KYSYMYS:
Vammaispalvelussa tulee yhä lisääntyvässä määrin esille tarve tilapäishoidosta/tilapäisavusta. Erityisen suuri on tarve lapsiperheissä (kehitysvammaisille sitä järjestetäänkin), mutta myös aikuisperheissä. Puoliso /vanhemmat /sisarukset väsyvät tai menevät työmatkalle, lomamatkalle ja vammainen henkilö ei pärjää kotona. Usein kyse on henkilöstä, joka ei tarvitse, eikä saa henkilökohtaista apua. Jotkut saavat omaishoidon tukea ja silloin lakisääteiset vapaat järjestetään, mutta kaikki eivät saa omaishoidon tukea. Olemme myöntäneet harkinnanvaraisesti lyhyitä tilapäisjaksoja, lähinnä olemme ostaneet ostopalvelua asumisyksiköistä, mutta myös muualta. Olemme käyttäneet päätöksessä sanontaa "Muut palvelut 9 § mukaan". Palveluun ei ole subjektiivista oikeutta.
Pitääkö tällainen tilapäishoidon tarve tulkita tai tulkitaanko se henkilökohtaisen avun tarpeeksi tai palveluasumisen tarpeeksi, jolloin siihen on subjektiivinen oikeus? Onko palveluasumisen järjestäminen tilapäisenä jaksona yleensä ollenkaan lain tarkoittamaa? Saama kysymys henkilökohtaisen avun järjestämisestä. Vai onko niissä kyse aina pitkäaikaisesta avusta? Voiko kunta hylätä hakemukset sillä perusteella, että ei ole määrärahaa, eikä ole sbjektiivista oikeutta.
Vammaispalvelussa on jatkuvaa ja kasvavaa tilapäishoidon tarvetta, vaikka palvelut on järjestetty ohjeiden ja lakien mukaan. Erityisesti vammaisten lasten vanhemmat näyttävät tarvitsevan lomaa omassa kodissaan niin, että lapsi on tilapäishoidossa eikä kotona. Slloin he myös pystyvät menemään muiden lastensa kanssa sellaisiin harrastuksiin, joihin ei vammaisen lapsen kanssa voi mennä. Onko siis asumispalvelun jaksohoito ollenkaan vammaispalvelulain tuntemaa toimintaa? Ja miten ja minkä pykälän perusteella asia pitäisi hoitaa ja miten muissa kunnissa hoidetaan vastaavat tilanteet?
VASTAUS:
Jos henkilö ei selviydy kotona yksin, hän on lähes poikkeuksetta oikeutettu henkilökohtaiseen apuun ja/tai palveluasumiseen. Kunnalla on velvollisuus järjestää asiakkaille riittävät ja sopivat palvelut. Perheenjäsenillä voi toki olla oma roolinsa palvelukokonaisuudessa esimerkiksi omaishoitajina, mutta heillä ei ole lakisääteistä velvollisuutta vastata vaikeavammaisen henkilön arkipäivän sujuvuudesta. Vaikeavammaisella asiakkaalla on oikeus itsenäiseen elämään, jonka turvaamiseksi kunnan on järjestettävä asiakkaan toiveiden ja tarpeiden mukaiset palvelut.
Kun palvelut on tällä tavoin asianmukaisesti järjestetty, ei tilapäishoidolle yleensä ole tarvetta.
Esimerkiksi omaishoidon vapaiden järjestelyssä tilapäishoito voi olla käyttökelpoinen, jos se sopii asiakkaan elämäntilanteeseen. Kotiin myönnetty palveluasuminen on kuitenkin järjestettävä nimenomaan kotiin eikä henkilökohtaista apua voida järjestää intervallihoitona.
Jaksohoitoa voidaan järjestää vammaispalvelulain nojalla esimerkiksi 8 §:n 1 momentin mukaisena vammaispalvelulain tarkoituksen toteuttamiseksi tarpeellisena palveluna. Sitä voidaan järjestää myös osana palveluasumista silloin, jos se sopii asiakkaalle. Palveluasuminenhan on vammaispalvelulain 8 §:n 2 momentin mukainen subjektiivinen oikeus.
Sen sijaan sellainen henkilökohtainen apu on sillä tavoin asiakkaan omista valinnoista ja omasta itsemääräämisoikeudesta lähtevää, että sen järjestäminen osaksikaan jaksohoitona ei luultavasti ole mahdollista. Oikeuskäytäntöä tällaisesta ei ole, tulkintani lähtee henkilökohtaisen avun luonteesta ja lainsäädännöstä esitöineen.
Vammaispalvelulain lisäksi jaksohoitoa voidaan järjestää myös omaishoitolain, sosiaalihuoltolain ja kehitysvammalain nojalla.
Henkilökohtaisen avun konsulttiryhmä
Sanna Ahola ja Terhi Toikkanen