Kysymys:

Viime aikoina enenevissä määrin on tullut lastensuojelun ja psykiatristen palveluiden kautta vammaispalveluun yhteydenottopyyntöjä ja hakemuksia henkilökohtaiseen apuun, tukihenkilöön ja avohuollon ohjaukseen lapsille, joilla on laaja-alaisia kehityshäiriöitä esim. adhd, autismia, tarkkaivaisuushäiriöitä, keskittymisvaikeuksia yms. Näillä lapsilla tai nuorilla ei ole lievää kehistysvammaa tai he eivät muutenkaan täytä vaikeavammaisuuden kriteerejä. Vai täyttävätkö he henkilökohtaisen avun kriteerit?

Tyypillistä on myös, että vanhempi on yksinhuoltaja eikä tukiverkostoa ole. Erityislapsi tai -nuori siis tarvitsee oppiakseen sosiaalisia suhteita tukea ja ohjausta jostakin, koska ei saa sitä muuten mistään. Keiden kuuluisi ensisijaisesti huolehtia palveluista näille erityislapsille ja nuorille, jotka eivät ole kehitysvammaisia eivätkä "perinteisessä mielessä vaikeavammaisia". Onko tässä olemassa riskiä kun erityislapset suoraan ohjataan vammaispalveluiden palveluihin? Jäävätkö he silloin vain vammaispalveluiden piiriin myös aikuisiässä eivätkä "koskaan" integroidu "tavallisten" ihmisten palveluihin?

Vastaus:

Sosiaalihuollon palvelujärjestelmän tarkoituksena on löytää ne palvelut ja tukitoimet, jotka yksittäiselle asiakkaalle ovat sopivimpia ja joihin hän on oikeutettu. Diagnoosi ei yksin kerro mitään siitä, miten asiakkaan etu parhaiten toteutuu. Olennaista on yksilöllisesti arvioitu avun tarve.

Vaikeavammaisuus ei ole yksiselitteisesti määriteltävissä. Vammaispalvelulain mukaisissa palveluissa ja tukitoimissa se arvioidaan kunkin palvelun ja tukitoimen kohdalta erikseen. Yksilöharkinnan avulla selvitetään, täyttääkö asiakas vaikeavammaisuuden kriteerit jonkin palvelun tai tukitoimen kohdalla ja onko tuo palvelu tai tukitoimi hänelle riittävä ja sopiva.

Henkilökohtaisen avun tarkoitus on edistää itsenäistä suoriutumista silloin, kun vamma tai sairaus rajoittaa asiakkaan toimintakykyä. Se voi myös toimia itsenäistymistä edistävänä palveluna silloin, kun lapsen itsenäistyminen olisi vaikeaa toimintakyvyn rajoitusten takia. Nämä rajoitukset voivat olla fyysisiä, psyykkisiä tai sosiaalisia. Olennaista vammaispalvelulain kohdalla on se, aiheutuvatko ne vammasta tai sairaudesta ja täyttyvätkö yksittäisten palvelujen ja tukitoimien kriteerit.

Nähdäksemme tärkeintä on, että palvelut ja tukitoimet valitaan niin, että ne parhaiten toteuttavat lapsen etua ja mahdollistavat hänen mahdollisimman hyvän suoriutumisensa sekä fyysisesti, henkisesti että sosiaalisesti. Jos ongelmia on paljon ja ne liittyvät sekä lapsen vammaan tai sairauteen että hänen sosiaaliseen ympäristöönsä, vammaispalvelut eivät luultavasti ole riittäviä. Vammaispalvelujen kanssa voidaan ja pitääkin tarvittaessa järjestää rinnan myös esimerkiksi lastensuojelun palveluja. Silloin on ensiarvoisen tärkeää, että palvelut järjestetään yhteistyössä eri tahojen kanssa niin, että lapsen tilannetta katsotaan kokonaisuutena.

Lapsen kannalta ei ole merkitystä sillä, ovatko palvelut vammaispalveluja vai muuta sosiaalihuoltoa vai niiden yhdistelmä, kunhan ne vastaavat lapsen tarpeisiin.

Henkilökohtaisen avun konsulttiryhmä, Sanna Ahola ja Mika Välimaa