Arviointiperinne sisältää eri lähestymistapoja ja koulukuntia, eikä arviointi-käsitteen sisällöstä vallitse täydellistä yksimielisyyttä. Kirjallisuudessa esiintyy useita erilaisia jaotteluita arvioinnin paradigmoista, otteista tai lähestymistavoista. Usein sektorilla tai tieteenalalla on omat arvioinnin viitekehyksensä ja perinteensä. Alla esitellään joitain keskeisiä arvioinnin lähestymis- ja jaottelutapoja.
Eri menetelmillä tuotetaan erilaista tietoa ja ymmärrystä arvioitavasta asiasta. Eri lähestymistavat ja menetelmät vastaavat erilaisiin arviointikysymyksiin. Valittu lähestymistapa vaikuttaa arvioinnin toteuttamiseen ja asetelmaan. Esimerkiksi kvantitatiiviseen aineistoon perustuva tulosarviointi vaatii erilaista prosessia kuin osallistujien vahvaan asemaan perustuva valtaistava (empowerment) ote. Lähestymistavat menetelmineen vaativat toteuttajiltaan eri tyyppistä osaamista.
Arvioinnin paikantamisessa Chelimskyn ja Shadishin tekemä karkea jako tilivelvollisuus-, tiedon tuottamis- ja kehittämisarviointiin on varsin toimiva. Tilivelvollisuudessa puntaroidaan arvioitavan asian hyvyyttä saavutettujen tulosten perusteella tai valvotaan sen oikeellisuutta. Arviointitutkimus taas täyttää usein tiedon tuottamisen tehtävää. Prosessi- ja kehittämisarvioinnilla, joiden sisällöt käytännössä vastaavat toisiaan, pyritään puolestaan toiminnan edistämiseen. Michael Quinn Patton on korostanut arvioinnin tärkeimpänä arvona sen hyödynnettävyyttä.
Kirjallisuudessa arviointi jaotellaan usein summatiiviseen ja formatiiviseen. Jaottelulla on haluttu tuoda esiin arvioinnin kaksi ulottuvuutta, jotka täydentävät toisiaan. Formatiivisella viitataan arviointiin, joka kohdistuu kehittämisen toteuttamiseen eli siihen, miten hanketta on tehty ja miten sen toimintaa voitaisiin parantaa. Summatiivinen arviointi taas kohdistuu erityisesti lopputuloksiin ja vaikuttavuuteen.
Yksimielisyyttä siitä, miten sosiaalisten interventioiden vaikutukset syntyvät tai millaisin tutkimusasetelmin vaikuttavuutta voidaan osoittaa, ei vallitse. Nykyään monet peräänkuuluttavat sosiaalialalle metodologista pluralismia. Se tarkoittaa monipuolista lähestymistapaa hyvien käytäntöjen todentamiseen. Näkökulman mukaan käytäntöjen arvioinnissa olisi tärkeää vastata kysymykseen "mikä toimii, kenelle ja millaisissa olosuhteissa". Metodologisen pluralismin ajatus on, että vaikuttavuusarvioinnin lisäksi käytännön hyvyydestä tarvitaan kuvailevaa, analyyttistä, diagnostista, teoreettista ja normatiivista tutkimusta.
Evert Vedung on jaotellut arviointia historiallisesta näkökulmasta. Hän mukaansa arviointi tarkoitti aiemmin tavoitteiden saavuttamista ja panosten vaikutuksia. Arvioinnit olivat ulkoisia ja niitä toteuttivat akateemiset tutkijat. Nyt tilanne on toinen ja "arvioinnille on tunnusomaista rönsyilevä monimuotoisuus".
Sosiaalialasta käytävään keskusteluun on 2000-luvun alkupuolella tullut niin sanottu evidence-based practice -ajattelu. Siinä sosiaalityön ja sosiaalisten interventioiden vaikuttavuudesta perätään tutkimuksellista näyttöä. Näytöllä ei ole tarkoitettu pelkästään tutkimustietoa. Sen on katsottu sisältävän myös esimerkiksi asiantuntijatietoa, tilastoja, asianosaisten konsultaatiota, aikaisempia toimintapolitiikan arviointeja, internetin, vaihtoehtoisten toimintapolitiikkojen kustannuksia ja taloudellisen ja tilastollisen mallintamisen tuotoksia.
Pohjoismaisissa suuntauksissa tavoitteiden arviointi on edelleen voimissaan. Siihen halutaan usein yhdistää vaikuttavuusarviointi. Kun tavoitteiden arviointi yhdistetään tavoite- ja tulosjohtamiseen, arvioinnilla pyritään selvittämään kahta asiaa: tavoitteiden saavuttamista ja sitä onko myönnetyt varat käytetty järkevästi (value for money -ajattelu). Arvioinnin tekevät sisäisesti viranomaistahojen virkamiehet, jotka tarkastelevat loppusuoritteita eivätkä niinkään tuloksia. Suuntaus jatkuu kohti kustannustehokkuuden arviointia.
Nykyään arviointi yhdistetään usein laatutyöhön ja erityisesti laadunvarmistukseen. Tällöin arviointi on ammattimaisen itsearvioinnin ja ulkopuolisten asiantuntijoiden tekemän ulkoisen arvionnin yhdistelmä. Se voi olla osittain tai kokonaan määrällistä. Lähellä tätä arviointitapaa on vertailukehittäminen eli benchmarking. Vertailukehittäminen voi olla laadullista.
Erilaisena suuntauksena Vedung näkee arvioinnin lisääntyneen asiakaslähtöisyyden. Uutta siinä on, jos asiakkaat saavat asettaa itse omat laatukriteerinsä. Verkostojen ja tasavertaisten kumppanien toiminnan arvioinnissa voi olla kysymys esim. innovatiivisuuden arvioinnista tai muista "hyvin yleisistä tavoitteista".
Lisätietoa:
Chelimsky, Eleanor & Shadish, R. William (toim.) (1997): Evaluation for the 21st Century. A Handbook. Thousand Oaks, London, New Delhi, Sage.
Patton, Michael Quinn (1997): Utilization-focused Evaluation. The New Century Text. (3rd ed.) Thousand Oaks, Sage.
Vedung, Evert (2003): Arviointiaalto ja sen liikkeelle panevat voimat. FinSoc Työpapereita 2/2003. Helsinki, Stakes.