Viime aikoina olen valmistellut muutamia luentoja, joihin liittyen olen plärännyt läpi suomalaisia lähisuhdeväkivaltateemaisia tekstejä.
Päällimmäisenä fiiliksenä on jako kolmeen: ansiokkaat tekstit, vanhaa liturgiaa toistavat höpöhöpö -tekstit, sekä tekstit, joiden ansioita en ole suoralta kädeltä leimaamassa olemattomiksi, mutta joita minun on hyvin vaikea käsittää.
Viimeiseen kategoriaan kuuluu omassa jaottelussani iso joukko ns. sukupuolittuneen väkivallan tutkimusparadigmasta käsin tehtyjä tai siitä inspiraationsa ammentavia tekstejä. Vaikka kuinka antaumuksella lukisin niitä läpi, en voi tyypillisesti lainkaan kokea ymmärrykseni väkivaltailmiöstä kasvavan.
Nämä tekstit tuntuvat usein vain uusintavan itseään. Kun kerran on tullut selväksi, mitkä ovat tästä viitekehyksestä käsin ne peruspointit, ei mihinkään uuteen tarvitse odottaa törmäävänsä.
Hämmentävää suomalaisessa kontekstissa on, että edellä mainitusta paradigmasta käsin esitetyt näkemykset halutaan usein esittää jollain lailla ”kriittisinä näkemyksinä” suhteessa johonkin oletettuun vallitsevampaan näkemykseen. Näin siitä huolimatta, että tämä paradigma itse on täysin dominoivassa asemassa suomalaisissa lähisuhdeväkivaltatutkimuksissa ja -hankkeissa.
Mitään aitoa kriittistä näkökulmaa ei isossa mittakaavassa ole lähisuhdeväkivalta-asioista tässä maassa olemassa, vaikka pinnan alla selvästikin kytee.
Luokitteluni toiseen kategoriaan, niin sanottuihin höpöhöpö -teksteihin, kuuluu sellaisia tekstejä, jotka eivät (uuden) tiedon tuottamisen näkökulmasta sano oikeastaan yhtään mitään. Nämä ovat usein jonkinlaisia lähisuhdeväkivaltaan ilmiönä johdattelevia perustekstejä.
Ne ovat usein iskulauseenomaisesti julistamassa lähisuhdeväkivallasta jonkinlaisia ”näin on” -kiteymiä. Tällaisia ovat esim. ”lähisuhdeväkivalta on aina rikos”, ”lähisuhdeväkivalta ei ole yksityisasia”, ”väkivallan tekijä on yksin vastuussa väkivallasta”, ”se on väkivaltaa, jos joku pelkää”, jne. jne.
Viitattu höpöhöpö ei oikeastaan ilmennä minkäänlaista ajattelua, vaan ainoastaan tyhmentää lukijaansa/kuulijaansa. Ne ovat kuin kovalla äänellä suoraan korvaan huudettuja vaatimuksia. Tällainen halki-poikki-ja-pinoon ei yksinkertaisesti toimi laaja-alaisten inhimillisten ongelma-alueiden jäsentämisen lähtökohtana.
Onneksi on sitten niitä ansiokkaitakin tekstejä, joiden parissa vietetty aika tuntuu arvokkaalta. Erityisen voimakkaasti tällaiseen arvokkuuden olotilaan minut johdatti taannoin kollegani Panu Varjosen teksti ”Väkivalta ja vastatunteet” vuodelta 2002. Panun teksti on täysin konstailematonta ja vailla sivurönsyjä, mutta sisällöiltään rikasta.
Panun tekstiin siivilöityy pitkään alalla työskennelleen ihmisen kiteytynyttä näkemystä sellaisista asioista, joiden luulisi inspiroivan kaikkia väkivaltateeman parissa työskenteleviä. Asioista, joiden ei toivoisi jättävän ketään välinpitämättömäksi. Lisää tällaista, kiitos.
- - -
Väkivalta – tunteita, toimintaa ja vastatunteita –kirja, jossa Panu Varjosen teksti
http://www.miessakit.fi/fi/julkaisut/vakivalta2.11. keskustelutilaisuus aiheesta “Väkivaltatutkimuksen uusi tilanne”
http://miestentasaarvory.wordpress.com/2009/1...usi-tilanne/Lähisuhdeväkivallan tutkimuksen tila Suomessa -tiedote
http://miestentasaarvory.wordpress.com/2009/1...la-suomessa/