Käytäntöjen siirrettävyyttä voidaan tarkastella ainakin neljästä eri näkökulmasta. Niillä on erilainen suhtautuminen siihen, miten käytännön voi siirtää eteenpäin.
1. Positivistis-kokeellinen lähestymistapa:
Näkökulman mukaan hyvät menetelmät leviävät kuin itsestään. Käytäntö on toimiva, mikäli sen toimivuus on kerran osoitettu. Siirtäminen tapahtuu niin, että matkitaan muualla toteutettua käytäntöä uudessa ympäristössä, jos tapaus vaikuttaa riittävän samanlaiselta kuin alkuperäinen. Käytäntö on tunnistettu hyväksi satunnaistetun koeasetelman avulla. Teknologia, menetelmät jne. pysyvät samana siirrettäessä.
2. Sosiaalinen konstruktivismi:
Lähestymistavan mukaan siirtäminen onnistuu, mikäli uusi konteksti on sosiaalisten rakenteiden (esim. sosiaalityöntekijän persoonallisuus ja ihmissuhteet) suhteen riittävän samanlainen kuin konteksti, jossa menetelmä aiemmin osoittautui toimivaksi.
3. Realistinen arviointi:
Käytäntöjä ja niiden vaikuttavuutta koskevat teoriat ovat siirrettävissä. Teoriat kertovat, millä tavalla interventio toimii, millaisten henkilöiden kohdalla ja millaisissa olosuhteissa.
4. Relationaalinen arviointi:
Siirtäminen on menetelmän ja sen kontekstin yhtäaikaista tuottamista. Palvelulle, teknologialle, menetelmälle tms. on tuotettava ympäristö sen olemassaolon ja toimivuuden luomiseksi. Ympäristön on oltava riittävän samanlainen kuin sen, jossa menetelmä alun perin tuotettiin ja jossa se osoittautui toimivaksi. Käytännöt koostuvat ihmisistä ja ei-inhimillisistä elementeistä. Ne eivät pysy täysin samoina siirrettäessä.