Sosiaalihuollon lainsäädäntöä uudistettaessa joudutaan väistämättä ottamaan kantaa myös vammaislainsäädäntöön. Ovathan Vammaispalvelulaki ja Kehitysvammalaki sosiaalihuollon erityislakeja. Niiden yhdistäminen on ollut työn alla jo pitkään. Pelkkä yhdistäminen tuskin riittää. Kehitysvamma-alan rakennemuutos on vielä kesken. Yksilöiden oikeuksien kannalta hyvin tärkeä itsemääräämisoikeuden tukemista ja rajoittamista koskeva lainsäädäntö on vasta valmistelussa. Esimerkiksi näiden muutosten vaikutus tulee huomioon ottaa.

Vammaispolitiikka on ollut vahvassa kehityksessä, minkä merkittävimpiä ilmauksia ovat mm. YK:n vammaisten oikeuksien yleissopimus ja vasta valmistunut Suomen Vammaispoliittinen ohjelma 2010 -2015. Keskeinen kysymys ja lähtökohta vammaispolitiikassa ovat vammaisten ihmisten ihmis- ja perusoikeuksien varmistaminen. Vammaispoliittisessa ohjelmassa todetaan, että ”käytännössä vammaisten ihmisten ei kuitenkaan ole mahdollista käyttää täysimääräisesti oikeuksiaan ja vapauksiaan tai täyttää velvollisuuksiaan”. Sosiaalihuollossa kysymyksenä on ihmisten sosiaalinen toimintakykyisyys ja toimeentulo jokapäiväisessä elämässään. Siinä on vammaispolitiikan ja sosiaalihuollon risteämiskohta, vaikka vammaispolitiikassa tarkastellaankin koko yhteiskuntaa ja kaikkia sen toimintoja, yhtälailla elinkeino- kuin kulttuurielämää, vammaisten ihmisten kannalta.

Sosiaalihuoltolakiin, erityisesti vammaislainsäädäntöön sisältyy lukuisia tehtäviä, joiden oikea paikka olisi muussa lainsäädännössä, jos olisimme vammaispolitiikassa muutaman askeleen pidemmällä. Edistystä on tapahtunut esimerkiksi asuntopolitiikassa. Voisi ajatella, ettei enää tarvittaisikaan ”asumispalveluja”, vaan avun ja tuen järjestämistä mm. asumisessa ja muissa arjen askareissa. Asunnot järjestettäisiin asuntopoliittisin välinein. Vasta siirrettiin kielelliseen yhdenvertaisuuteen tähtäävät tulkkipalvelut omaan lakiinsa. Kehitysvammalaki sisältää yhä määräykset terveydenhuollosta, vaikka terveydenhuoltolaki on vasta uudistettu ja siihen yhdistettiin kaikki muut erityisratkaisut.

Sosiaalihuollon lainsäädännön uudistamistyöryhmän väliraportissa on todettu, että nykyisellään sosiaalihuoltolain mukaiset palvelut eivät ole kehittyneet sellaisiksi, että ne soveltuisivat vammaisten henkilöiden tarpeisiin. Niinpä sosiaalipalvelut toteutetaankin suurimmalta osin vammaispalvelu- ja kehitysvammalain kautta. Voi kysyä onko meillä tänään sosiaalihuollon yleispalveluita, palveluita, jotka soveltuisivat kenelle tahansa, joka apua tai tukea tarvitsee. Lienee niin, että enin osa sosiaalihuoltolain mukaisista palveluista on muokkautunut vanhuspalveluiksi. Kotipalvelut, nykyisin kotihoito, on kuvaava esimerkki. Vielä 1990-luvun alkupuolella kotipalvelut olivat tärkeässä osassa kuntien tuottaessa tuettua asumista mm. kehitysvammaisille henkilöille.

Syksyllä 2009 voimaan tulleet vammaislainsäädännön osauudistukset sisältävät aineksia, joilla voisi olla merkitystä koko sosiaalihuollon uudistuksessa. Tarkoitan kokonaisuutta, joka rakentuu palvelutarpeen viivytyksettömästä selvittämisestä, määräajassa tehtävästä palvelusuunnittelusta sekä ennen kaikkea oikeudesta henkilökohtaiseen apuun. Henkilökohtainen apu on kiinnostava uusi näkökulma ihmisten jokapäiväisessä elämässä ilmenevän avun ja tuen tarpeeseen vastaamisessa. Sosiaalipalvelut ovat muuttumassa tuotteistetuksi liiketoiminnaksi, ennalta valmiiksi ”paketeiksi”. Henkilökohtainen apu mahdollistaa uuden näkökulman. Apua tai tukea tarvitseva ihminen voi yhdessä sosiaalityön kanssa katsoa millaista apua tai tukea tarvitaan, kuinka paljon ja miten se olisi hyvä organisoida. Vasta tämän jälkeen arvioitaisiin palvelutuotannon anti ja mahdollisuudet ja sen tilaus, ei ennakkokehyksenä. Tässä suunnassa voisi olla myös mahdollisuus löytää talouteen kestävyyttä. Apu ja tuki rakentuisivat ja kohdentuisivat hyvinvointia tuottavalla tavalla.

Markku Niemelä 
sosiaalineuvos
toimitusjohtaja
Eteva kuntayhtymä

Sosiaalihuollon lainsäädännön uudistamistyöryhmän jäsen  

Keskustele aiheesta