Kysymys:
Kysymyksessä on toimeentulotuki ja sen myöntämisperusteet. Asiakas on ulkomaalaistaustainen henkilö, joka on hakenut toimeentulotukea yli kymmenen vuoden ajan. Toimeentulotuen hakeminen on ollut muuten säännöllistä, mutta pari vuotta sitten hakemisessa oli kahden vuoden tauko. Asiakkaan tultua takaisin toimeentulotuen hakijaksi, hän oli tämän parin vuoden tauon aikana ostanut itselleen asunnon. Asuntolaina, jonka hän nosti asunnon hankintaa varten, oli pienehkö, n. 30000€. Omarahoitusosuus vastaavasti oli n. 180000€.
Nyt, kun henkilö on taas palannut asiakkaaksemme, häneltä on kysytty, omistaako hän auton, eikä hän oman kertomuksensa mukaan omista, mutta tiedustelu Liikenne- ja turvallisuusvirastosta paljasti, että hän omistaa auton, jonka arvo on n. 10000€. Auton ostohetkellä (n. 5 vuotta sitten) asiakas on nostanut säännöllisesti kuukausittain toimeentulotukea. Kerrottaessa asiakkaalle, että olemme saaneet selville hänellä olevan auton, hän sanoi siirtävänsä auton omistuksen pojalleen, joka asiakkaan mukaan yksinomaan autoa käyttää.
Henkilö on nyt siis jälleen asiakkaanamme ja hakee toimeentulotukea kuukausittain. Kysymykseni kuuluukin, kuinka yllä mainittuihin asioihin tulisi suhtautua, ts. voimmeko jotenkin tarttua niihin? Voiko toimeentulotuen hakija yhtäkkiä ostaa asunnon merkittävällä omarahoitusosuudella ilman, että siihen pystytään mitenkään toimeentulotuessa ja sen myöntämisessä puuttumaan? Entä voimmeko vaatia asiakasta realisoimaan autonsa tai jos hän ei sitä tee ja ”lahjoittaa” autonsa virkamiehen saatua siitä vihiä, hylätä toimeentulotukihakemuksen sillä perusteella, että asiakkaalla on omaisuutta? Entä voiko autonhankintaan mitenkään jälkikäteen puuttua, kun asiakas on nostanut toimeentulotukea samaan aikaan, kun hän on ostanut auton?
Vastaus:
Tällaisia tapauksia, joissa henkilö hakiessaan toistuvasti toimeentulotukea jättää kertomatta omaisuudestaan, tulee valitettavasti silloin tällöin eteen. On muistettava, että toimeentulotuki on viimesijainen etuus ja ensisijaisesti hakijan tulee hankkia toimeentulonsa muulla tavoin. Järjestelyajan jälkeen kyseeseen voi tulla esim. omaisuuden myyminen. Lisäksi hakija vastaa siitä, että hän antaa oikeat tiedot toimeentulotukihakemuksessaan ja voi joutua vastuuseen antamistaan mahdollisesti virheellisistä tiedoista.
Tässä tapauksessa olimme sitä mieltä, että vaikka hakija ei asunnon hankkimishetkellä ole ollut hakijana, on kyseessä niin huomattava summa, että laittaisimme lisäselvityspyynnön hakijalle sen osalta, mistä ja milloin saaduilla varoilla hän on asunnon hankkinut.
Pyytäisimme selvitystä myös auton hankinnan osalta. Asiakas olisi auton hankkimiseen käyttämillään varoilla pystynyt vastaamaan omasta ja perheensä elatuksesta pitkään. Mikäli asiakas ei selvitystä anna, voisi hakemuksen hylätä puutteellisten selvitysten perusteella. Mikäli asiakas selvittää rahasummat, tulisi sen jälkeen arvioida, olisiko asiakkaan pitänyt ensisijaisesti niillä huolehtia elannostaan ja olisiko kohtuudella oletettavissa, että rahaa edelleen olisi jäljellä elantoon.
Mikäli auton lahjoituksen saanut lapsi asuu perheessä ja etenkin, jos hän on alaikäinen, lahjoitus ei auta, vaan auton reaaliarvo voidaan huomioida toimeentulotuessa. Auton arvo ei liene kuitenkaan sama kuin viisi vuotta sitten. Harkittavaksi jääkin, onko auton myyntiarvo sellainen, että sillä olisi vaikutusta asiakkaan toimeentulotukioikeuteen. Suoralta kädeltä autoon vedoten toimeentulotukea ei voida hylätä.
Tapaus on ikävä ja on hyvin valitettavaa, että työntekijä joutuu hankkimaan tietoa asiakkaan omaisuudesta tällä tavoin sen sijaan, että asiakas kertoisi siitä itse. Sosiaalityön peruslähtökohta on luottamuksellinen asiakassuhde, jota ilman työ helposti kilpistyy asiakkaan kontrolloimiseen. Hyvän asiakassuhteen luomiseen vaaditaan mahdollisuus asiakkaan henkilökohtaisiin tapaamisiin ja keskusteluihin hänen kanssaan. On kuitenkin selvää, että huolimatta siihen tarjotuista mahdollisuuksista asiakkaat toisinaan jättävät kertomatta asioita, joiden ajattelevat vaikuttavan epäsuotuisasti heitä koskevaan päätökseen.
Aikuissosiaalityön konsulttiryhmä
Kysymystä pohtivat Tuija Laakso, Tuula Tuominen ja Kerttu Vesterinen