Työskennellessäni sosiaaliviraston palveluksessa otin usein vastaan päihtyneitä asiakkaita. Joskus haistoin viinan, mutta useimmiten meno oli joko sen verran levotonta tai lupsakkaa, että arvatenkin tapaamista oli yritetty vauhdittaa tai jarruttaa omin neuvoin.

Vaikka kokemus osoittikin pikkuhiljaa, ettei näistä henkilöistä ollut useinkaan vaaraa, olo oli jotenkin selittämättömästi epämukava. Hommasta ei tahtonut tulla mitään, kun yksinkertaisimmatkin lupaukset puhtaasta seulasta unohtuivat ennen seuraavaa kertaa, ja tärkeät paperit olivat aina hukassa.

Turhautti, suututti ja säälitti.

Netti, jonka pitäisi olla kasvoton, teknisen kylmä ja ihmisiä toisistaan etäännyttävä, on näyttänyt minulle päihdeongelmaisten toisen, inhmillisen puolen. Olen joutunut nöyrtymään toden teolla.

Nämä ihmiset eivät olekaan ainoastaan yhtä kuin päihdeongelmansa. Heillä on perheet, lapset, äidit, isit, siskot ja veljet. Koulutukset ja työpaikat. Hoitokontaktit ja huumediilerit. Lempiruoat ja suosikkikirjailijat. Ja ennenkaikkea unelmat. Useimmilla ne liittyvät pohjimmiltaan raittiuteen ja kuiville pääsemiseen.

Vasta netin välityksellä olen ymmärtänyt, miten vahva ihmisen täytyy olla, jotta hän jaksaa kerta toisensa jälkeen nousta repsahduksen jälkeen jaloilleen ja yrittää uudelleen. Ja kuinka paljon kanttia vaatii kirjoittaa auki, että on tainnut jäädä piikkikoukkuun eikä tiedä, miten päästä irti.

Tosielämässä ensireaktio on valitettavan usein paapomisensekaista, piiloaggressiivista harmittelua siitä, kuinka heikko hetki on taas päässyt yllättämään. Netissä on tilaa relapsia edeltäneille tapahtumille, häpeälle ja pohdinnoille siitä, mikä kamassa oikein koukuttaa.

Seuraamalla näitä keskusteluja pääsee lähemmäs koko totuutta. Sitä, jota asiakas ei pysty tai halua kertoa ja sitä, jota emme aina osaa nähdä. Että narkkarikin on ihminen.

Monen teksteistä käy ilmi, ettei ole edes terapiassa kehdannut kertoa puolia niistä asioista, joita jakaa koko maailman kanssa netissä. Kenellekään muulle ei pysty rehellisesti sanomaan, kuinka paljon oikeasti vetää aineita ja kuinka pahalta se tuntuu.

Suurin osa kirjoittelijoista on ihan tavallisia, keskiluokkaisia ihmisiä, joilla on ollut elämässään rakkautta ja mahdollisuuksia. Monilla on niitä edelleen, mutta lisänä ovat riippuvuttaa aiheuttavat päihteet. Moni toteaa, ettei syytä ongelmastaan ketää, ei edes itseään. Homma lähti pienestä ja pian sai huomata, että on pakko ottaa tietty määrä jotain ainetta pysyäkseen normaalina. Toleranssin kasvaessa ja ajan kuluessa selvä elämä alkaa tuntua kaukaiselta. Sitä kuitenkin muistellaan lämmöllä ja kaipuulla nettikirjoituksissa.

Jotain nettiyhteisöjen tärkeydestä kertovat myös erikoisemmat tapaukset: osa aktiivikirjoittajista on asunnottomia ja jopa saaneet käytön takia porttikiellon asuntoloihin. Käytännössä he elävät taivasalla. Silti he menevät joka päivä kirjastoon ja päivittävät kuulumisensa. Osa kirjoittajista elää ulkomailla, mikä ei ole este porukkaan kuulumiselle. Moni saa onneksi myös jatkaa kirjoittelua päästyään katkolle.

Päihdeongelmaisuus ja omana itsenään oleminen eivät aina kulje käsi kädessä. Netissä se parhaimmillaan onnistuu niin, että myös hyvät puolet pääsevät esiin.