Minä olen sossuntäti. Olen töissä netissä. Bloggaan, mikrobloggaan, mesetän ja moderoin työkseni.

Päihdelinkki, Suomen suosituin päihteisiin ja riippuvuuksiin erikoistunut verkkopalvelu, pitää minut kiireisenä. Trafiikkia on parhaimmillaan yli 80 000 eri kävijän verran kuukaudessa. Etenkin keskustelualueet käyvät kuumina.

Kaikilla tuntuu olevan asiaa. Monilla on hätä. Elämäntarinoitaan kertovat niin alkoholistit, narkomaanit, peliriippuvaiset kuin heidän läheisensä. Sama viesti toistuu kerta toisensa jälkeen: ei ole muutakaan paikkaa ja yhteisöä, joiden puoleen kääntyä. Yksinäisillä on sentään nettiyhteys.

Kasvokkaista sosiaalityötä tekeviä kollegoitani askarruttaa monesti, yritänkö viedä heiltä asiakkaat ja kuvittelenko todella verkkopalveluiden korvaavan aidon, inhimillisen kohtaamiseen.

Se tuskin olisi kovin tavoiteltavaa: apua, tukea ja palveluita tarvitsevat ihmiset tuskin tulevat loppumaan ennen kuin minun työni on tehty, eikä tällä alalla enää kaivata yhtään lisää me ja ne -asennetta. Toisaalta resurssit niukkenevat kaiken aikaa, eikä ”tosielämässä” tapahtuvassa hoitotyössä ole kovin paljoa sijaa välittömälle välittämiselle.

Ehkei tekemäni nettityön vertailukohta löydykään julkisesta palvelujärjestelmästä ja virallisesta hoitotyöstä, ja vastakkainasettelu on siksi ontuva. Ennemminkin samankaltaisuuksia voisi hakea vapaaehtoisuuteen ja anonymiteettiin perustuvista toimintamalleista.

Päihdelinkin suurin liikenne kohdistuu keskustelualueisiin, eivätkä ne poikkea kovin paljon AA:n perustehtävästä: siellä käydään nimettömänä hakemassa vertaistukea raittiina pysymiseen, kohdataan eri toipumisvaiheissa olevia ihmisiä ja puhutaan niistä vaikeistakin asioista, joita ei ole koskaan ennen voinut sanoa ääneen.

Verkossa ei ole jonoja, muttei myöskään hoitotakuuta. Joillekin vertaistuki ja tiedonhaku riittävät korjaamaan nyrjähtäneen elämäntilanteen. Joillekin se on viimeinen pysäkki ennen oman ongelman myöntämistä. Ne, jotka eivät ole vielä valmiita tervehtymään riippuvuudesta, eivät tee sitä kehittyi kehitys mihin tahansa.

Kaikki eivät edelleenkään pääse nettiin, mutta sitähän syrjäytyminen on: valtavirran matkasta jäämistä ja oman elämänhallinnan kapenemista.

Eräs vanhan polven perhetuttuni toi kerran kahvipöydässä esiin, kuinka hänen mielestään on uusavutonta ja suorastaan hävytöntä googlettaa esimerkiksi ruokaohjeita. Tai mikä pahempaa, soitella omalle äidille ja pyytää apua. Sitten kun on omillaan, on omillaan. Jos ei jotain osaa, niin ei pidä edes yrittää.

Minä taas haen suurimman osan tarvitsemastani tiedosta verkosta. Oli kyse sitten pullataikinan nostatus- tai jonkin huumeen puoliintumisajasta. Minusta ei ole uusavutonta, vaan neuvokasta ja rohkeaa, etsiä tietoa ja uskaltautua ulkomaailmaan tilanteessa, jossa olisi helppo antaa periksi.

Kaikilla ei ole äitiä, jolta pyytää apua, ja joskus kasvottomuus on edellytys kasvokkaiseen hoitoon hakeutumiselle. Varmaa on vain, että verkko voi olla turvaverkko.