Reilu viikko sitten minulla oli mahdollisuus osallistua Helsingin Yliopistolla ”Sukupuoli, väkivalta ja oikeus” –kurssille, jossa luennoijana oli Atte Oksanen. Teemana Oksasella oli ”Koulusurmat ja sukupuoli? Viha ja maskuliinisuuden kriisi”.

Oksasen luennolla kertoman mukaan tutkijat Kimmel & Mahler olivat tulleet siihen tulokseen, että koulusurmien ”taustalta löytyy erityisesti sukupuoleen liittyviä loukkauksia”. Esimerkkinä (ja toisaalta ainoana mainintana) siitä, mitä nämä lähes kaikkien koulusurmien taustalta löytyvät ”sukupuoleen liittyvät loukkaukset” olivat olleet, oli kuulemma ”homottelun” kohteeksi joutumista.

Tästä sitten Kimmel & Mahler olivat analyysinaan esittäneet (näin sen ymmärsin), että jonkinlainen ”miehisyyteen” kohdistuva häpäisy ja tästä seurannut oman miehisen kunnian puolustaminen olivat tekijöitä, jotka keskeisesti olisivat vaikuttaneet siihen, että kyseiset nuoret miehet olivat päätyneet kouluampumisiin.

Tuollaiset sukupuoliselle alueelle kohdistuvat häpäisyt ja loukkaaminen voivat ymmärrettävästi olla raskaita kokemuksia, mutta miksi nimenomaan tuo sukupuolinen alue nousee analyysissa tuollaiseen erityisasemaan. Itse ainakin voin hyvin kuvitella melkein minkä tahansa muotoisen, myös ei sukupuoliselle alueelle kohdistuvan (ellei kaikki sitten jossain mielessä ole sitä), pitkään jatkuvan nöyryyttämisen/häpäisyn/loukkaamisen voivan olla lähtökohta sellaiselle kaunalle, joka purkautuisi jonain tuhoisana tekona.

Esitin Oksaselle luennolla kysymyksen, että tietääkö hän maailmalla aiheesta käytävästä keskustelusta, onko tätä näkemystä miehisyyden häpäisyn merkityksellisyydestä mitenkään kyseenalaistettu. Oksaselle tällainen ei ollut tuttua, vaan hän totesi pikemminkin, että kyllä kaikki tutkimukset ovat jotenkin tähän miehisyys-/maskuliinisuuspuoleen viitanneet.

Itse tarjosin tähän täsmentävänä kysymyksenä vähän toiston kautta, että miksi kyse olisi joltain olennaisilta osin juuri miehisyyden puolustamisesta. Onko sitten niin, että naiskouluampujilla (joita toki on huomattavan vähän) kyse joiltain olennaisilta osin on oman naiseuden puolustamisesta. Miksi omaan sukupuolisuuteen liitettävät loukkaukset olisivat jotain ylitse kaiken muun käyviä loukkauksia?

Esimerkkinä naiskouluampujatapauksesta Oksanen mainitsi tapauksesta, jossa ampuja oli ampunut koulun cheerleaderia. En ihan tarkkaan tiedä, mutta ilmeisesti tämä, että kyse oli cheerleaderista, tarkoitti samalla jotenkin epäsuorasti sitä, että tässäkin tapauksessa taustalla olisi mahdollisesti ollut jotenkin ampujan omiin sukupuolisiin tekijöihin kohdistuneesta loukkauksesta. Tai ainakin niin, että cheerleader oletettavasti oli ”naiseus-ominaisuutensa” suhteen niskan päällä ja tämä positio kenties mahdollisti ampujan loukkaamisen naiseuteen liittyen. Tiedä häntä.

Tulee vielä mieleeni näistä ns. maskuliinisuustutkijoista (joita mm. Kimmel & Mahler ovat), että he saavat aina analyysiensa tuloksiksi joitain maskuliinisuuteen/mieheyteen liittyviä tekijöitä. Kun he ryhtyvät tutkimaan nuoria kouluampujamiehiä, niin ei kai kukaan kuvittele, etteikö tuloksena olisi nimenomaan ”mieheyteen liittyvät ongelmat”.

 

Ja lähes aina tuloksena on myös se, että olennaisena osatekijänä on jollain lailla ilmenevä ”homofobia”.

---

 Oksanen & Räsänen: ”Yhteisöllisyys ja väkivalta: koulusurmien kokeminen paikallistasolla”http://www.stakes.fi/yp/2008/6/oksanen.pdf

 

 

Viime aikoina olen valmistellut muutamia luentoja, joihin liittyen olen plärännyt läpi suomalaisia lähisuhdeväkivaltateemaisia tekstejä.

Päällimmäisenä fiiliksenä on jako kolmeen: ansiokkaat tekstit, vanhaa liturgiaa toistavat höpöhöpö -tekstit, sekä tekstit, joiden ansioita en ole suoralta kädeltä leimaamassa olemattomiksi, mutta joita minun on hyvin vaikea käsittää.

Viimeiseen kategoriaan kuuluu omassa jaottelussani iso joukko ns. sukupuolittuneen väkivallan tutkimusparadigmasta käsin tehtyjä tai siitä inspiraationsa ammentavia tekstejä. Vaikka kuinka antaumuksella lukisin niitä läpi, en voi tyypillisesti lainkaan kokea ymmärrykseni väkivaltailmiöstä kasvavan.

Nämä tekstit tuntuvat usein vain uusintavan itseään. Kun kerran on tullut selväksi, mitkä ovat tästä viitekehyksestä käsin ne peruspointit, ei mihinkään uuteen tarvitse odottaa törmäävänsä.

Hämmentävää suomalaisessa kontekstissa on, että edellä mainitusta paradigmasta käsin esitetyt näkemykset halutaan usein esittää jollain lailla ”kriittisinä näkemyksinä” suhteessa johonkin oletettuun vallitsevampaan näkemykseen. Näin siitä huolimatta, että tämä paradigma itse on täysin dominoivassa asemassa suomalaisissa lähisuhdeväkivaltatutkimuksissa ja -hankkeissa.

Mitään aitoa kriittistä näkökulmaa ei isossa mittakaavassa ole lähisuhdeväkivalta-asioista tässä maassa olemassa, vaikka pinnan alla selvästikin kytee.

Luokitteluni toiseen kategoriaan, niin sanottuihin höpöhöpö -teksteihin, kuuluu sellaisia tekstejä, jotka eivät (uuden) tiedon tuottamisen näkökulmasta sano oikeastaan yhtään mitään. Nämä ovat usein jonkinlaisia lähisuhdeväkivaltaan ilmiönä johdattelevia perustekstejä.

Ne ovat usein iskulauseenomaisesti julistamassa lähisuhdeväkivallasta jonkinlaisia ”näin on” -kiteymiä. Tällaisia ovat esim. ”lähisuhdeväkivalta on aina rikos”, ”lähisuhdeväkivalta ei ole yksityisasia”, ”väkivallan tekijä on yksin vastuussa väkivallasta”, ”se on väkivaltaa, jos joku pelkää”, jne. jne.

Viitattu höpöhöpö ei oikeastaan ilmennä minkäänlaista ajattelua, vaan ainoastaan tyhmentää lukijaansa/kuulijaansa. Ne ovat kuin kovalla äänellä suoraan korvaan huudettuja vaatimuksia. Tällainen halki-poikki-ja-pinoon ei yksinkertaisesti toimi laaja-alaisten inhimillisten ongelma-alueiden jäsentämisen lähtökohtana.

Onneksi on sitten niitä ansiokkaitakin tekstejä, joiden parissa vietetty aika tuntuu arvokkaalta. Erityisen voimakkaasti tällaiseen arvokkuuden olotilaan minut johdatti taannoin kollegani Panu Varjosen teksti ”Väkivalta ja vastatunteet” vuodelta 2002. Panun teksti on täysin konstailematonta ja vailla sivurönsyjä, mutta sisällöiltään rikasta.

Panun tekstiin siivilöityy pitkään alalla työskennelleen ihmisen kiteytynyttä näkemystä sellaisista asioista, joiden luulisi inspiroivan kaikkia väkivaltateeman parissa työskenteleviä. Asioista, joiden ei toivoisi jättävän ketään välinpitämättömäksi. Lisää tällaista, kiitos.

- - -

Väkivalta – tunteita, toimintaa ja vastatunteita –kirja, jossa Panu Varjosen teksti
http://www.miessakit.fi/fi/julkaisut/vakivalta

2.11. keskustelutilaisuus aiheesta “Väkivaltatutkimuksen uusi tilanne”
http://miestentasaarvory.wordpress.com/2009/1...usi-tilanne/

Lähisuhdeväkivallan tutkimuksen tila Suomessa -tiedote
http://miestentasaarvory.wordpress.com/2009/1...la-suomessa/

Sanomalehden toimittaja oli jättänyt puhelinvastaajaani viesti, jossa hän kertoi haluavansa kuulla, mistä ventovieraaseen ihmiseen kohdistuva väkivalta johtuu. Oulussa oli kuulemma tapahtunut joitain tuollaisia tuntemattomiin kohdistuneita väkivallantekoja ja toimittaja aikoi kirjoittaa artikkelin hämmentyneille oululaisille, jossa tuollaisten tapahtumien syitä ruodittaisiin hiukan auki.

Aluksi olin jotenkin harmissani tällaisesta kyselystä. Mitä ne nyt tänne soittelee tuollaisessa asiassa. Täällähän on keskitytty nimenomaan läheisissä ihmissuhteissa esiintyvään väkivaltaan.

Lampsiessani hakemaan päivän toista kahvikupillista aloin kuitenkin miettiä, niin todellakin, mitä minä oikeastaan ajattelen tuollaisesta vieraaseen kohdistuvasta väkivallasta ja sen syistä. Ajattelin sellaisia tilanteita, joita voisi kutsua katuväkivallaksi. Millä tavalla se eroaa läheisissä ihmissuhteissa esiintyvästä väkivallasta?

Vastaamatta itselleni sen kummemmin siihen, millä tavalla tuntemattomaan kadulla kohdistuva väkivalta eroaa läheisissä ihmissuhteissa esiintyvästä väkivallasta, huomasin miettiväni niiden ihmisten sekopäisyyden astetta, jotka sattumanvaraiseen toiseen kohdistavat väkivaltaa ja vieläpä ehkä ilman mitään ulkoisesti havaittavissa olevaa syytä. Sekopäisyys jakaantui aatoksissani aineista aiheutuneisiin ja ei-aineista-aiheutuneisiin muotoihin.

Mieleeni tuli myös "lähetään vetään jotain turpaan" -luokan tapahtumat sekä joistain tilanteista/tapahtumista kadulla suivaantumiset.

En kuitenkaan seurannut edellä esittämiäni aatoksia pidemmälle, vaan kuin itsestään mieleeni ponnahtivat yleisemmän tason kategoriat:

- "henkilökohtaiset merkityksenannot"

- "tilannetta edeltävä mielen kuormittuneisuus"

- "tosiasiallinen vuorovaikutus väkivaltaisen hyökkäyksen tehneen ja hyökkäyksen kohteeksi joutuneen kesken ennen väkivaltaista hyökkäystä".


Mietin, kuinka pitkälle tyydyttävästi vieraaseen ihmiseen kohdistuvaa väkivaltaa voitaisiin selittää luettelemieni kolmen kohdan kautta. Itselleni nuo kategoriat toimisivat luultavasti ihan riittävänä väkivaltatilanteen aukipurkamisen lähtökohtina, mutta välittyisikö tuollaisten näkökohtien ja niiden puhelimessa tapahtuvan suusanallisen täydentämisen jälkeen esim. sanomalehden toimittajalle mitään ympäripyöreää spekulointia kummallisempaa.

Mitä ihmiset oikeastaan haluavat väkivallasta tietää? Minkälaiset vastaukset ovat tyydyttäviä "miksi" -kysymyksiin väkivaltaa koskien?

Tässä vaiheessa kelailujani saavuinkin sitten jo tietokoneen ääreen ja ryhdyin kirjoittamaan muistiin yllä kuvaamaani tajunnanvirtaa. Soitin toimittajalle ja kerroin ajatuksistani.

- - -

On se muuten useimmiten aika ihmeellistä lukea omista sanomisistaan toimittajien kirjoittamana. Tulee ihan fiilis, että noinko mä todella sanoin.

No, ehkä sanoin, ehkä en. Nyt jälkikäteen ainakin sanoisin jotkut asiat vähän eri tavalla. Asioiden merkitys muuttuu toiseksi niin pienten juttujen kautta.

- - -

Sanomalehti Kalevan juttu katuväkivallasta 7.5.2009
http://www.vakivalta-apua.fi/attachments/Katu...7_5_2009.JPG

Meiliboxiini kolahti viime perjantaina mainos SAGE -tiedejournaalikustantajalta, että kaikki heidän journaalinsa ovat 30.4. asti luettavissa ilmaiseksi. Tämä on tällainen SAGEn vuotuinen tempaus, jolla he markkinoivat tuotteitaan.

Valikoima on niin uskomaton, että helposti alkaa hengästyttää. Muistan ensimmäisen kerran, jolloin bongasin tämän mahdollisuuden noin viisi vuotta sitten. Tulostin itselleni tolkuttoman määrän mielenkiintoisia väkivaltateemaisia tutkimusartikkeleita lehdistä, kuten "Journal of Interpersonal Violence", "Child Maltreatment", "Trauma, Violence, & Abuse", "Violence Against Women", "Youth Violence and Juvenile Justice" ja "International Journal of Offender Therapy and Comparative Criminology".

Iso osa artikkeleista taitaa tosin vieläkin olla tarkempaa lähilukua vailla : )

Käykääpä tutustumassa!

- - -

klikkaa kohtaa "try SAGE Journals Online for free"
http://www.uk.sagepub.com/home.nav

Vuosien saatossa meille Miessakit ry:n Lyömättömässä Linjassa oli muodostunut tavaksi asiaa kysyttäessä ilmoittaa, kuinka ”noin kolmasosan” asiakkaaksi pyrkivistä kanssa emme voi työskentelyä aloittaa. Se oli sellainen näppituntumailmaus, joka saattoi perustua johonkin monta vuotta aiemmin tehtyyn eksaktiin havaintoon asiasta.

Todellisuus ainakin parilta viime vuodelta on kokonaan toinen.

Asiakkaaksi omasta väkivaltaisuudestaan eroon haluavia olisi vaikka millä mitalla, mutta nykyään 80-90%:lle joudutaan tarjoamaan ”ei oota”. Uusia asiakkaita ei voida ottaa, koska on täyttä. Tämä kaikki siitä huolimatta, että palvelua ei ole mainostettu mihinkään suuntaan koko 2000-luvun aikana.

(Ja pääkaupunkiseutu sitten vielä esitetään palveluiden saatavuuden suhteen oikeana lintukotona verrattuna harvempaan asuttuun Suomeen.)

Muualle ohjaamisestakaan ei ole oikein hyötyä, koska tilanne on oletettavasti samanlainen ”siellä toisessakin” paikassa. Vain muutamahan näitä tämän alan palvelujen tarjoajia onkin, eikä ihan mihin tahansa viitsi tietenkään ohjata, koska väkivaltateeman kanssa koetaan useassa paikassa suurta avuttomuutta. Sanalla sanoen tilanne pääkaupunkiseudulla on katastrofaalinen.

Orastavaa toiveikkuutta asian yleisempään tietoisuuteen tulemisen suhteen heräsi itselläni joitakin viikkoja sitten. FST:n porukka oli nimittäin saanut vihiä tästä onnettomasta tilanteesta ja he olivat päättäneet tehdä asiasta uutisjutun.

Allekirjoittanutkin pääsi vilauttamaan naamaansa televisiossa, mutta se oli laiha lohtu. Pihaustakaan ei aiheesta ole kuulunut tuon uutislähetyksen jälkeen. Useinhan jokin teema nousee laajemminkin median mielenkiinnon kohteeksi sen jälkeen, kun se kerran on nostettu esille. Niin ei käynyt tämän seurauksena.

Toisaalta itse uutisointikin jäi vähän latteaksi ainakin suhteessa odotuksiini. Olin nimittäin antanut itseni ymmärtää, että aiheesta uutisointiin olisi sisällytetty jonkun STM:n edustajan haastattelu, jossa tälle olisi esitetty tärkeä kysymys: ”Kuinka tämä on mahdollista, kuka tästä on vastuussa?” Näin ei kuitenkaan tapahtunut.

Niin kauan, kun edes omasta väkivaltaisuudestaan eroon haluaville ihmisille ei ole tarjota minkäänlaista apua, vähän turhilta tuntuvat ministeriöiden ja kuntien taholta esitetyt muunlaiset huolet läheisissä ihmissuhteissa esiintyvästä väkivallasta.

Nykytilanteessa todennäköisempää on saada ainakin pieni voitto Lotto-arvonnassa, kuin saada itsellensä ammatillista apua eroon väkivaltaisesta käytöksestä.

- - -

Tekstissä mainittu FST:n tv-nytt –lähetys nähtävissä YLE:n Arenalla 25.3.2009 asti
http://arenan.yle.fi/toista?id=1916477 (kohdasta 16:10 alkaen)

Amnestyn ”Joku raja” -väkivaltakampanja on monissa herättänyt ihmetystä, koska se vastustaa vain naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Kyse on sentään ihan yleisestä ihmisoikeusjärjestöstä ja sen kampanjasta, ei naisjärjestöstä ja sen toiminnasta.

Minuakin tämä väkivallan vastustamisen sukupuolirajaus oli jo useamman vuoden mietityttänyt. Niinpä päätin osallistua, kun tilaisuus tarjoutui, Amnestyn tilaisuuteen, jossa tätä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja sen perusteita ruodittiin "opintopiirimäisesti". Ajatustenvaihtoa tilaisuudessa käytiin Amnestyn naisiin kohdistuvan väkivallan asiantuntijan johdolla.

Opintopiirissä tuli esille monenlaisia mielenkiintoisia asioita. Yhden niistä nostan tässä esiin.

Tilaisuudessa Amnestyn asiantuntija kertoi meille tutkimuksesta, johon oli tutkittavaksi ryhmäksi valittu naisia, joihin oli kohdistunut väkivaltaa. Tutkimuksessa haluttiin selvittää, mitä yhteisiä tekijöitä näiltä väkivallan kohteeksi joutuneilta naisilta löytyy. Siis sellaisia tekijöitä, joiden kautta voitaisiin selittää/ymmärtää väkivallan kohteeksi joutumista.

Tutkimuksen tulos oli kerrotun mukaan se, että mitään näitä naisia yhdistäviä tekijöitä ei löytynyt.

Amnestyn asiantuntijan mukaan ainoa asia, joka näitä väkivallan kohteeksi joutuneita naisia yhdisti oli se, että he olivat naisia. Tästä meille tilaisuuteen osallistujille summeerattiin, että naiseus, naisena oleminen, oli ainoa syy siihen, että tutkittu joukko oli joutunut väkivallan kohteeksi. Mitään muutahan ei löytynyt.

Olin tilaisuudessa jo aiemmin muita asioita sen verran ahkerasti kommentoinut, että en halunnut tähän kohtaan mitään sanoa. Sen sijaan jäin jännittyneenä odottamaan, olisiko jollain muulla tilaisuuteen osallistujalla jotain huomautettavaa esitetystä päättelyketjusta. Ei ollut.

Jälkeen päin mietin tapahtunutta ja sitä, miten tapahtuneen voisi ymmärtää?

Osallistujat olivat kaikki ihan fiksun tuntuisia ihmisiä ja useat käsittääkseni myös korkeasti kouluttautuneita, joten jonkinlaisista sukupuoli-ideologisista sisäistyksistä ja/tai (lähisuhde)väkivaltateemaan liittyvistä ajattelun lukoista täytyi olla kyse.

Tai ehkä selittäväksi tekijäksi voi jossain tilanteessa riittää pelkkä yhtenäisajattelun paine. Tuo kaiken omaehtoisen ajattelun perivihollinen.

- - -

Suomen Amnestyn ”Joku raja” –kampanjasivusto
http://www.jokuraja.fi

Pasi Hakkaraisen ”Amnesty ja tasa-arvo” –kirjoitus
http://pasihakkarainen.blogit.uusisuomi.fi/20...a-tasa-arvo/

Neljän vuoden välein julkaistava tasa-arvobarometri näki jälleen päivänvalon viime viikolla. Tällä kertaa isoimmat otsikot revittiin siitä, kuinka suuri prosentti korkeasti koulutetuista naisista koki, että heillä on haittaa sukupuolestaan palkkauksessa.

Täysin vaille "virallista huomiota" eli sitä, mitä barometrista Tilastokeskuksen ja STM:n taholta nostettiin esiin, jäi kohta, jossa oli tiedusteltu kotona väkivallan kohteeksi joutumisen pelkoa. Tästä ei mainittu barometrin julkistamistilaisuudessa, ei barometrin tiedotteissa, eivätkä valtamediat ainakaan toistaiseksi ole asiasta myöskään uutisoineet. Nettikeskusteluissa asian ruotiminen lähti toki heti käyntiin.

Kotona koetusta väkivallan pelosta saatu tulos on sillä tavalla huomionarvoinen, että se on täysin vastoin "virallista totuutta".

Barometrissa kysyttiin: ”Pelkäättekö väkivallan kohteeksi joutumista tai oletteko sen takia varuillanne perhepiirissä?” Vastausvaihtoehtoja oli kolme ja näin vastattiin:

Usein
- miehet: 0%
- naiset: 0%

Ainakin silloin tällöin
- miehet: 1%
- naiset: 0%

Hyvin harvoin
- miehet: 3%
- naiset: 2%

Miten barometrissa saatu tulos on selitettävissä, jos kerran läheisissä ihmissuhteissa tapahtuva väkivalta Suomessa on sillä tavalla sukupuolittunutta, kuin mitä ministeriötasollakin esitetään?

Erityisen ihmeelliseksi tämän tuloksen tekee vielä se asia, mitä tiedetään sukupuolten eroavaisuuksista liittyen läheisissä ihmissuhteissa esiintyvän väkivallan pelkäämiseen. Tiivistetysti: miehet eivät niin helposti, kuin naiset, pelkää itseensä kohdistuvaa väkivaltaa, vaikka heihin olisi sitä nykyisessä parisuhteessa kohdistunutkin ja toisaalta, jos väkivaltaa on jossain aiemmassa elämän tilanteessa esiintynyt, naiset traumatisoituvat siitä helpommin ja kokevat tämän takia uusissakin (nykyisissä) parisuhteissaan väkivaltaan liittyvää pelkoa.

Naisten ”pelkäämisalttiudesta” huolimatta, barometrin tulos oli se, että naisiin verrattuna kaksinkertainen määrä miehiä kertoi pelkäävänsä tai olevansa väkivallan takia kotona varuillaan.

Ehkä meidän on kohta syytä kaivaa esiin Thomas Kuhnin klassikko, The Structure of Scientific Revolutions vuodelta 1962, ja kerrata paradigman vaihdoksen vaiheita. Nyt barometrista saatu tulos ei nimittäin ole ainoa tähän suuntaan viitettä antava havainto lähisuhdeväkivallan alalla.

- - -

Tasa-arvobarometri 2008 - tiivistelmä & koko julkaisu
http://www.stm.fi/Resource.phx/publishing/doc...18/index.htx

"Eduskunnassa tärkein työ tehdään valiokunnissa, hokevat kansanedustajat. Saman ovat huomanneet etujärjestöt. Valiokuntien asiantuntijakuulemiset ovat lobbareiden temmellyskenttä. Lainsäädännön tulosten kannalta käytäntö on ongelmallinen."

Yllä oleva on sitaatti Nykypäivä -viikkolehdessä ilmestyneestä Eero Iloniemen jutusta "Valiokunnat kuulevat lobbareita asiantuntijoina" (linkki alla). Juttu herättää miettimään, mitä kaikkea poliittisen päätöksenteon taustoihin mahtaa liittyä.

Vähän vastaavaan asetelmaan viitattiin sunnuntain hesarissa jutussa "Taistelevat mepit" reilu viikko sitten. Juttu käsitteli Eija-Riitta Korholan ja Satu Hassin keskinäistä nokittelua ja heidän erimielisyyttään ilmastoasioiden hoidosta. Kumpikin meppi esittää, että juuri hänen näkemyksellään on parhaiden asiantuntijoiden tuki. Erilaisten lobbareiden rooli tuli hyvin esiin myös tässä tekstissä.

Samanlainen tilanne on itselleni tuttu lähisuhdeväkivaltateemaan liittyen.

Osallistuin kerran erään suomalaisen lähisuhdeväkivallan asiantuntijana pidetyn ihmisen luennointitilaisuuteen. Tilaisuuden päätyttyä menin juttelemaan tämän ihmisen kanssa ja kysyin häneltä, mikä on hänen näkemyksensä ihan yleisellä tasolla siitä, miksi ihminen, riippumatta siitä onko kyseessä mies vai nainen, toimii läheistään kohtaan väkivaltaisesti. Kerroin kysyväni tätä asiaa siksi, että se ei mielestäni tullut millään tavalla esille juuri pidetyssä esityksessä.

Yllätykseni oli suuri, kun tämä asiantuntijana pidetty sanoi minulle, ettei hänellä ole ajatusta siitä, mistä läheisissä ihmissuhteissa esiintyvä väkivalta yleisellä tasolla ajatellen johtuu. Sen sijaan hän totesi tyynesti, "minun lähtökohtani on toinen."

Asiantuntijana pidetyn lähtökohta toiminnalleen oli se, että väkivalta on aina väärin, ja se on rikos, ja sitä on sen takia vastustettava. Tältä pohjalta voisi hyvin kuvitella marssittavan mielenosoituksissa, mutta voiko tällainen todella olla asiantuntijaksi mielletyn lähtökohta.

Mikä sitten antaa oikeutuksen jollekin ihmiselle tulla nähdyksi jonkin asian ammattilaisena tai asiantuntijana? Mielestäni sen täytyisi olla kyseisen ihmisen mahdollisimman laaja ymmärrys ja osaaminen kyseessä olevalta aihealueelta.

On mielenkiintoista huomata, etteivät kaikki selvästikään ole samaa mieltä, vaan jonkinlaiset muut tekijät painavat puntarissa enemmän lähisuhdeväkivallan ollessa kyseessä.

- - -

Eero Iloniemi: "Valiokunnat kuulevat lobbareita asiantuntijoina" http://www.nykypaiva.fi/default.asp?sa=96904

Syyskuun alussa kokoontuivat väkivaltatyöntekijät jälleen vuotuiselle verkostofoorumilleen.

Väkivaltatyöntekijöiden verkostofoorumin ideana on toimia kollegiaalisena ajatusten vaihdon paikkana ihmisille, jotka tekevät väkivaltaproblematiikan parissa työtä. Suurimmalla osalla osallistujista oman työn fokuksena on läheisissä ihmissuhteissa esiintyvä väkivalta. Iso osa mukanaolijoista on kolmannen sektorin ja kuntapuolen työntekijöitä, mutta osallistujalistalta löytyy myös valtion ja yksityisen puolen toimijoita.

Tämänkertainen, järjestyksessään kymmenes, foorumi kokoontui Vammalan Ellivuoressa. Foorumin ohjelma koostui järjestävän tahon tilaamista puheenvuoroista, foorumiin osallistuneiden toimintamuotojen esittelyistä/kannanotoista sekä kokoontujien keskinäisestä ajatustenvaihdosta pienryhmissä. Itselleni tämänkertainen foorumi oli yhdeksäs.

Vuotuisten kokoontumisten tunnelma on vuosien saatossa heijastanut melko hyvin väkivalta-alalla vallitsevaa ilmapiiriä laajemminkin. Siksipä olikin erittäin mukavaa tehdä havainto siitä, kuinka vapautunutta keskustelu oli.

Jos joistain asioista oli erilaisia näkemyksiä, siitä voitiin rauhallisin mielin tulla tietoisiksi. Poissa oli kokonaan 2000-luvun alkupuolella vallinnut meininki, jolloin pidettiin palopuheita, haluttiin laatia kaikkien osallistujien nimissä julkilausumia ja kiivailtiin aika ajoin otsasuonet sykähdellen. Asioista piti myös osata puhua ”oikein”.

Itselleni puhuttelevinta sisällöllistä antia olivat tällä kerralla pohdinnat sukupuolittuneisuuden merkityksestä ja ilmenemismuodoista.

Mihin tarvitaan tai ketkä tarvitsevat tuotettavien palveluiden sukupuolieriytyneisyyttä? Kenen intresseistä on kyse? Työntekijöiden, asiakkaina olevien ihmisten, hallintoa edustavien tahojen, vaiko poliittisten lobbareiden? Ja onko mahdollisesti niin, että jopa ihmiskäsityksemme on sukupuolittunut puhuttaessa väkivaltateemasta?

Isoja kysymyksiä siis, joiden vastausten ei toivoisi löytyvän siltä suunnalta, mikä näyttäisi ilmeisimmältä.

Syksyllä 2009 väkivaltatyöntekijöiden verkostofoorumi järjestetään pääkaupunkiseudulla.