneuvotteluissa esiintyy myös kahdenlaista irtipäästämistä, väliaikaista ja pysyvää. Väliaikaista se on silloin, kun asukas esimerkiksi ohjataan laitoshoitojaksolle ja pysyvää silloin, kun hänet sijoitetaan pysyvästi esimerkiksi kuntoutuskotiin tai tavalliseen asumiseen. Irtipääsemispuhetta aineistossa on tutkijan mukaan paljon siitä huolimatta, että kyseisen instituution toiminta-aikana vasta muutama asukas oli siirtynyt pysyvästi pois. Tämä kuvannee sitä, että tuetun asumisen yhteisössä asukkaiden siirtyminen luonnollisten yhteisöjen jäseniksi on vaativa prosessi.
Prosessien vaativuus näkynee myös siinä, että asukkaalle tarjoutuu työntekijöiden puheessa monenlaisia tomijuuksia, joiden yhteydessä pohditaan itsemääräämisoikeutta. Asukas saa välillä toimenpiteiden kohteen ja välillä aktiivisen päätöksentekijän aseman. Välillä asukas on huolenpidon varassa, toisinaan taas ”hankala vedättäjä” tai sairas ihminen. Erilaiset asemat saattavat esiintyä samasta henkilöstä puhuttaessa. Puheessaan työntekijät myös asettavat varovaisia ennusteita tavoitetilan suhteen ja niitä perustellaan asukkaan menneisyydellä. Tutkijan mukaan tällainen vähän tavoittelu mahdollistaa huolenpidollisen, kiinnipitävän suhteen asukkaaseen, mutta riskinä voi olla, että asukkaan voimavarat arvioidaan alakanttiin
Mitä annettavaa tutkimuksella on sosiaalialan työlle?
Työntekijöiden puhe asiakkaistaan tuo hyvin esiin sen, miten ammattilaiset tuottavat erilaisia merkityksiä asiakkaistaan ja heidän elämäntilanteestaan sekä ”asemoivat” heitä erilaisiin identiteettikategorioihin. Nämä puolestaan ohjaavat työntekijöiden työtä ja kertovat samalla kyseessä olevan instituution toimintaa määrittävistä reunaehdoista ja kulttuurisista käsityksistä.
Tutkija korostaakin, että kiinnipitämis- ja irtipäästämispuhetta tulee suhteuttaa vuorovaikutustilanteiden lisäksi yhteisölle asetettuihin tavoitteisiin sekä mielenterveys- ja päihdepalveluista käytävään yleisempään keskusteluun. Tutkimus tuokin esiin hyvin niitä ristiriitoja, joiden kanssa työntekijät painiskelevat työssään tilanteissa, joissa asiakkaiden yksilölliset tarpeet ja voimavarat eivät istu yhteiskunnallisiin ja poliittisiin tulostavoitteisiin.
Kirsi Nousiainen
VTT, erikoistutkija
Socca