Kysymys:

Olemme aikaisemmin, ennen uutta lakia, myöntäneet henkilökohtaisia avustajia nuorille vammaisille, joilla on vaikea aivovamma ja sen seurauksena muistin kanssa suuria vaikeuksia. He ovat fyysisesti (liikkumisen suhteen) hyvässä kunnossa ja haluavat elää aktiivista elämää. Heillä on kykyä kertoa, mitä he haluavat tehdä, mutta unohtavat, mistä on sovittu. Heillä on edunvalvojia, jotka ovat ottaneet työnantajavastuun. Toinen asuu esim. palvelutalossa ja perushoito hoituu sieltä kautta. Toinen osallistuu päivätoimintaan vammaispalvelulain perusteella. Nyt koemme, että tämä ryhmä, joka tarvitsee enemmän valvontaa ja hoitoa, ei ole enää oikeutettu henkilökohtaiseen apuun. Avustajien avulla he pääsevät esim. harrastuksiin, uimaan, lenkille ja kauppaan, mutta eivät yksin, koska he eksyvät. Avustajat toimivat enemmän saattajina. Olemmeko tulkinneet lakia oikein?

Vastaus:

Vammaispalveluissa ei tunneta ”ryhmäpäätöksiä”. Toisin sanoen vammaispalvelupäätöstä ei voi missään tilanteessa tehdä yksistään sen perusteella että vaikeavammaisella henkilöllä on aivovamma tai että hän kuuluu johonkin diagnoosiryhmään. Kaikki päätökset tulee tehdä yksilöllisesti ottaen huomioon vaikeavammaisen henkilön yksilöllinen avun tarve (VPL 3.2 §). Tällä lainsäätäjä on halunnut korostaa asiakkaan itsemääräämisoikeutta ja sitä, että vammaisen henkilön mielipiteelle on annettava ratkaiseva merkitys omaa elämää ja siitä selviytymistä suunnitellessa.

Yksilöllisellä harkinnalla on kussakin tapauksessa arvioitava vaikeavammaisen henkilön oikeus henkilökohtaiseen apuun. Sen perusteella, että henkilö kärsii muistihäiriöistä, ei voida vetää yleistävää johtopäätöstä, että avun tarve on aina pääosin valvontaa. Vaikeavammaisen henkilön kokonaistilanteen ja toimintakyvyn perusteella tulee arvioida "voimavarakysymys" ja hänen oikeutensa henkilökohtaiseen apuun.

Palvelusuunnitelman laatiminen tai tarkistaminen on aina ehdoton lähtökohta ja edellytys henkilökohtaisen avun päätöksen tekemiselle. Vammaispalvelulain 8 d §:n mukaan henkilökohtaisen avun järjestämistavoista päätettäessä ja henkilökohtaista apua järjestettäessä kunnan on otettava huomioon vaikeavammaisen henkilön oma mielipide ja toivomukset sekä palvelusuunnitelmassa määritelty yksilöllinen avun tarve ja elämäntilanne kokonaisuudessaan. Palvelutarpeen arvioinnin ja palvelusuunnitelman laatimisen yhteydessä tulee selvittää ensin vaikeavammaisen henkilön toimintakykyä ja sen pohjalta arvioida tukitoimien ja palveluiden soveltuvuutta kyseisessä tapauksessa.

Henkilökohtaisen avun tarkoitus on auttaa vaikeavammaista henkilöä toteuttamaan omia valintojaan. Vaikeavammaisen henkilön itsemääräämisoikeuden toteutuminen on otettava päätöksenteossa korostetusti huomioon. Vammaispalvelulain 8 c §:n mukaan henkilökohtaisen avun järjestäminen edellyttää, että vaikeavammaisella henkilöllä on voimavaroja määritellä avun sisältö ja toteutustapa. Se, että vaikeavammaisella henkilöllä on esim. edunvalvoja, joka hoitaa työnantajavelvoitteita, ei ole sinänsä este henkilökohtaisen avun myöntämiselle. Mikäli vaikeavammaisella henkilöllä on riittävästi kykyä määritellä avun tarpeen sisältöä, ilmaista omaa tahtoaan ja toiveitaan, henkilökohtaista apua ei voi automaattisesti sulkea pois palveluvalikosta. Henkilökohtaista apua voidaan myöntää myös aivovammaiselle henkilölle. Vaikeavammaisen henkilön mielipidettä voidaan joutua tulkitsemaan ja selvittämään esimerkiksi omaisten, läheisten tai asiantuntijatuen avulla. Henkilökohtaisen avun saaminen ei edellytä täydellisiä kognitiivisia kykyjä. Myöskään se, että henkilö ei pysty kommunikoimaan, ei tarkoita, ettei hänellä voisi olla voimavaroja määritellä avun tarpeen sisältöä ja toteutustapaa. Vaikeavammaisen mielipidettä voidaan näissä tapauksissa tulkita esimerkiksi kommunikaation apuvälineillä, tulkitsemismenetelmillä tai omaisten avustuksella.

Jos avun ja avustamisen tarve perustuu kuitenkin pääosin hoivaan, hoitoon ja valvontaan, tulee siihen vastata muulla tavoin kuin henkilökohtaisella avulla. Käytännössä aktiivisen roolin edellyttäminen vaikeavammaisilta tarkoittaa, että jotkut vammaiset jäävät henkilökohtaisen avun ulkopuolelle. Vaihtoehtoisina palveluina kysymykseen voivat tulla esimerkiksi palveluasuminen tai omaishoito. Jotta lain tarkoituksen mukaiset yhdenvertaisuus-, syrjimättömyys- ja osallisuusvaatimukset toteutuisivat, kuntien tulee kaikissa tapauksissa löytää muun sosiaalilainsäädännön pohjalta sopivat ja riittävät palvelut sekä tukitoimet myös henkilöille, jotka eivät kuulu henkilökohtaisen avun piiriin. Sosiaalihuollon asiakaslain 8 §:n mukaisesti asia on käsiteltävä ja ratkaistava siten, että ensisijaisesti otetaan huomioon asiakkaan etu.

Erityisryhmien asumisen konsulttiryhmä
Vastauksen laatimiseen osallistuivat Juha-Pekka Konttinen (vastuukonsultti),  Sanna Ahola, Terhi Toikkanen ja Mika Välimaa