Sosiaalihuollon tavoitteena on tukea ihmisten toimintakykyä ja heidän osallisuuttaan tasa-arvoisina ja täysivaltaisina yhteiskunnan jäseninä. Lainsäädännöllä määritellään keskeiset perusteet sille, miten ihminen tarpeineen yhteisössä kohdataan ja miten hänen tarpeisiinsa vastataan. Lainsäädäntö säätelee, mistä asioista ihminen on itse vastuussa, ja missä asioissa yhteisö kantaa vastuuta hänestä ja toimii hänen hyväkseen.

Sosiaalihuollon voimassa oleva lainsäädäntö on pääasiassa puitelainsäädäntöä, jossa ehdottomaksi määriteltyjen normien määrä on vähäinen. Hyväksyttävän ja ei-hyväksyttävän toiminnan rajasta on annettu viitteitä, mutta viime kädessä palvelun järjestäjälle on jätetty valta piirtää raja parhaaksi katsomansa paikkaan - paikallisten olosuhteiden, arvojen ja käytössä olevien voimavarojen mukaan.

Taustalla lienee ollut ajatus siitä, että paikalliset päättäjät toimivat kuten hyvät kuninkaat, joilla on valta ja viisaus löytää aina asukkaidensa kannalta parhaat toimintatavat, tarpeen mukaan joustavat ja uudistumiskykyiset ratkaisut. Tätä harkintavaltaa ei ole haluttu normein rajoittaa.

Kuitenkin törmäämme jatkuvasti merkkeihin siitä, että tämän hyvän toteutumisessa on vielä puutteita. Vanhustenhuollossa nousevat kerta toisensa jälkeen esiin ongelmat, jotka jo lukuisia kertoja on luvattu poistaa. Sosiaalihuoltoa koskevien kantelujen määrä kasvaa kasvamistaan. Ennaltaehkäisevä työ jää edelleen resurssien jaossa korjaavan työn jalkoihin. Nekin harvat asiat, jotka lainsäädännössä on normitettu, kuten toimeentulotuen ja lastensuojelun määräajat, jäävät useissa kunnissa toteutumatta.

Kaiken lisäksi uudet palvelurakenteet, ulkoistaminen ja kilpailuttaminen tekevät toimintaympäristöistä niin monimutkaisia, että sekä kuntalaisten että monesti työntekijöidenkin on joskus vaikea hahmottaa kuka tai mikä on milloinkin vastuussa minkäkin palvelun osan toimivuudesta – kokonaisista palveluketjuista puhumattakaan.

Paikallisen harkintavallan laajuus on myös johtanut siihen, että kansalaisten oikeudet palveluihin ja huolenpitoon eivät toteudu maassa yhdenvertaisesti. Yhteisten normien avulla aikaan saatava yhdenmukaisuus puuttuu.

Tavoitteet eivät siis aina näyttäisikään muuttuvan toiminnaksi lainsäätäjän suunnittelemalla tavalla.

Miten sosiaalihuollon lainsäädäntöä uudistettaessa voidaan varmistua siitä, että henki ja kirjain myös siirtyvät eläväksi todellisuudeksi. Pitäisikö oikeus palveluihin kirjoittaa lakiin nykyistä tiukemmin? Pitäisikö palvelujen laadulle asettaa nykyistä velvoittavammat normit?

Mutta miten normittaa yksilöllisyys ja asiakkaan tarpeiden mukaan järjestettävät palvelut? Miten normittaa asiakkaan kohtaamisen ystävällisyyttä tai hoivatehtävään liittyvän kosketuksen tapaa? Miten normittaa ihmisten välistä kohtaamista, turvallisuuden ja luottamuksen kokemusta?

Hanna Ahonen
Kehittämispäällikkö
Valvira

Kirjoittaja on sosiaalihuoltolain uudistamisen työryhmän jäsen.

 Keskustele ja kommentoi lakiuudistusta