Tämän päivän Helsingin Sanomissa oli juttu Helsingin kaupungin koululaisten vammaiskuljetuksista. Huomioni kiinnittyi muutamaan kiintoisaan seikkaan. Ensiksikin mieleeni vilahti sellainen epäilys, että kun kunnissa kilpailutetaan, homma ei ole oikein hanskassa, varsinkaan kun vastassa on raivokkaasti omaa etuaan tavoitteleva yritys. Voin tietysti olla ihan väärässäkin. Mutta sellainen tunne pälkähti päähäni, kun luin aamun Hesaria.
Toiseksi ajatukseni lähtivät lentoon ja mieleeni pujahti kysymys siitä, kenen vastuulla lopulta on julkisen sektorin pakottaminen yksityistalouden muottiin. Voiko se olla tilaajapäällikkö vai pitäisikö katse kääntää poliitikkoihin?

Lehtijutussa juoni kulkee aivan tutun synopsiksen mukaan.
Koululaisten vammaiskuljetukset Helsingissä on kilpailutettu ja erään väitteen mukaan kaupunki on ostanut halvimmalla huonoimmat palvelut. Viranomaiset kieltävät tämän ja sanovat, että kuljetuksilla on tiukat laatukriteerit. Lehtijutun mukaan opetusvirasto (joka vastaa ko. kuljetuksista) ei ole antanut muille tarjouskilpaan osallistuneille haluttuja tietoja toisten yritysten tarjouksista. Opetusvirasto puhuu ”liikesalaisuudesta”. Voi hyvin kysyä, mitä se tässä verovaroin toteutetun palvelun kilpailutuksessa tarkoittaa.
Yksi tarjouksen tekijä sanoo, että viranomaiset ovat ensin valinneet palvelun halvimmalla tarjoavat ja sitten sorvanneet laatukriteerit niin, että valitut yritykset ne jotenkin täyttävät. Viranomaiset kiistävät. Kilpailijan mukaan halvimman tarjouksen esittäjät lupaavat paljon ja näin saavat sopimuksen. Kun sitten koittaa toiminnan aika, lupauksia ei voida pitää, koska esimerkiksi tarvittavaa kalustoa tai osaamista ei ole.

Lehtijutun perusteella ei tietenkään voi sano, kuinka asia todellisuudessa on. Mutta kun miettii hieman, on helppoa tulla johtopäätökseen, että jutussa on kuitenkin perää. Monessa kaupungissa on käynyt juuri kuvatulla tavalla. Yksityiset yritykset käyttävät oman edun tavoitteluun kaikki mahdolliset ja mahdottomat keinot; luvataan halvalla hyvää ja paljon. Kuitenkin yhtälö on usein mahdoton. Kuinka siihen sitten uskotaan julkisella niin paljon, että kaupat syntyvät? Talous sanelee ja sen määrittämänä tehdään päätöksiä, joilla on huonot seuraukset. Kuviossa voi nähdä häikäilemätöntä liiketoimintaa, jopa valehtelua, siinä voi nähdä osaamattomuutta ja pakkoa valita huonoista huonoin, koska Excel-taulukko niin määrää. Pitäisikö tässä syyttää päätöksen tehnyttä virkamiestä, palveluntarjoajaa, kunnallispoliitikkoja, kansanedustajia vai kuntalaisia? Vai pitäisikö alkaa toimia toisin? Jos pitäisi, niin kenen ja miten?

Tilaaja-tuottaja – malli on tuotu julkiselle sektorille yksityiseltä puolelta. Kuitenkin julkisen ja yksityisen tavoitteet ovat aivan erilaiset. Kunnalla on julkinen intressi ja yksityisellä sektorilla tavoitellaan voittoa ja omaa etua. Viranomaiset joutuvat toimimaan skitsofreenisessa ympäristössä, kun yksityiseltä puolelta on repäisty julkiseen toimintaa vain ne sinne sopimattomat käytännöt. Tilaamiseen ja tuottamiseen liittyy kiinteästi myös vaikuttavuuden ja tuottavuuden arviointi. Olisi kiintoisaa tietää, miten ne tarkoittavat esimerkiksi lastensuojelun tai päihdehuollon kohdalla. Ja kuinka laatu lopulta määritellään, kun verovaroilla hankitaan palveluja? Onko laatu silloin yhtä kuin halpa hinta?

Vanha sananlasku sanoo, että köyhän ei kannata ostaa halpaa. Ehkä se totuus pätee tässäkin tapauksessa: kilpailussa kalliimpi vaihtoehto saattaa lopulta tulla halvemmaksi kuin halvin. Kalliimman palvelun tarjoaja on ehkä laskenut hinnat realistisemmin ja totuudenmukaisemmin.
Järkeä pitää käyttää. Se on ihmisen velvollisuus.