Maahanmuuton kasvu näkyy Suomessakin yleistyneenä keskusteluna kunniaväkivallasta, kunniasta ja häpeästä. Keskustelussa huomio kiinnittyy yleensä kunniakäsitteen negatiivisiin puoliin, kuten kunniamurhiin ja kunniaan liittyvään kontrolliin. Nämä ilmiöt pitää tunnistaa ja tuomita, mutta niiden ohessa tulisi muistaa myös kunniakäsitteen myönteiset puolet. Jos haluamme muuttaa vuosituhansia vanhan perinteen vahingollisia puolia, ei se onnistu, jos näkökulmamme on ensisijaisesti negatiivinen ja asenteellinen.
Niin kutsutuissa yhteisöllisissä kunniakulttuureissa, joista useimmat Suomeen muuttavat turvapaikanhakijat tulevat, kunnialla on tärkeä rooli päivittäisessä elämässä. Tällaisia kunniakulttuureita esiintyy muun muassa Irakissa, Somaliassa, Afganistanissa, Turkissa ja kurdiryhmissä. Kunniakoodisto on eräänlainen perheensisäinen oikeusjärjestelmä, jolla säädellään suvun naisten siveyttä ja sitä, mikä perheenjäsenille on sallittua ja mikä ei. Ilmiöön liittyy haitallisia perinteitä, kuten liiallista kontrollointia, uhkailua ja mahdollisesti väkivaltaa, mutta ei läheskään aina. Kunniaa voi olla myös ilman näitä kielteisiä puolia. Tästä kuitenkin puhutaan länsimaissa harvoin, sillä taitaa olla inhimillistä keskittyä mieluummin siihen, mikä toisissa kulttuureissa on mielestämme huonommin kuin omassamme.
Kunnia-ajattelun myötä maahanmuuttajataustaisilla lapsilla ja nuorilla on elämässään sellaista yhteisöllistä turvaa, jota länsimaisessa elämäntavassa on jo unohdettu. Heidän tarvitsee esimerkiksi hyvin harvoin olla yksin kotona koulupäivän päätyttyä. Lisäksi heidän odotetaan kunnioittavan vanhempiaan, auttavan myös ydinperheen ulkopuolisia sukulaisia ja oikeus tulla itse autetuksi. He eivät voi toimia vain omien tarpeidensa ohjaamina, vaan heidän tekonsa vaikuttavat koko perheen ja suvun maineeseen. Tekemisillä on näin ollen väliä ja myös nuorten tulee kantaa vastuu teostaan. Kunniakäsityksiä voi kiittää maahanmuuttajataustaisista nuorista, jotka kunnioittavat opettajia, eivät kiroile ja auttavat toisiaan.
Maahanmuuttajataustaisten vanhempien kasvatustyön tukemisessa on tärkeää kiinnittää huomiota voimavaroihin ja niihin hyviin kasvatustapoihin, joita lapsen vanhemmilla jo on ja tukea niitä niin, että haitalliset kasvatuskäytännöt, kuten väkivallalla tai sen uhalla kontrollointi väistyvät. Samoin kannattaa toimia kunniakulttuurien kanssa. Sitä, mikä kunniakoodistossa on hyvää, tulee tukea sen sijaan, että kunnia-ajattelua yritettäisiin kitkeä irti maahanmuuttajataustaisista vanhemmista. Ei ole realistista ajatella, että kunniakäsitykset automaattisesti jäävät taka-alalle kotoutumisen myötä. On turha kuvitella, että maahanmuuttajataustaiset vanhemmat hyväksyisivät ulkoapäin tuotuja kasvatusmenetelmiä, sillä heidän näkökulmastaan suomalaisessa tavassa kasvattaa ei välttämättä ole sitä moraalia, siveyttä ja kunniaa, jota he edellyttävät.
Mannerheimin Lastensuojeluliiton Uudenmaan piirin Amoral-hanke aloitti kolme vuotta sitten työnsä kunniaväkivallan vähentämiseksi. Hanke pyrki tarjoamaan maahanmuuttajataustaisille vanhemmille käytännön työkaluja väkivallattomaan kasvatukseen. Yhdessä omakielisistä seminaareistamme maahanmuuttajataustainen äiti sanoi: olette nyt kertoneet meille mitä ei saa tehdä, milloin kerrotte meille miten käytännön tilanteissa tulee toimia. Käytännön apua tarvitsee siis meistä jokainen. Maahanmuuttajavanhemmat, niin kuin muutkin vanhemmat, haluavat kokea onnistuneensa, mutta vanhemmuus on prosessi, jonka aikana joskus tuntuu, että keinot loppuvat. Näihin tilanteisiin tarvitaan itsevarmoja vanhempia, jotka tietävät vahvuutensa ja ovat tilanteiden yläpuolella ilman väkivaltaa.
On vaikea määritellä, missä kulkee hyvän ja huonon vanhemmuuden raja. Ainakin minun on vaikea perustella, miksi länsimainen kasvatuskulttuuri, joka esimerkiksi sallii teinien alkoholinkäytön, olisi jotenkin ylivertainen. Ehkä rajaa ei tarvitse piirtää tarkasti. Tärkeintä on muistaa, että väkivaltaa ei tule hyväksyä saati selitellä kulttuurisilla perinteillä tai kunnialla, mutta muutoin jokaisen perheen tulee saada määritellä oma vanhemmuutensa.
Marjo van Dijken
Kirjoittaja on vuonna 2007-2009 toimineen Amoral-hankkeen projektipäällikkö, joka työskentelee Mannerheimin lastensuojeluliiton Uudenmaan piirin perhetoimintakeskus Mannassa Helsingissä.