Olin uuden ryhmän kanssa ensimmäistä kertaa koolla. Ryhmä oli varsin neitseellinen työnohjauksen suhteen: suurimmalla osalla ei ollut ennestään mitään kokemusta siitä. Kerroin työnohjauksesta yleensä, sen periaatteista ja pelisäännöistä sekä tietysti omista toimintatavoistani.

Ohjattavat puolestaan esittivät omia kysymyksiään, epäilyksiään ja tavoitteitaan. Kuten niin usein, tärkeä kysymys liittyi kahvinjuonnin mahdollisuuteen. He halusivat myös tietää, raportoinko istunnoista organisaation johdolle, valmistelenko keskustelujen teemat etukäteen, saako puhelinta pitää päällä, miten ilmoitetaan esteestä ja niin edelleen. Hauska - ja vakava - kysymys oli, onko työnohjaajalla mukanaan nenäliinoja. Niiden kautta työnohjauksen kuva tulikin piirrettyä lyhyessä ajassa melko tyhjentävästi - lisäyksellä, että koskaan ei voi etukäteen tietää, mitä tapahtuu. Se on eräs systeemisen ja dialogisen lähestymisen perusteesi.

Pysähdyttäviä ja oivaltavia kysymyksiä olivat kuitenkin "pystytäänkö nostamaan keskusteluun olennainen" ja "muuttuuko oikeasti mikään". Sepä se. Ainakin oman kokemukseni ja osaamiseni perusteella joudun nöyrästi vastaamaan, että joskus pystytään, joskus ei. Joskus muutokset ovat näkyviä ja tuntuvia, joskus hyvin pieniä ja henkilökohtaisia. Yritän aina muistuttaa, että työnohjaus ei ole ihmeiden tekijä, se on vain yksi ammatillista kasvua, työssä oppimista, hyvinvointia ja ymmärryksen lisäämistä tukeva instrumentti. Ja että onnistuminen ei ole pelkästään työnohjaajan vastuulla, vaan myös ohjattavien itsensä. Muutokseen ei voi pakottaa. Se voi tapahtua, jos sitä itse haluaa.

Oma innostukseni ja intohimoni työnohjaukseen näkyy tuollaisessa esittelytilanteessa varmasti, ja jopa tarttuukin. Mutta tiedän, että niin ohjaajalle kuin ohjattavillekin tulee matkan varrella mutkia matkaan, kompastellaan kiviin ja lähdetään välillä harhapoluillekin. Tavoitteetkin unohtuvat. Pettymys valtaa mielen: eihän tästä ole mitään hyötyä ja onko tässä järkeäkään? Onneksi ainakin melkein yhtä usein joku kokee saaneensa jotain: oivalluksen, uuden näkökulman, ajattelemisen aihetta, työn iloa. Kun ohjattava onnistuu, myös työnohjaaja jaksaa taas uskoa työnsä mielekkyyteen.

Postmodernissa, moniäänisessä ja pirstaloituneessa maailmassamme harhailemme usein erilaisten ammatillisten käsitteiden viidakossa. Samasta asiasta käytetään montaa eri termiä tai tietyllä käsitteellä tarkoitetaan montaa, toisiaan lähellä olevaa asiaa. Näin näyttää olevan myös ohjauksellisten työmenetelmien suhteen, jopa lisääntyvässä määrin. Oman väitöstutkimukseni yhteydessä olen joutunut kahlaamaan läpi toistakymmentä ammattikäsitettä pyrkiessäni tarkentamaan, mitä on työnohjaus koko valmentavien työtapojen kentässä ja rajapinnoilla. Eikä aivan selvää kuvaa olekaan helppo piirtää.

Liike-elämässä työnohjausta pidetään liian "hattutätimäisenä" ja siellä siis sparrataan, fasilitoidaan, koutsataan ja mentoroidaan. Vaikka mentorointi on selkeästi määritelty vanhemman ja kokeneemman sekä aloittelevan työntekijän väliseksi valmennussuhteeksi, käsitettä näyttävät käyttävän esimerkiksi myös ihmistyön ammattilaiset, jotka eivät enää voi koulutuksen puuttuessa nimittää itseään terapeuteiksi. Uusin tulokas tässä uusperheessä lienee filosofinen konsultointi, johon taannoin törmäsin. Kyseessä on sama ilmiö: ilman asianmukaista koulutusta annettavaa työnohjausta ja terapiaa.

Saatan vaikuttaa hieman kyyniseltä, mutta tuossa juuri piilee villakoiran ydin: työnohjauksesta puuttuu virallinen auktorisointi. Se on täysin villiä ja vapaata; kuka tahansa, joka suinkin vaan kehtaa, voi sitä tehdä. Siihen voidaan myös kouluttaa ja sertifioida hyvin monenkirjavasti ja monentasoisesti, sekä koulutuksen pituuden että sisällön suhteen. Vielä ollaan piirun päässä siitä, että työnohjausta pidettäisiin ammattina.

Itseäni ehkä kaikkein eniten närästävät psykoterapeutit jotka markkinoivat itseään työnohjaajina ilman työnohjaajakoulutusta. En piiruakaan epäile heidän kyvykkyyttään, onhan psykoterapiakoulutuksessa hyvin paljon samankaltaisia elementtejä kuin työnohjaajakoulutuksessakin. Ja ilman muuta psykoterapeuttien ammatillinen ote ja kokemus sopii myös työnohjaukseen. En vain käsitä, miksi ei voida puhua vaikka konsultoinnista.

No, vapaa maahan tämä on, ainakin niin kauan kuin työnohjaus saa viralliset standardit. Toki työnohjaajien etujärjestö on tähän tavoitteeseen sinnikkäästi pyrkinyt jo vuosikymmenet, mutta marginaalissa ollaan edelleen tässä suhteessa. Ehkäpä pieni ripaus vastuusta voidaan siirtää myös työnohjattaville: vaatikaa ammattimaista työnohjausta. Se on myös laadun varmistuksen yksi tärkeimmistä takeista. Hullu ei ole se joka myy, vaan se joka ostaa.

Eräässä työnohjausryhmässä pohdittiin - kuinka ollakaan ja taas kerran - ajankäytön haasteita ja työn rajaamista. Hyviä ja esimerkillisiä konsteja oli löytynytkin. Yksi oli onnistunut yliviivaamaan yhden työpäivän viikossa kirjallisia yms. juoksevia asioita varten - tosin lyijykynällä, jota oli sitten joutunut jo kumittamaan yllättävien tilanteiden takia. Toinen oli luokitellut työtehtävänsä erivärisillä tarroilla näytölleen tyyliin "ehdottoman kiireelliset, tärkeät ja aikanaan hoidettavat" - kunnes taas oli tullut ennakoimaton tilanne, joka oli romuttanut koko viikon lappujärjestelmän. Kolmas oli tehnyt mielikuvaharjoituksia ja opetellut kieltäytymään aina vain lisääntyvistä ja laajenevista toimeksiannoista - huomatakseen olevansa jälleen kantamassa rästitöitä mukaan lomanviettoon, rauhalliseen ympäristöön.

Vaikea ja ikiaikainen dilemma siis. Aika on rajallinen ja liikkuu vain, Salman Rushdieta lainatakseni, "pyhän kolminaisuuden" dimensioilla: menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa. Ja silloinkin vain mielen tasolla.

Mielen tasolla luulen myös edes jonkinlaisten ratkaisujen piilevän. Aika kuluu arvellessa, päivät päätä käännellessä, sanoo sananparsi. Kuinka paljon käytämme aikaa kiireestä ja paljosta työstä puhumiseen sen sijaan, että tekisimme asialle jotain? Joku on sanonut, että saman ajan jonka olemme vain tekevinämme tai teemme hyödytöntä ja turhaa työtä, voisimme tehdä myös jotain tehokasta. Mutta kuka uskaltaa tunnustaa olevansa vain tekevinään, tai tekevänsä turhaa? Uskaltaisimmepa edes miettiä asiaa ja kaikkien työtehtäviemme mielekkyyttä! Onneksi on työnohjaus.

Väheksymättä yhdenkään sosiaalialan työntekijän hektistä työtilannetta haastan miettimään, mikä on tavoitteesi, asiakkaasi tai alaisesi mutta myös sinun itsesi kannalta todella tärkeää työssäsi! Kuka meistä uskaltaa luopua kiirepuheestaan menettämättä tunnetta siitä, että on tärkeä ja arvokas työntekijä. Kuka rohkenee lisätä läsnäolopuhetta, puhetta siitä mikä on tärkeää tässä ja nyt.

Työnohjaukset ovat taas joulutauon jälkeen käynnistyneet. Muutama uusikin ryhmä on aloittamassa. Usein aloitan vuoden ensimmäisen työnohjauksen jollakin toiminnallisella tavalla, joka suuntaa ajatukset tulevaan vuoteen tai vähintäänkin tulevaan kevääseen työssä tai työyhteisössä. Tai muodostaa yhteiseen työskentelyyn jonkin tavoitteen, jota kohti sitten voidaan pyrkiä. Joskus se voi olla ns. uudenvuoden lupaus, tulevaisuustarina tai  -kuva tai sitten esimerkiksi "katsotaan korteista" mitä tuleman pitää. Viimeksi mainittuun ei kuitenkaan sisälly mitään taikuutta, vaan se on alitajuntaa uskomattoman oivallisesti ja osuvasti virittävää oman työelämänsä tulkintaa - jos siihen tohtii heittäytyä.

Itseään toteuttavat ennusteet mielletään monesti negatiivisiksi ja pelottaviksi uhkakuviksi. Niin käy, kuin pelkää käyvän. Sama lainalaisuus toteutuu myös toiseen suuntaan, siihen positiiviseen. Usko, toivo ja luottamus voi siirtää jos nyt ei vuoria niin ainakin tehdä monta mahdotonta mahdolliseksi. "Kaikki unelmamme voivat toteutua - jos meillä on rohkeutta tavoitella niitä" , on Walt Disney sanonut. Siksi myös työssä on tärkeää suunnata katseensa tulevaan ja asettaa joitakin kiintopisteitä, joita kohti ponnistella.

Jokaisen unelmat ovat erilaisia, myös työssä. Yksi haluaisi parempaa yhteistyötä moniammatillisessa tiimissä, toinen kannustavaa johtajuutta, kolmas asiakkaita, jotka olisivat selvin päin. Joku toivoo itselleen jämäkkyyttä tai  työtehtävien rajaamista, joku jo eläkkeelle pääsyä. Työnohjauksessa on innostavaa pohtia ja punnita niiden realiteetteja ja reunaehtoja. Tavoitteita on syytä myös konkretisoida; pohtia mitä itse on tehtävä unelman toteuttamiseksi. Joskus joku huomaa, että on vain luullut toivoneensa tai tavoitelleensa jotakin - joku toinen taas, että kaukaisena haaveenaan pitämänsä asia on itse asiassa aivan käden ulottuvilla.

Jos hyvä haltia nyt pyytäisi sinulta kolme työhösi liittyvää toivetta, mitä hänelle vastaisit? Jos hän vielä rajaisi, että aineetonta toivetta - lisää palkkaa ja lounasseteleitähän aina voisi toivoa, tai uutta läppäriä.  Mutta mieti tarkkaan - sitä saattaa saada mitä tilaa.

 

Monesti sanotaan, että työnohjaus on purkupaikka. Sitäkin se on; tilaisuus tuulettaa ja jakaa sellaisiakin tuntoja, joita ei aina asiakkaiden tai edes työyhteisön kanssa voi päästää ilmoille. Itse ajattelen, että ehkä vielä tärkeämpää on kokea työnohjaus latauspaikkana - että sieltä voisi lähteä vähän vahvempana ja jotakin oppineena, joko itsestään, toisista, työstään tai maailmanmenosta. Ajatusleikkini työnohjauksesta polkuna työn tähtihetkiin STARS - stop, think,act,reflect,share - on tavoite, jota kohti kannattaa pyrkiä vaikkei se aina toki toteudukaan. Vähän niinkuin tanssisi tähtien kanssa...

Omiin tähtihetkiini työnohjaajana kuuluvat sanat: "Tuota en ole tullutkaan ajatelleeksi" tai "Tuota voisin kokeilla". Siis kun kuulen nuo sanat ohjattavan suusta. Kysymys ei kuitenkaan useinkaan ole siitä, että joku toinen ryhmässä tai edes työnohjaaja olisi tarjonnut jotakin maata mullistavaa innovaatiota, vaan siitä että ohjattavalla on herkkyys ja halu pohtia aidosti omaa työtään ja toimintansa kehittämistä. Kun ohjattavasta näkee, että Oivalluksen Lamppu syttyy, on se helmi joka palkitsee ja jonka vuoksi useimmiten kokee tekevänsä arvokasta työtä. Siis ihan perusjuttuja, mutta niistähän oikeastaan monet parhaimmista kickseistä tulevat, jos ne vain huomaa!

Ettei menisi liian siirappiseksi, täytyy muistaa että varsin usein työnohjausryhmässä on myös se henkilö, jonka tapoihin kuuluu väittää vastaan aloittamalla puheenvuoronsa "eikun" tai se, joka tietää jo kaiken etukäteen tyyliin "kyllä tuo on jo kokeiltu, ei toiminut" tai joka haluaa osoittaa tietävänsä enemmän kuin muut. Sellaisen ryhmän tai ohjattavan positiivinen puoli on, että se asettaa työnohjaajalle haasteen joka istuntoa varten - eikä pääse pahemmin leipääntymään.

On sanottu, että työnohjaaja tekee välillistä asiakastyötä, ts. työohjaus auttaa myös asiakasta. Jos työnohjattava saa kokemuksen oppimisesta, oivalluksista ja mahdollisuudesta uuteen tapaan ajatella, hän ehkä mahdollisesti ja toivottavasti pystyy siirtämään sen myös omien asiakkaittensa voimaksi ja osallistamiseksi. Joku pieni yksityiskohta elämässä saattaa muuttua näkemällä se toisin. Tällaiset tähtihetket ovat jaettavaa evästä. Näin joulun alla tähtien suomaa valoa kaipaavat kaikki, pannaan valo ja loiste siis jakoon!

Sosiaalialalla ollaan herkkiä tarttumaan uusiin ja ajankohtaisiin teemoihin ja trendeihin. En ole vielä niin pitkällä, että pystyisin analysoimaan tämän herkkyyden taustoja ja kytkentöjä. Kai se kuitenkin on hyvä asia! Työnohjauksessa on joskus ihan hyvä suorastaan vain avata näitä työelämän ilmassa leijuvia käsitteitä ja ilmauksia.

Esimerkiksi reflektio oli yksi aikansa mantra jopa siinä määrin, että olen kuullut nykyisin joidenkin sosiaalityön professorien kieltävän opiskelijoitaan käyttävän tätä sanaa keskusteluissa tai harjoitustöissä. Edelleen se kuitenkin on yksi ihmissuhdetyöntekijän yksi tärkeimmistä ja välttämättömimmistä kvalifikaatioista - voidaanhan sitä kutsua vaikka itsesäätelytaidoksi. Työnohjauskin ilman reflektiota - niin, en tiedä mitä se on.

Voimautuminen oli ja ehkä on vastaavanlainen ilmaus, johon jotkut ovat lopen väsyneitä - tai epävoimautuneita. Vika tuskin on kuitenkaan sanassa, ehkä paremminkin sanojissa. Ah miten riemullista onkaan, kun työnohjauksessa yhdessä löydetään ohjattavien kanssa jotain, mistä kokea työn iloa.

Dialogisuus on yksi tämän päivän muotisanoista. Minne päänsä kääntää, siellä puhutaan dialogisuudesta! On dialogista asiakastyötä, dialogista terapiaa ja dialogista työnohjausta. Dialogisuus liittyy suurempaan ihmis- ja jumaltieteiden murrokseen, ns. narratiiviseen käänteeseen, joka on vallannut alaa niin tutkimuksessa kuin sen käytännön sovelluksissakin. Erästä kansainvälistä artikkelia työstäessäni olin hämmästynyt, kuinka "suomalainen" käsite tuo dialogisuus onkaan sosiaalityöstä puhuttaessa. Hyvä me!

Nimittäin, tulkoon sitten vaikka turpiin, mutta minusta dialogisuudesta kannattaakin puhua ja puhua ja siitä kannattaa oppia. Ainakin itse aion hyödyntää sitä maailman tappiin ohjattavieni työskentelytaitojen vahvistamisessa. On se niin reflektoiva ja voimauttava asiakaslähtöisen työn orientaatio.

Eräs tunnettu ja maineikas työnohjaaja sanoi aikoinaan, että hän ei oikein perusta sosiaalialan ihmisten työnohjauksesta, koska materiaali ja tarinat ”ovat yhtä mössöä”. Tai ehkä, jos oikein tarkkaan muistelen, hän tarkensi niiden olevan erityisen haastavia työnohjaajalle. Muistan kuitenkin sosiaalityöntekijänä loukkaantuneeni syvästi, ja nousseeni myös puolustusasemiin. Samantyyppisiä kommentteja olen kyllä kuullut muidenkin, ehkä ei niin tunnettujen työnohjaajien ja konsulttien lausuvan. Yhtä lailla, kun aikanaan minulla oli lukuisia opetushenkilöstön työnohjausryhmiä ohjattavana, useampi kuin yksi kollega ihmetteli, eikö leipäänsä helpommalla voi tienata.

Mitä tämä kertoo näistä henkilöstöryhmistä tai työaloista? Vaikka olen enemmän erimieltä kuin samaa mieltä, on siinä toki totuuden siemenkin mukana. Sosiaalialan työ on usein niin monialaista, monikerroksista ja moniulotteista, että siitä tulee myös monimutkaista. Monesti työnohjauksessa onkin aloitettava perustehtävän kirkastamisesta, sen miettimisestä, mikä on jokapäiväisen pyörityksen perimmäinen tavoite. Sama trendi jatkuu yleensä koko työnohjausprosessin ajan: työnohjaus on usein ”rönsyjen karsimista”, jälleen erästä kollegaa lainatakseni.

Vai kertooko tuo mössölausunto jotakin myös meistä työnohjaajista? Että me olemme aivan samojen tuntemusten ja asenteiden vankeja kuin kaikki muutkin työtä tekevät ja raskautetut. Emme neutraaleja ihmeolentoja. Että myös me tarvitsemme oman ammatillisen voimautumisen kanavamme, työnohjauksen työnohjauksen, näiden ajatusvääristymien – olkoonkin että niillä on faktinen pohja – käsittelemiseksi ja mahdollisesti purkamiseksi. Ennen kuin suusta pääsee sammakoita.

Tuntuu ehkä hieman oudolta, että työnohjaaja alkaa blogissa avata kokemuksiaan ja ajatuksiaan työnohjauksesta. Eikö siinä rikota työnohjauksen luottamuksellisuutta ja meihin sosiaalialan ihmisiin iskostettua salassapidon ihannetta? Kyllä, se on osin tarkoituskin. On nimittäin aika päästä mielikuvasta, että työnohjaus on jotakin salamyhkäistä.

Oma näkemykseni on, että työnohjaus on työhyvinvoinnin ja työssä jaksamisen tukemisen lisäksi yksi työssä oppimisen, ammatillisen kasvun ja koulutuksen muoto. Siksi on ihan paikallaan tehdä sitä mahdollisimman näkyväksi ja julkiseksi. Saimmehan hiljan juuri lukea taas kerran tutkimuksesta, jossa kerrottiin työnantajien panostavan liian vähän työyhteisöjen hyvinvointiin. Työnohjaus on yksi merkittävä väline hyvinvoinnin lisäämiseen – uskon siihen ja siksi myös haluan puhua ja kirjoittaa siitä.

Nyt ei kenenkään kuitenkaan pidä pelätä – jos on sattunut olemaan tai on ohjaamissani työnohjausryhmissä – että nyt se paljastaa kaikki työyhteisömme ilot ja surut. Tarkoitukseni ei ole tässä raportoida asiakkaitteni tekemisiä tai tekemättä jättämisiä, vaan pohdiskella työnohjauksen tavoitteiden toteutumista, sen vaikutuksia ja kipupisteitä ihan yleisellä tasolla. Toki jokunen esimerkki työnohjauksen arjesta saattaa tulla rikastuttamaan ajatuksenjuoksua, mutta tuskinpa niin että sen alkuperä olisi yhdistettävissä kehenkään tai mihinkään.

Näin ensimmäisessä kirjoituksessa lienee suotavaa vähän esitellä itseänikin: olen alun perin sosiaalityöntekijä, joka on toiminut päätoimisena työnohjaajana ja kouluttajana nyt jo pitkästi toistakymmentä vuotta. Suuri osa asiakkaistani työskentelee erilaisissa sosiaalialan tehtävissä joko viran puolesta tai vapaaehtoisesti, lähikontaktissa asiakkaisiin tai esimiehinä. Olen kirjoittanut toistaiseksi lähinnä lasten ja nuorten kanssa tehtävästä työstä, mm. koulusosiaalityöstä. Viimeaikainen painotukseni on ollut monikulttuuriosaamisessa, josta valmistelen myös väitöstutkimustani.

Vaikka itse otankin työni työnohjaajana erittäin vakavasti, aion tässä kirjoitella kuitenkin melko kevyeen sävyyn. Tyylilläni tavoittelen myös työnohjauksen mieltämistä työn arkeen kuuluvaksi työn jokapäiväisen kehittämisen instrumentiksi, johon ei pidä suhtautua liian juhlallisesti.