Kysymys:
Kehitysvammainen opiskelija on aloittanut tänä syksynä opinnot ammattiopistossa. Koulutus on tarkoitettu yli 25-vuotiaille avotyötoiminnassa oleville tai työ- ja toimintakeskusten kävijöille. Koulutus ei johda tutkintoon. Sen avulla opiskelijalla on mahdollisuus lisätä omaa osaamistaan erilaisissa avustavissa työtehtävissä. Lisäksi koulutuksen avulla pyritään vahvistamaan vuorovaikutus- ja viestintätaitoja sekä huolehtimaan omasta työhyvinvoinnista.
Opiskelija kykenee kulkemaan itsenäisesti koulumatkat bussilla, joten hänen käytössään on seutulippu, johon hän on saanut ostoluvan oppilaitoksesta sekä KELA:lta myönteisen päätöksen koulumatkatuesta (KELA on tehnyt päätöksen koulumatkatuesta Lain lukiokoulutuksen ja ammatillisen koulutuksen opiskelijoiden koulumatkatuesta 4 §, 5 § ja 7 § perusteella).
Nyt opiskelija hakee avustusta seutulipusta jäävän omavastuuden (n. 40 €) osalta Kehitysvammaisten erityishuoltolain perusteella. Kyseisen asiakkaan erityishuolto-ohjelmaan (EHO) on merkitty seuraavat palvelut: neuvola- ja tutkimuspalvelut tarvittaessa, palveluasuminen, työ- ja päivätoiminta sekä neuvonta ja ohjaus.
Vuonna 2008 vastaavanlaisessa tilanteessa eri asiakkaan ollessa kyseessä KELA:lta kysyttäessä, sieltä vastattiin, että oppilaitos ei voisi myöntää ostotodistusta opiskelijalle, koska koulumatkatuki on aina toissijainen etuus suhteessa muihin etuihin ja lakeihin. Pari vuotta sitten lääninhallitus (nykyinen AVIRA) totesi, että kehitysvammaisen opiskelijan valmentava ja kuntouttava koulutus voidaan rinnastaa Kehitysvammaisten erityishuoltolain mukaiseen kuntouttavaan työ- ja päivätoimintaan, ja suositteli myöntämään opiskelumatkat kehitysvammaisten erityishuoltolain mukaisena palveluna.
Kuuluuko kehitysvammaisen opiskelijan saada tukea koulumatkoihinsa KELA:lta tehdyn päätöksen mukaisena koulumatkatukena vai kotikuntansa sosiaalitoimen kautta kehitysvammapalveluna? Vai kuuluisiko yhdistellä molempia, eli korvata seutulipun omavastuuosuus kehitysvammapalveluna?
Vastaus:
Kysymykseen oli erilaisia näkemyksiä konsulttiryhmämme sisällä, mikä kuvastanee sitä, ettei yhtenäistä käytäntöä maassa ole.
Henkilön erityishuollon tarve on arvioitava aina yksittäistapauksittain
Mainitussa tapauksessa henkilön erityishuolto-ohjelmassa mainitaan koulutuksen sijaan työ- ja päivätoiminta. Ryhmämme lakimiehen mukaan asiassa näyttäisi koulutuksen tarkoitus huomioiden vahvasti siltä, että kyseinen koulutus on tullut tosiasiallisesti työ- ja päivätoiminnan tilalle ja edistämään henkilön kohdalla niitä samoja kehitysvammaisten erityishuollosta annetun lain 1 §:n 2 momentin tavoitteita, joita työ- ja päivätoiminta ovat aiemmin edistäneet.
Näin ollen tilanteessa koulutus olisi siten perusteltua katsoa edelleen erityishuolloksi, kuten työ- ja päivätoiminnan kohdalla on menetelty. Tällöin kuljetukset tulisi kunnan järjestettäväksi maksuttomana kehitysvammaisten erityishuollosta annetun lain nojalla.
Kuten Kelassa on todettu, ei yhdistelmä tule kysymykseen, koska Kelan tuki soveltuu mainitun koulumatkatuesta annetun lain mukaan vain tilanteisiin, joissa henkilö ei saa tukea koulumatkasta aiheutuviin kustannuksiin muun lain nojalla.
Toisenlaista näkemystä edusti kokemus kuntatasolta. Länsi-Suomessa ent. lääninhallitus oli vuonna 2008 arvioinut, että mm. opiskelu ammattipistossa on ns. ensisijainen, normaali palvelu eikä sosiaalipalvelua. Näin ollen siihen pätee laki ammatillisesta koulutuksesta ja sen mukaiset palvelut. Niiden järjestämisestä tehdään tarvittaessa päätökset ao. viranomaisen toimesta näitä palveluja koskevien säädösten mukaisesti. Esim. opiskelua ei tällöin tulisi kirjata erityishuolto-ohjelmaan, vaan ko. suositukset, niiden toteuttamisen tavat ja vastuutahot tulisi todeta palvelusuunnitelmassa.
Ryhmässämme todettiin, että nämä asiat ovat juuri niitä, joihin pitäisi kiireellisesti saada yhtenäinen, selkeä lainsäädäntö ja tulkinta.
Kehitysvammaisuuden konsulttiryhmä. Kysymykseen vastasivat lakimies Sampo Löf Rezessy Kehitysvammaisten Tukiliitosta ja vammaispalvelusuunnittelija Birgitta Huurre Turun kaupungista.