Kysymys:

Pidämme nuorten asioissa usein verkostopalavereita, joissa on mukana vähintään kaksi sosiaalityöntekijää ja joukko muita viranomaisia (esimerkiksi koulun, nuorisotoimen, sairaanhoidon ja poliisin edustajia). Olen huomannut, että tällaisissa tilanteissa nuorta on vaikea saada puhumaan asioistaan. Olisi kuitenkin äärimmäisen tärkeää, että myös nuori tulisi kuulluksi. Miten voin tukea nuorta puhumaan omista asioistaan verkostopalaverissa?

Lue kaksi vastausta:

Sosiaaliportin kokeiluryhmän vastaus
Posken konsulttiryhmän vastaus

Sosiaaliportin kokeiluryhmän vastaus:

Lapsen kuuleminen
Käytämme tässä vastauksessa sanoja lapsi ja nuori, jolla tarkoitamme kysymyksessä olevaa 15-vuotiasta lasta. Tavalliseen nuoruusiän kehitykseen kuuluu epäluottamus aikuisiin, joten puhumisen vaikeus saattaa olla nuorelle aivan totta. Verkostopalaveritilanne, jossa nuori on ison aikuisjoukon ympäröimänä, on jo sellaisenaan suulaammallekin nuorelle vaikea paikka puhua. Nuori voi kokea tilanteen suorastaan traumaattisena, jos nuoren asemaan ei palaverissa kiinnitetä erityistä huomiota. Lastensuojelulain mukaan 12-vuotiasta itseään tulee kuitenkin kuulla, joten nuoren mielipiteen kuuleminen on järjestettävä viisaasti.

Verkostopalaverin ehdot
Verkostopalaverissa on otettava huomioon seuraavat reunaehdot: tilaisuus on vapaaehtoinen ja se on lopetettava heti, jos lapsi (15 vuotta täyttänyt eli asianosainen) tai hänen vanhempansa sitä vaativat. Paitsi nuoren oma mielipide, myös ikä, kehitystaso ja psyykkinen tila vaikuttavat päätöksentekoon siitä, osallistuuko nuori itse palaveriin. Lapsen muualla asuvaa vanhempaa (erityisesti yhteishuoltajuustilanteissa) on hyvä tiedottaa lapsen kuulemisesta ja verkostopalaverista.

Kun lapsi on läsnä verkostopalaverissa, on etukäteen mietittävä, minkälaisia asioita otetaan esille ja miten niistä puhutaan (eli hienovaraisuusperiaate). Salassa pidettäviä asioita ei voi käsitellä ilman huoltajan suostumusta. Selvää on, että etukäteen on mietittävä, miten lapsen kannalta tilaisuus voidaan järjestää parhaiten. Joillekin lapsille voi olla helpompi ilmaista itseään esimerkiksi kirjallisesti, kun taas toisille voi olla luontevampaa vastailla suullisesti kysymyksiin tai jälkikäteen keskinäisessä keskustelussa ilmaista mielipiteensä asiaan. Käytettävä tapa on valittava yksilökohtaisesti. Pelisääntöihin kuuluu mielestäni myös se, ettei lapsen tarvitse vastata mitään tai voi vastata "en tiedä, en osaa sanoa", niin halutessaan.

Sosiaalityöntekijän roolit ja tehtävät
Kuten mainittua, lapsen ei tarvitse puhua, mutta toisaalta monet lapset kyllä puhuisivat, jos heitä kuultaisiin. Kun verkostopalaverissa on kaksi sosiaalityöntekijää paikalla, voisi olla hyvä jakaa työtehtävät niin, että toinen sosiaalityöntekijöistä olisi selkeästi lapsen tai nuoren kanssa ja häntä varten äänitorvena ja edunajajana. Toinen työntekijä voisi keskittyä tapaamisen vetämiseen ja aikuisten äänen tasapuoliseen kuulemiseen.

Jotta sosiaalityöntekijä voisi parhaalla mahdollisella tavalla toimia lapsen edun ajajana, olisi hänen hyvä tavata lasta ennen verkostopalaveria. Yhdessä tai useammassa tapaamisessa sosiaalityöntekijän tulisi selvittää lapsen omaa näkemystä tilanteesta (mm. koti-, koulu-, vapaa-ajan-asioista, itsestä ja tunteista). Työtavat lasten ja nuorten kuulemisessa ja kohtaamisessa vaihtelevat iän ja kehitystason mukaan. Lapsen asioita on hyvä käydä läpi lapselle ominaisella ja sopivalla tavalla. Sopivassa suhteessa luovasti käyttäen puhuminen ja erilaiset toiminnan tavat (mm. asteikot, kortit, kellot ja muut tehtävät tai piirtäminen, leikki tai muu toiminta) ovat hyvin käyttökelpoisia hyvän kohtaamistilanteen luomiseen, jolloin lapsen tai nuoren on mahdollista kertoa halutessaan tilanteestaan.

Kannattaa kysyä nuorelta, voiko kahden kesken läpi käytyä asiaa ottaa esille verkostotapaamisessa. Samalla voi valmistella lasta tapaamiseen, kannustaa lasta kertomaan omasta elämästään ja toisaalta kertoa myös luvasta olla vaiti. Sosiaalityöntekijä voi myös kysyä lapselta, miten hän voi verkostotapaamisessa auttaa lasta ja toimia tapaamisessa sovitusti. Sosiaalityöntekijä voi toiminnallaan, yhdessä muiden aikuisten kanssa, auttaa nuorta tekemällä tilaisuudesta nuorelle miellyttävämmän ja mahdollisesti jopa korjaavan kokemuksen aikuisten kanssa toimimisesta.

Nuori keskiössä
Verkostotapaamisessa on tämän alustavan työn jälkeen paljon helpompi olla aidosti kuulemassa lasta ja pitää huolta hänen näkökulmansa esiintulosta. Verkostotapaamisessa on tärkeää tietää miksi tarkalleen ottaen ollaan koolla ja osata selittää se lapselle. Lapselle tulee rehellisesti kertoa, mistä tapaamisessa on kyse. Mikäli lapsen halutaan osallistuvan tapaamiseen, olisi hyvä muistaa selittää myös se, miksi kaikki nyt haluaisivat kuulla lapsen näkemyksiä ja miksi niitä pidetään tärkeinä.

Tärkeää on, että joku muistaa tilanteessa olla lapsen rinnalla. Viranomaistapaamisissa voi helposti käydä niin, että viranomaiset, siis aikuiset, alkavat puhua keskenään tai vanhemmille, jolloin lapsi unohtuu tyystin. Lapselle ei jää tilaa aikuisten puheessa, jos siitä ei erityisesti pidetä huolta.

Verkostotapaamisen jälkeen sosiaalityöntekijän on hyvä tavata nuorta ja kuulla häntä uudelleen kahden kesken. Tällöin työntekijä saa tärkeää palautetta nuorelta verkostopalaverin kulusta nuoren näkökulmasta ja pystyy samalla varmistamaan, että nuori on ymmärtänyt tapaamisessa mahdollisesti sovitut asiat.

Vastauksen kokosi Tiina Muukkonen. Vastaus perustuu kommentteihin ja huomioihin, joita ovat koostajan lisäksi esittäneet kaikki konsulttiryhmän jäsenet.

Posken konsulttiryhmän vastaus:

Luottamuksen rakentaminen
Lapsen ja nuoren kuuleminen on tilanteen ja asiakkaan tuntemusta vaativa tehtävä. Ei ole yllätys, että nuori ei ole valmis kertomaan vapaasti näkemyksistään ja kokemuksistaan tilanteessa, jonka osanottajiin hänellä ei ole riittävän vahvaa luottamussuhdetta. On tärkeää rakentaa keskustelu- tai kuulemisasetelma niin, että osanottajat viestittävät arvostustaan nuorta ja hänen ajatuksiaan kohtaan ja pitävät nuoren mielipiteitä todella tärkeinä.

Lupa olla hiljaa
Lapsille ja nuorille on joskus paikallaan antaa mahdollisuus myös olla hiljaa ja kuunnella tai "olla vain läsnä", mutta samalla ilmaista kiinnostusta heidän ajatuksiaan kohtaan. Lupa olla hiljaa riittää joskus luomaan turvallisuutta, jolloin nuori saattaa sanoakin jotain. Joskus nuoren tuntevat voivat arvailla hänen ajatuksiaan ääneen. Usein nuori korjaa itse, jos häntä on ymmärretty väärin. 

Vaihtoehtojen punnitseminen 
Työntekijä, nuori itse ja joku hänen läheisekseen kokema henkilö voivat yhdessä pohtia, miten nuoren näkemykset tulisivat varmimmin ilmaistuiksi. Monijäseninen tiimi kuulemisfoorumina ei kenties tule lainkaan kysymykseen, vaan nuoren kertoma tulee kuulluksi ja kirjatuksi joko välillisesti tai muussa kokoonpanossa.

Etukäteisvalmistelu
Lisäksi on hyvä pohtia, onko aina mielekästä lähteä erillisestä kuulemistilanteesta. Voi ajatella, että nuorta kuullaan henkilökohtaisesti eri tilanteissa. Sovittu vastuuhenkilö laatii nuoren kanssa yhteenvedon hänen näkemyksistään ja asioista, joiden tietoon saattamista hän pitää tärkeänä. Tällä tavoin nuori voi ikään kuin valmistautua esittämään ajatuksiaan ja näkemyksiään. Ennen varsinaista verkostoneuvottelua voitaisiin pitää valmisteleva keskustelu, jossa nuorta itseään voi käyttää asiantuntijana tässä ongelmassa - mitä neuvottelussa pitäisi tapahtua, että nuori olisi valmis ilmaisemaan siellä itseään?

Kulttuuriset tekijät vaikuttavat
Yksilökohtaisten tekijöiden (esimerkiksi pelko, varovaisuus tai luottamuksen puute) lisäksi on joukko kulttuurisia tekijöitä, jotka vaikuttavat siihen, millainen työskentelytapa sopii kullekin nuorelle. On havaittu, että esimerkiksi läheisneuvonpidon tapainen asioiden käsittely otetaan varsin hyvin vastaan joissakin maissa, kun taas esimerkiksi Pohjoismaissa enemmistö asiakkaista pitää parempana perinteistä, pienessä ja tunnetussa piirissä tapahtuvaa asioiden käsittelyä. Henkilökohtaisten suhteiden lisäksi vaikuttaa se, missä määrin tiettyihin tahoihin (sosiaaliviranomaiset, koulu, poliisi jne.) yleisesti koetaan luottamusta. Kysymyksessä ei viitata läheisneuvonpitoon, vaan perinteiseen verkostopalaveriin. Voitaneen silti harkita, olisiko dialogisten verkostomenetelmien käyttö tarkoituksenmukaista.

Vastauksen kokosi Kari Matela. Vastaus perustuu kommentteihin ja huomioihin, joita ovat lisäksi esittäneet Kari Valtanen, Kerttu Vesterinen ja Kaisa-Maria Rantajärvi.