Milloin ikääntyneellä on oikeus saada tarvitsemansa sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut ja miten nopeasti päätöksen tekemisestä tämän on tapahduttava? Kun palveluihin päästään, millainen on ikääntyneen oikeus päättää siitä, milloin hän syö, ulkoilee, käy wc:ssä tai menee vuoteeseen - siis muista riippumattomille henkilöille täysin luonnollisista jokapäiväisistä asioista.

Entä voiko ikääntyneen ”koti” yhtäkkiä siirtyä kunnan tehokkuuspyrkimysten tai tarjouskilpailun aiheuttamien muutosten seurauksena toisen, tarjouskilpailun voittaneen, palvelujen tuottajan tiloihin – tuosta vaan? Voidaanko palveluista, erityisesti palveluasumisesta, periä asiakasmaksuja siten, että henkilöllä ei välttämättä ole ilman toimeentulotukeen turvautumista mahdollisuutta saada tarvitsemiaan palveluita?

Nämä ovat kysymyksiä, jotka nousevat nykypäivänä esille ikääntyneiden henkilöiden palvelujen saantia tarkastellessa. Oma kysymyksensä on myös henkilökunnan riittävyys, ja siitä seuraava vaikutus hoitokäytäntöihin.

Vastaus lainsäädännöstä?

Keskusteluissa on ajoittain noussut esiin tarve ikääntyneitä koskevan lainsäädännön valmisteluun. Syksyllä 2009 hallitus lupasi, että luonnos vanhuspalvelulaiksi valmistuu kevääksi 2011.

Voidaan kysyä, onko erillinen ikääntyneitä koskeva lainsäädäntö paras keino toteuttaa kaikkien edellä kuvattujen arkipäivän perustarpeiden ja yksilön perusoikeuksien toteutuminen. Eikö keskeisimpien kysymysten kuuluisi toteutua jo perusoikeuksia turvaavilla säännöksillä sekä koulutuksella ja asenteisiin vaikuttamisella? Konkreettisemmin oikeuksista eri palveluihin ja tukitoimiin voitaisiin säännellä laissa, joko yleis- tai tiettyä ryhmää koskevassa erityislainsäädännössä.

Ajatuksena vanhuspalvelulaki kuulostaa houkuttelevalta. Toimijoiden ei tarvitsisi selailla sosiaali- ja terveydenhuollon säädöskokoelmaa kannesta kanteen, vaan he löytäisivät yhdestä laista oikeutensa ja velvollisuutensa. Ainakin teoriassa. Olisiko laki siis ratkaiseva tekijä ikääntyneiden aseman turvaamiseksi?

Mitä laissa säädettäisiin?

Tulisiko kaikki lainsäädäntöömme sisältyvät ikääntyneitä koskevat säännökset kerätä yhteen? Vai tulisiko ikääntyneiden asemaa vahvistavia säännöksiä viedäkin kaikkeen relevanttiin lainsäädäntöön eri aloille?

On huomattava, että ikääntyneiden kannalta merkityksellisiä normeja on kaikilla hallinnonaloilla, eikä kaikkia ole mahdollista eikä tarkoituksenmukaistakaan kerätä yhteen ikääntyneitä koskevaan lakiin. Oikeastaan jokainen normi voi olla merkityksellinen ikääntyneelle henkilölle. Myös palveluiden järjestämiseen liittyen tulee tuntea usean kymmentä lakia.

Keneen lakia sovellettaisiin?

Merkityksellisten normien lisäksi keskeinen kysymys erityislain valmistelussa on sen soveltamisalakysymys. Tähän liittyy kiinteästi kysymys ikääntyneen henkilön määrittelystä. Miten ikääntynyt henkilö tulisi määritellä?

Eläkelainsäädännössämme ikäraja on pääsääntöisesti asetettu 63–68 ikävuoden välille. Eduskunnan käsittelyssä olevassa terveydenhuoltolakiesityksessä iäkkäiden neuvontapalvelujen saanti on kohdistettu vanhuseläkettä saaville. Sosiaalihuoltolaki puolestaan turvaa pääsyn palvelutarpeen arviointiin määräajassa 75 vuotta täyttäneelle henkilölle. Aiemmin ikäraja oli 80 vuotta.

Ikääntymisestä aiheutuva toimintarajoitteisuuden lisääntyminen ei ole suorassa suhteessa iän karttumiseen. Jos lain soveltamisala määräytyisi ainoastaan ikään perustuen, esimerkiksi 65 tai 75 vuotta täyttäneitä koskien, silloin 64 tai 74 vuotta täyttänyt, mutta yhtälailla toimintarajoitteinen henkilö jäisi lain soveltamisen ulkopuolelle. Toisaalta 70 tai 80 vuotta täyttänyt henkilö, joka olisi lain soveltamisalan piirissä, voi olla huomattavasti parempikuntoinen kuin soveltamisalan ulkopuolelle jäävä henkilö. Voiko ikä siis olla tällaisessa asiassa positiiviseen erityiskohteluun näin rajaavasti oikeuttava tekijä?

Iän määrittely ei ole ongelmatonta myöskään ikääntyneisyyden tason ja säännösten soveltamisen tarkoituksenmukaisuuden suhteen. Jos lain soveltamisala toisi esimerkiksi kaikki 65 tai 75 vuotta täyttäneet henkilöt lain yleisten säännösten soveltamisen piiriin, ”leimattaisiin” mahdollisesti hyvinkin aktiiviset ja toimintakykyiset henkilöt tahtomattaan lainsäädännössä ikääntyneiksi. Toisaalta hyvinvointia edistävien ja ennaltaehkäisevien toimien käynnistämisen näkökulmasta heitä voitaisiin pitää tarkoituksen kannalta jo liian ikääntyneinä.

Palvelutakuusta vastaus?

Soveltamisalaa olisi mahdollista rajata myös siten, että tietyn iän täyttäminen toisi henkilön lain tiettyjen säännösten piiriin. Laissa voitaisiin säätää esimerkiksi kaikkia ikääntyneitä koskevista ennalta ehkäisevistä toimista, ikääntyneiden äänen kuulumisesta ja osallisuuden lisäämisestä esimerkiksi vanhusneuvostojen muodossa sekä oikeudesta palvelutarpeen arviointiin tietyssä ajassa.

Soveltamisalasäännös voitaisiin muodostaa siten kaksitasoiseksi, että henkilöllä olisi tietyn asteisen palvelutarpeensa perusteella oikeus tietyssä ajassa saada tarvitsemansa palvelut. Näin lainsoveltamisala määräytyisi osin iän perusteella, mutta painottaisi kuitenkin kaikkein heikoimmassa asemassa olevien tarpeita.

Myös tällaisessa määrittelyssä 64 tai 74 vuotta täyttänyt henkilö jäisi kuitenkin edelleen soveltamisalan ulkopuolelle. Tulisiko siis iän ja toimintarajoitteisuuden lisäksi soveltamisalassa olla poikkeussäännös heidän tarpeisiin vastaamiseksi? Milloin nämä poikkeustilanteet olisivat mahdollisia?

Ikääntyminen tulisi kyetä määrittelemään ja tarvittaessa ikäraja asettamaan, jos kyse on ikääntyneitä koskevasta lainsäädännöstä. Jos taas ikärajasta poikettaisiin lähtökohtaisesti toimintarajoitteisuuteen perustuen, perustellumpaa ehkä olisi lähestyä sääntelyä yleisestikin toimintarajoitteisuuden perusteella.

Vai järjestettäisiinkö nuorempien toimintarajoitteisten tarvitsemat palvelut tulevaisuuden yleislakien, ja ehkä joissakin tapauksissa vammaispalvelulain, perusteella? Kumpi ryhmä asettuisi tässä tilanteessa epätasa-arvoiseen asemaan toiseen nähden? Saisiko ikääntyneitä koskevan lainsäädännön perusteella parempia palveluita kuin sosiaalihuoltolain perusteella vai kävisikö ehkä niin, että ikääntyneet jäisivät yleisten palvelujen ulkopuolelle ”omiin palveluihinsa”? Tämän ei normaaliusperiaatteen näkökulmasta pitäisi olla aiheellinen pelko, sillä yleisten palveluiden tulisi olla aina ensisijaisia.

Lukuisista kysymyksistä huolimatta sosiaalihuollon lainsäädännön uudistamistyöryhmä korostaa ikääntyneitä koskevan lain valmistelun tavoitteena olevan ikääntyneen henkilön hyvinvoinnin edistäminen ja voimavaraistaminen sekä hyvinvointierojen kaventaminen, osallisuuden ja itsenäisen suoriutumisen mahdollistaminen ja tukeminen sekä pääsy palvelutarpeen arviointiin ja määrältään ja laadultaan riittävien palvelujen turvaaminen. Näillä evästyksillä tulevaa ikääntyneitä koskevan lainsäädännön vahvistamista valmistellaan.

Virpi Vuorinen
hallitussihteeri
Sosiaali- ja terveyspalveluosasto
Sosiaali- ja terveysministeriö
Sosiaalihuollon lainsäädännön uudistamistyöryhmän sihteeri

 Keskustele ja kommentoi lakiuudistusta