Nobel-komitean mukaan Obama tuo toivoa. Jos Obama olisi sosiaalityöntekijä, hän olisi radikaalin sosiaalityön edustaja. Radikaalia sosiaalityötä leimaa vahva pyrkimys muutokseen, mutta ei yksin vaan yhteisvoimin. Kannattanee uskoa, että jatkossa hän myös tekee ja saa tekemään.

Miten me, yhteiskunnan uskolliset palvelijat, voisimme (edes)auttaa toivolla maailman lapsia ja tulla samalla pikkasen radikaaleiksi?

Me voimme asettaa painetta muutokselle, niin teki Nobel-komiteakin. Maailma on valloillaan epäkohtia, joihin myös suomalainen sosiaalityöntekijä, jos kuka, saa vaikuttaa. Esimerkiksi YK:n lapsen oikeuksien sopimus täyttää 20 vuotta marraskuussa. Sopimus on hyväksytty ympäri maailmaa – paitsi Yhdysvalloissa ja Somaliassa. Siis Yhdysvalloissa, toivontuojan valtiossa!

Lukijan täytyy olla ainakin pikkasen radikaali, jos on tänne asti jaksanut lukea. Seuraava kysymys on, miten me voimme asettaa painetta Yhdysvalloille sopimuksen lopulliseksi hyväksymiseksi? Aiemmin kerroin, että Obama kutsuu kansalaisia Valkoiseen taloon käymään kanssaan vuoropuhelua. Pikkasen radikaali ei mene ovenpieliä nöyränä kolkuttelemaan vaan käyttää Obaman omaa asetta eli joukkovoimaa.

Tässä vaiheessa tulevat avuksi netti ja IRC. Ei kannata pelästyä: en tarkoita nörttien irkkiä saati teinien galtsua (IRC-Galleriaa). Tämä IRC on International Rescue Comittee. Nämä irkkiläiset kertovat seisovansa maailman heikoimmissa asemissa olevien puolella. Ihan kuin sosiaalityöntekijät?

IRC lähestyy avunpyynnöllä lasten puolesta. He kertovat tytöstä, joka työskentelee parinkymmenen metrin syvyydessä kultakaivoksessa. Tyttö on 10-vuotias. Mutta hänellä on toivoa. Me.

IRC asettaa painetta presidentti Obamalle ja pyytää meitä toimimaan lasten suojelemiseksi ympäri maailmaa. Toiminta on pikkasen radikaalillekin helppoa vaikka kotisohvalla pötkötellen: allekirjoita vetoomus IRC:n sivuilla osoitteessa www.theirc.org.

Barack Obama pitää tänä iltana (klo 19.00) verkon välityksellä puheen amerikkalaisille koululaisille. Puheen ydin on vastuun ottaminen; koululaisille vastuun ensimmäinen askel on mennä kouluun, tehdä kotitehtävät ja asennoitua oikein.

Ennen kuin kalikka kalahtaa, niin mainittakoon, että ei koululaisia ole tarkoitus jättää yksin vastuinensa, vaan samalla kaikki muita, presidentistä opettajiin ja vanhempiin, vaaditaan tukemaan tuota tehtävää.

Obama on aiemminkin kunnostautunut loistavana verkon hyödyntäjänä. Vaalikamppailuun hän perusti sosiaalisen median sivuston, MyBO:n. Sivusto kannusti yhteisöllisyyteen ja tarjosi siihen apuvälineitä. Yhteisöllisyyttä organisoitiin helposti ja ennen kokemattomalla tehokkuudella; oman profiilinsa sivustolle loi yli miljoona henkilöä. Rahaa sivuston avulla kerättiin, pieninä puroina, miljoonia dollareita.

Valkoisen talon blogissa todetaan, että presidenttikauden hallinnon kulmakiveksi on nousemassa kansalaisten osallistuminen, ja internetillä tulee olemaan merkittävä rooli. Ensimmäinen esimerkki saatiin maaliskuun lopulla, jolloin kansalaiset saivat esittää verkon välityksellä kysymyksiä taloudesta ja äänestää niistä tärkeimmät. Myöhemmin Obama vastasi kysymyksiin suorassa nettilähetyksessä.

Koskaan ja missään (?) kansalaiset eivät ole voineet osallistua vastaavalla tasolla ja volyymilla poliittiseen keskusteluun. Obama totesi, että "internetiä hyödyntämällä kaikki pääsevät keskustelemaan Valkoiseen taloon ". Kyse oli kokeilusta, joka tullee jatkumaan.

Edellinen oli kuvaus powerista, vallasta / voimasta, mahdista. Sosiaalityön eräs tavoite on yksilön mahdin kasvattaminen, empowerment. Kun puhutaan yksilöiden vuorovaikutteisesta mahdista, on kyse yhteisöllisyydestä. Myös sosiaalityössä ollaan enenevässä määrin huolissaan vuorovaikutteisen mahdin ilmenemisestä.

Aila-Leena Matthies (teoksessa: Roivainen ym: Yhteisöt ja sosiaalityö, 2008) toteaa:
”Yhteisölliset toimintamallit kun ovat usein ainoita hyvinvointipalvelujen muotoja, joissa toteutuu lähimainkaan täysvaltainen kansalaisuus, palvelujen demokraattinen 'omistaminen' ja palvelukäyttäjien osallisuus. Jos huono-osaisilla kansalaisilla on mahdollisuus olla subjekteja eli keskeisiä toimijoita itselleen tärkeissä lähiympäristön ja oman arjen asioissa, se voi rohkaista heitä toimimaan yhteiskunnassa myös laajemmin.”

Internet on luonteeltaan demokraattinen, kansanvaltainen, medium. Kukaan ei omista internetiä, kukaan ei voi sitä ostaa, saati hallita. Kyse Web 2.0:ssa ja sosiaalisessa mediassa on paljon enemmästä: mahdista, jonka käyttäjät muokkaavat mieleisekseen yllättävillä ja epäortodoksisilla tavoilla. Kyse on mahdista, missä perinteiset tuottajan ja kuluttajan roolit menevät sekaisin. Aika ja paikka menettävät rajoitteensa.

Mielenkiintoisinta tässä on se, että tuo mahti on yksilöiden hallitsema. Joukkovoiman ilmentymänä se pystyy vaikuttamaan politiikkaan ja jopa, nykyään politiikan ulottumattomissa olevaan, globaaliin talouteen.

Verkko on yksilöiden vuorovaikutteisen mahdin mahdollistaja.
Onko sosiaalityössä varaa hukata tällainen voimavara? Haluatko sinä ottaa ensimmäistä askelta?

PS. Ensimmäisen askeleen voi ottaa vaikka tutustumalla Eija Kallialan ja Tarmo Toikkasen kattavaan sosiaaliseen median oppaaseen ja nettisivustoon: www.sosiaalinenmediaopetuksessa.fi.

Nykyistä nettiä kutsutaan Web 2.0:ksi. Käsite sai alkunsa parin webbivaikuttajan brainstorming -sessiosta 2005.

Kyse Web 2.0:ssa ei ole tekniikasta vaan periaatteista ja toimintamallista. Näihin periaatteisiin ja niiden yhtäläisyyksiin sosiaalityön periaatteiden kanssa palaan myöhemmissä kirjoituksissa. Lyhykäisyydessään Web 2.0 voidaan määritellä siirtymänä staattisista sisällöistä dynaamisiin palveluihin, joissa internet on alustana. Palveluissa käyttäjät ovat myös tuottajia ja yksisuuntaisuuden sijaan toiminta on vuorovaikutteista.

Tämän blogin alaotsikko on: verkko sosiaalityön toimintaympäristönä. Kuntien nettisivustoista päätellen toimintaympäristö on yhä pääasiassa vanhaa, yksisuuntaista webiä. Mitä voitaisiin tehdä? Kysehän on ennen kaikkea vuorovaikutuksesta. Vuorovaikutuksesta joka ei toimi, jos toinen osapuoli linnoittautuu toimistoon, säädöksiin ja byrokratiaan (ks. myös Shirley Hubaran kirjoitus Ihmisenä netissä).

Yksi helposti netin avulla toteutettavista muurinmurtajista on päästää data virtaamaan. Selvitysmies Paul Paukku esitti raportissaan (Julkiset sähköiset palvelut/kehittämisen pullonkaulat), että avoin ja osallistuva hyvinvointiyhteiskunta "… mahdollistuu, kun kaikki yhteiskuntaa koskeva viranomaistieto julkaistaan verkossa helposti käytettävässä muodossa". Myös EU:n ns. viidennen vapauden toteutuminen edellyttää tiedon vapaan saatavuuden kannustamista ja avointa innovointiympäristöä.

Tästä olisi mukava rakentaa muurien tilalle yhtäläisyysmerkistä aasinsilta innovointiympäristöstä sosiaalityön toimintaympäristöön verkossa. Jätän sen tekemättä ja menen tähän hetkeen ja konkreettisiin toimiin. Verkko toimintaympäristönä ei ole jotain itsestään (joskus) ilmestyvää, kunhan tulevaisuusseminaareja on riittäväsi pidetty. Se on täällä NYT. Mitään muuta ei tarvita kuin toimenpiteitä.

Sosiaalityössä datavirtojen vapauttaminen voisi yksinkertaisuudessaan olla RSS-syötteitä vaikka toimeentulotukijonoista. Ei tämä ole sen vaikeampaa. Varmasti sosiaalityöntekijöiltä löytyy parempiakin ehdotuksia omilta sektoreiltaan läpinäkyvyyden parantamiseksi. Toisaalta näitä datavirtoja voisi koota yhteen paikkaan esim. tänne Sosiaaliporttiin, jolloin jokainen voisi jatkojalostaa muussaamalla (mashup) datavirtoja joko täysin vapaasti tai luvan kanssa. Tällaisia avoimia julkisia datavirtoja Suomessa tarjoaa Laatua verkkoon –sivusto suomi.fi:ssa mutta eipä siellä sosiaalipuoli ole edustettuna muutoin kuin hallinto-oikeuksien syötteissä.

Laatua verkkoon –sivuston datavirrat ovat kerätty kaikille avointa Kansalaisosallistujan työkalut –kilpailua varten. Kilpailussa etsitään uusia tapoja käyttää ja yhdistää julkisia datavirtoja. Toisin sanoen innovointiympäristö kuuluu meille kaikille – ei kuntien tietohallinnolle tai informaatioteknologiafirmoille. Näin siksi, että Web 2.0 on kansalaisosallistumista, ei teknologiaa. (Ja tietenkin siksi, että saataisiin jotain aikaiseksi).

PS. Otsikko on Leinon Einolta.

Monilla keskustelupalstoilla kirjoitetaan avoimesti omista diagnooseista ja hoidoista, anonyymeissä chateissä jaetaan ja vertaillaan rankkoja kokemuksia, ja blogeihin vuodatetaan synkkääkin synkempiä tunteita. Vaikuttaa selvältä, että verkko madaltaa kynnystä kertoa vaikeista asioista. Runsaan vertaistuen lisäksi on verkkoon syntynyt monia palveluja, joissa voi verkon välityksellä keskustella koulutetun ammattilaisen tai vapaaehtoisen kanssa. Verkossa moni voi ehkä ensi kertaa kertoa tarinansa ja tulla kuulluksi.

Olen tehnyt kohtaavaa työtä internetissä reilun neljä vuotta. Niin sanottuna asiakas- tai kohderyhmänä työssäni ovat olleet nuoret - ehkä tarkemmin määritellen ne nuoret, jotka viettävät runsaasti aikaa verkkoyhteisöissä kuten Habbo ja IRC-Galleria. Verkossa käymieni chat-keskustelujen kautta olen kokenut monta aitoa ja sykähdyttävää kohtaamista nuorten kanssa. Keskustelujen aiheet ovat vaihdelleet mielenterveyden järkkymisestä siihen, miten kertoa ihastumisestaan ihastuksen kohteelle. On upeaa, kun keskustelun päätteeksi nuori toteaa, että tuli hyvä olo, kun sai puhua, ja kiittelee lähtiessään antamastani ajasta.

Osa verkkokeskusteluista ei pääty yhtä hyvään lopputulokseen. Keskustelukumppani saattaa olla niin ahdistunut ja toivoton, että kaikki, mitä sanon, tulee välittömästi tyrmätyksi. Saatujen faktojen perusteella näissä keskusteluissa tulee melko usein mieleen, että keskustelukumppanille olisi hyödyllistä käydä ammattilaisen pakeilla. Palveluohjaus olisi paikallaan - vai olisiko?

Miltei jokaisessa chat-keskustelussani pyydän nuorta miettimään, onko hänen lähipiirissään joku luotettava aikuinen, jolle hän voisi asiasta kertoa. Unohdanko silloin sen, että nuori on valinnut minut luotettavaksi aikuisekseen? Usein ohjaan nuorta ottamaan asian puheeksi terveydenhoitajan vastaanotolla tai varaamaan ajan omalta terveysasemaltaan. Välittyykö tästä impisiittisesti viesti, että haluan vain hänestä eroon? Välillä tulee annettua nuorelle hänen kysymäänsä aihetta koskevan verkkosivun linkki sen sijaan, että kertoisin sen sisällön omin sanoin keskustelussa. Onkohan nuoren kysymä asia vain meille aikuisille yksinkertainen ja helposti ymmärrettävissä vaikka virkakielisiltä verkkosivulta lukien?

Tällaisia kysymyksiä päädyn ajoittain pohtimaan nykyisessä työssäni, jossa "etsitään keinoja, joilla verkossa kohdatut nuoret saadaan tarvittaessa ohjattua sujuvammin sosiaali- ja terveyspalveluihin". Miten voidaan madaltaa kynnystä siirtyä verkkokeskustelusta kasvokkaiseen kontaktiin ammattilaisen kanssa? Osalle verkon keskustelijoista tulee aina riittämään verkosta saatava keskusteluapu. Kynnys kasvotusten tapahtuviin palveluihin siirtymisessä on edelleen ylitettävä, sillä harvaa palvelua sosiaali- ja terveysalalla vielä toteutetaan kokonaisuudessaan verkossa. Ehkä senkin aika toisten iloksi ja toisten kauhuksi vielä joskus tulee. Ehkä jatkossa me ammattilaiset kehitämme palveluista jatkumon, jossa ei ole olemassa rajaa tahi kynnystä ns. reaalimaailman ja verkon välillä. Nykyajan nuorille, teknologian keskelle syntyneille millenniaaleille¹ elämän jakaminen verkkomaailmaan ja reaalimaalmaan on jo nyt keinotekoista.


¹ 1980-luvun jälkeen syntyneitä eli nykypäivän lapsia ja nuoria on nimitetty Millenniaali-sukupolveksi. Sillä tarkoitetaan, että lapset ja nuoret ovat syntyneet teknologisoituneeseen maailmaan. (Howe & Strauss: Millennials Rising 2000.)

Työskennellessäni sosiaaliviraston palveluksessa otin usein vastaan päihtyneitä asiakkaita. Joskus haistoin viinan, mutta useimmiten meno oli joko sen verran levotonta tai lupsakkaa, että arvatenkin tapaamista oli yritetty vauhdittaa tai jarruttaa omin neuvoin.

Vaikka kokemus osoittikin pikkuhiljaa, ettei näistä henkilöistä ollut useinkaan vaaraa, olo oli jotenkin selittämättömästi epämukava. Hommasta ei tahtonut tulla mitään, kun yksinkertaisimmatkin lupaukset puhtaasta seulasta unohtuivat ennen seuraavaa kertaa, ja tärkeät paperit olivat aina hukassa.

Turhautti, suututti ja säälitti.

Netti, jonka pitäisi olla kasvoton, teknisen kylmä ja ihmisiä toisistaan etäännyttävä, on näyttänyt minulle päihdeongelmaisten toisen, inhmillisen puolen. Olen joutunut nöyrtymään toden teolla.

Nämä ihmiset eivät olekaan ainoastaan yhtä kuin päihdeongelmansa. Heillä on perheet, lapset, äidit, isit, siskot ja veljet. Koulutukset ja työpaikat. Hoitokontaktit ja huumediilerit. Lempiruoat ja suosikkikirjailijat. Ja ennenkaikkea unelmat. Useimmilla ne liittyvät pohjimmiltaan raittiuteen ja kuiville pääsemiseen.

Vasta netin välityksellä olen ymmärtänyt, miten vahva ihmisen täytyy olla, jotta hän jaksaa kerta toisensa jälkeen nousta repsahduksen jälkeen jaloilleen ja yrittää uudelleen. Ja kuinka paljon kanttia vaatii kirjoittaa auki, että on tainnut jäädä piikkikoukkuun eikä tiedä, miten päästä irti.

Tosielämässä ensireaktio on valitettavan usein paapomisensekaista, piiloaggressiivista harmittelua siitä, kuinka heikko hetki on taas päässyt yllättämään. Netissä on tilaa relapsia edeltäneille tapahtumille, häpeälle ja pohdinnoille siitä, mikä kamassa oikein koukuttaa.

Seuraamalla näitä keskusteluja pääsee lähemmäs koko totuutta. Sitä, jota asiakas ei pysty tai halua kertoa ja sitä, jota emme aina osaa nähdä. Että narkkarikin on ihminen.

Monen teksteistä käy ilmi, ettei ole edes terapiassa kehdannut kertoa puolia niistä asioista, joita jakaa koko maailman kanssa netissä. Kenellekään muulle ei pysty rehellisesti sanomaan, kuinka paljon oikeasti vetää aineita ja kuinka pahalta se tuntuu.

Suurin osa kirjoittelijoista on ihan tavallisia, keskiluokkaisia ihmisiä, joilla on ollut elämässään rakkautta ja mahdollisuuksia. Monilla on niitä edelleen, mutta lisänä ovat riippuvuttaa aiheuttavat päihteet. Moni toteaa, ettei syytä ongelmastaan ketää, ei edes itseään. Homma lähti pienestä ja pian sai huomata, että on pakko ottaa tietty määrä jotain ainetta pysyäkseen normaalina. Toleranssin kasvaessa ja ajan kuluessa selvä elämä alkaa tuntua kaukaiselta. Sitä kuitenkin muistellaan lämmöllä ja kaipuulla nettikirjoituksissa.

Jotain nettiyhteisöjen tärkeydestä kertovat myös erikoisemmat tapaukset: osa aktiivikirjoittajista on asunnottomia ja jopa saaneet käytön takia porttikiellon asuntoloihin. Käytännössä he elävät taivasalla. Silti he menevät joka päivä kirjastoon ja päivittävät kuulumisensa. Osa kirjoittajista elää ulkomailla, mikä ei ole este porukkaan kuulumiselle. Moni saa onneksi myös jatkaa kirjoittelua päästyään katkolle.

Päihdeongelmaisuus ja omana itsenään oleminen eivät aina kulje käsi kädessä. Netissä se parhaimmillaan onnistuu niin, että myös hyvät puolet pääsevät esiin.

Sosiaalinen asettaa erityisiä haasteita tietojen käsittelylle ja sähköiselle asioinnille. Sosiaalinen ei koske koskaan vain yksilöä vaan esimerkiksi asiakasasiakirjat sisältävät myös tietoja yksilön lähipiiristä, totesi tutkija Päivi Tossavainen Terveydenhuollon ATK-päivillä. Sosiaalityön kohde on vuorovaikutus yksilön ja hänen ympäristönsä välillä.

Työn tarkka dokumentointi on sekä työntekijän että asiakkaan etu ja tapa tehdä työ näkyväksi. Haaveissa on saada pelit ja vehkeet toimimaan parempaa tiedonkulkua varten. Sosiaaliportin toimittajana minulla on tavoitteena saada työssä tarvittavaa tietoa enemmän ja nopeammin suoraan työntekijän ulottuville ja käyttöön. Tarkoituksen mukaista olisi, että tieto olisi saatavilla suoraan asiakastietojärjestelmistä.

Sosiaalihuolto oli ohjelmassa mukana ensimmäistä kertaa tänä vuonna Terveydenhuollon ATK-päivillä. Perinteikkäitä ATK-päiviä on järjestetty jo monen vuosikymmenen ajan.

Esillä oli sosiaalihuollon asiakastiedon kokonaisarkkitehtuuri. Arkkitehtuurin kehittämisellä pyritään samankaltaisiin toimintoihin ja tietorakenteisiin sekä yhteensopiviin järjestelmiin ja teknologiaan kautta maan. Tavoitteena on sosiaalipalvelujen yhtenäistäminen.

Tulevaan valtakunnalliseen sosiaalihuollon sähköiseen arkistoon, johon asiakastiedot tallennetaan, tullaan jollain aikavälillä rakentamaan kansalaisen käyttöliittymä, jota kautta asiakas pääsee katsomaan omia tietojaan. Asiakkaat surffaavat pian omissa tiedoissaan kotisohvaltaan.

Minä olen sossuntäti. Olen töissä netissä. Bloggaan, mikrobloggaan, mesetän ja moderoin työkseni.

Päihdelinkki, Suomen suosituin päihteisiin ja riippuvuuksiin erikoistunut verkkopalvelu, pitää minut kiireisenä. Trafiikkia on parhaimmillaan yli 80 000 eri kävijän verran kuukaudessa. Etenkin keskustelualueet käyvät kuumina.

Kaikilla tuntuu olevan asiaa. Monilla on hätä. Elämäntarinoitaan kertovat niin alkoholistit, narkomaanit, peliriippuvaiset kuin heidän läheisensä. Sama viesti toistuu kerta toisensa jälkeen: ei ole muutakaan paikkaa ja yhteisöä, joiden puoleen kääntyä. Yksinäisillä on sentään nettiyhteys.

Kasvokkaista sosiaalityötä tekeviä kollegoitani askarruttaa monesti, yritänkö viedä heiltä asiakkaat ja kuvittelenko todella verkkopalveluiden korvaavan aidon, inhimillisen kohtaamiseen.

Se tuskin olisi kovin tavoiteltavaa: apua, tukea ja palveluita tarvitsevat ihmiset tuskin tulevat loppumaan ennen kuin minun työni on tehty, eikä tällä alalla enää kaivata yhtään lisää me ja ne -asennetta. Toisaalta resurssit niukkenevat kaiken aikaa, eikä ”tosielämässä” tapahtuvassa hoitotyössä ole kovin paljoa sijaa välittömälle välittämiselle.

Ehkei tekemäni nettityön vertailukohta löydykään julkisesta palvelujärjestelmästä ja virallisesta hoitotyöstä, ja vastakkainasettelu on siksi ontuva. Ennemminkin samankaltaisuuksia voisi hakea vapaaehtoisuuteen ja anonymiteettiin perustuvista toimintamalleista.

Päihdelinkin suurin liikenne kohdistuu keskustelualueisiin, eivätkä ne poikkea kovin paljon AA:n perustehtävästä: siellä käydään nimettömänä hakemassa vertaistukea raittiina pysymiseen, kohdataan eri toipumisvaiheissa olevia ihmisiä ja puhutaan niistä vaikeistakin asioista, joita ei ole koskaan ennen voinut sanoa ääneen.

Verkossa ei ole jonoja, muttei myöskään hoitotakuuta. Joillekin vertaistuki ja tiedonhaku riittävät korjaamaan nyrjähtäneen elämäntilanteen. Joillekin se on viimeinen pysäkki ennen oman ongelman myöntämistä. Ne, jotka eivät ole vielä valmiita tervehtymään riippuvuudesta, eivät tee sitä kehittyi kehitys mihin tahansa.

Kaikki eivät edelleenkään pääse nettiin, mutta sitähän syrjäytyminen on: valtavirran matkasta jäämistä ja oman elämänhallinnan kapenemista.

Eräs vanhan polven perhetuttuni toi kerran kahvipöydässä esiin, kuinka hänen mielestään on uusavutonta ja suorastaan hävytöntä googlettaa esimerkiksi ruokaohjeita. Tai mikä pahempaa, soitella omalle äidille ja pyytää apua. Sitten kun on omillaan, on omillaan. Jos ei jotain osaa, niin ei pidä edes yrittää.

Minä taas haen suurimman osan tarvitsemastani tiedosta verkosta. Oli kyse sitten pullataikinan nostatus- tai jonkin huumeen puoliintumisajasta. Minusta ei ole uusavutonta, vaan neuvokasta ja rohkeaa, etsiä tietoa ja uskaltautua ulkomaailmaan tilanteessa, jossa olisi helppo antaa periksi.

Kaikilla ei ole äitiä, jolta pyytää apua, ja joskus kasvottomuus on edellytys kasvokkaiseen hoitoon hakeutumiselle. Varmaa on vain, että verkko voi olla turvaverkko.

Elämme Unescon lukutaidon vuosikymmentä. Lukutaidottomia aikuisia on maailmassa 20 % ja heistä kaksi kolmasosaa on naisia. Peräti 75 miljoonaa lasta ei käy koulua.

Meillä Suomessa on kaikki hyvin? Näin asia on, jos lukutaito käsitetään mekaanisena suoritteena. Lukutaitoon sisältyy erilaisten tekstityyppien ymmärtäminen: milloin on kyse asiasta, milloin vertauskuvista ja milloin huumorista. Lukutaitoa on myös ymmärtää verkon sovellutusten merkityksiä. Nämä merkitykset taitavat kuitenkin hukkua nyky-yhteiskunnan informaatiotulva alle.

Mitenkäs tämä liittyy sosiaalialaan? Eikö tämä ole pedagogiikan juttuja? Siellähän on siirrytty kohti sosiaalista uudella käsitteellä: pedagoginen hyvinvointi. Lähemmäksi sosiaalialaa päästään, jos määritelmän kääntäisi sosiaaliseksi hyvinvoinniksi. Silloin keskityttäisiin ihmisten sosiaaliseen vuorovaikutukseen, sen toimintaympäristöihin sekä tukitoimiin niissä. Jos tuo ei epäilijöitä vakuuta, niin vedetään esiin ihmisoikeus-kortti. Lukutaito on ihmisoikeus.

Palataan takaisin aiheeseen. Lukutaito on osallistumista mediavälitteiseen yhteiskuntaan. Se on sitä huolimatta siitä, pitääkö joku jotain nollana tai ykkösenä, köyhänä tai rikkaana, lastensuojelun laitoslapsena tai ydinperheen veikkopetterinä. Tämän mediavälitteisen (-vetoisen) informaatioyhteiskunnan tärkein medium on mielestäni internet. Näin siksi, että internet on vuorovaikutusta, osallistumista ja mahdollisuuksia!

Miten me suhtaudumme tähän uuteen mediumiin? Voiko yli 500 000 henkilön, pääasiassa alle kolmekymppisten, suomalainen internet-yhteisö olla merkityksetön ( IRQ-Galleria). Entä näemmekö Wikipedian takaa suomenkielisen version tuhansia kirjoittajia tai yli sataatuhatta rekisteröitynyttä käyttäjää. Juuri he ovat niitä, jotka laittavat ykköset ja nollat inhimilliseen järjestykseen, antavat niille ihmisiä palvelevan järjestyksen. Kone ei sitä tee.

Lopuksi vielä lukutaitovinkki Wikipediaan. Haetaanpa tietoa esimerkiksi sanalla "sosiaalityö". Nonnii, siikahan se siellä eli luettavaa sosiaalityöstä ilmestyi - mutta onko se luotettavaa? Kurkistetaan syvemmälle: Historia-painikkeesta pääsee näkemään muokkausten tekijöitä. Sieltä löytyy mm. sosiaalityön professori Mikko Mäntysaari ja kaikki hänen tekemänsä muokkaukset. Luotettavuus kasvoi? Jos sosiaalityö-aihe olisi herättänyt kiistoja, saattaisi Keskustelu-painikkeen takaa löytyä mielenkiintoista debattia, ihmisten vuorovaikutusta.

Tietokoneessa informaatio on ykkösinä ja nollina. Tähänkin tekstiin tolkku syntyy, jos on riittävästi sekä nollia että ykkösiä.

Nykywebin, Web 2.0:ksi ja sosiaaliseksi mediaksi kutsutun, merkittävimmät tekijät kuten Google, Facebook, Twitter, Habbo Hotel ja IRQ-Galleria ovat todellisia ykkösiä, menestystarinoita. Sosiaalityössä sen sijaan on totuttu menetystarinoihin: ensin meni rahat ja talo, sitten puoliso ja lapset, lopuksi terveys, jäljelle jäi pelkkä nolla.

Tämän blogin tarkoitus on asetella ykköset ja nollat inhimilliseen järjestykseen. Järjestykseen, jossa nollasta tulee merkitsevä luku myös muulloin kuin ykkösen jälkeen. Järjestykseen, jossa menestystarinat auttavat menetystarinoita. Kirjoittajina on digiajan immigrantteja nollina ja digiajan natiiveja ykkösinä - kokemusta ja uusia ajatuksia.

Uusia ajatuksia tarvitaan, ettei kokemuksen syvä rintaääni pääse tulemaan tukahduttavan ,noh, syvältä. Kokemuksen merkitystä en enää muista mutta lupaan selvittää sen Wikipediasta.

Itse olen digiajan immigrantti eli vanha patu, Abraham S. Mutta toisaalta - lapset kutsuvat minua 45-leveliseksi tietokoneenkuljettajaksi. Ja vielä toisaaltammin, olin sentään 5-vuotias, kun internetissä naputeltiin ensimmäiset kirjaimet: L ja O toimivat vielä hienosti mutta G:n kohdalla yhteys katkesi. Omalta osaltani olin tuolloin kiinnostuneempi mäkihyppääjä Jiri Raskan nimen riimittelystä ja yhteyteni internetiin oli poikki vielä seuraavat 27 vuotta. Sen jälkeen maailma pieneni.

Ensimmäinen kokeilu internetissä kuumotti niin, etten uskaltanut käyttää graafista selainta lainkaan, vaan varmistin koleuteni näppäilemällä tekstipohjaista Lynx-selainta. Jälkeenpäin hehkutin vaimolle saaneeni hetkessä(!) yhteyden Kaliforniaan Berkeleyn yliopistoon, ja että kaikki siellä näkyvä tieto oli minun käytettävissä. Ja kaikkien muidenkin yliopistojen! Mmmh, kaikki maailman tieto.

Heti kun rohkaistuin käyttämään nykyaikaista selainta, pystyin kertomaan sosiaalityön proffalle ensimmäisen viiltävän analyysin, tuolloin vielä isolla kirjoitetusta, Internetistä: "se on kuin valtavan iso kirjasto, jossa kaikki kirjat ovat sikinsokin lattialla ja koskaan ei tiedä millaisen aarteen löytää". Googlehan oli tuolloin vielä pilke Sergein ja Larryn silmäkulmissa.

Myöhemmin olen kokeillut verkon mahdollisuuksia mm. isien aktivoimisessa ja perhevalmennuksen kehittämisessä. Perhevalmennuksen kehittämisestä verkon välityksellä piti tulla jonkin sortin perhevalmennuksen Linux, jossa kaikki halukkaat voisivat osallistua kehitystyöhön haluamallaan panoksella. Eihän se niin kuitenkaan mennyt vaan kokeilu oli totaalinen epäonnistuminen, nolla.

Moni asia on muuttunut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Minulle suurin muutos on ollut löytää Web2.0:sta ja sosiaalisesta mediasta samanlaisia merkityksiä kuin mitä kuvittelin löytäväni sosiaalityöstä. Näitä merkityksiä ovat mm. yhteisöllisyys, avoin kommunikointi, informaation jakaminen ja uudelleenkäyttö, päätösvallan hajauttaminen sekä kansalaisten osallisuuden lisääminen.

Ja huomio! Nuo ovat nykyverkon käytäntöjä, eivät toimintasuunnitelmiin kirjattuja yleviä periaatteita.