Blogissa on ollut pitkä tauko, josta minun on kannettava vastuu. Paradoksaalisesti vastuun jakaminen oli juuri se seikka, joka pitkään blogitaukoon oli vaikuttamassa: kun päätös uusien kirjoittajien kutsumisesta oli syntynyt ja Maarit Alasuutari lähettänyt tekstinsä, vetäydyin ikään kuin henkiselle tauolle kirjoittamisesta. Perustin hankkeelle sähköpostiverkoston (lastut@list.alli.fi) ja facebook -yhteisösivun. Olen tavannut lastensuojelun tiedon ja tutkimuksen asiantuntijoita eri toimipisteissä Helsingissä, Kuopiossa ja Turussa. Samalla vein loppuun muita keskeneräisiä kirjoitustehtäviä, kuten kartoittavien haastatteluiden muistioita sekä tulevan Hyvinvointikatsauksen hyvinvointikysymystä. Tämä vastuun jakautumisen ja paineen hellittämisen ilmiö yhdessä lastensuojelupäivillä esitettyjen kysymysten kanssa sai minut pohtimaan vastuun kysymystä laajemmin ja vakavammin.
Sosiaalipsykologiassa tunnetaan ilmiö, joka selittää erityisesti auttamisvastuusta lipeämistä ryhmätilanteissa. Auttamisvastuun jakautuminen useammalle ihmiselle, erityisesti jos sitä ei eksplisiittisesti ole päätetty, voi viivästyttää tehtävän suorittamista tai jopa estää sen kokonaan. Ilmiötä on selitetty sillä, että muiden toimijoiden läsnä ollessa luotetaan siihen, että joku muu hoitaa asian. Toisaalta otamme mallia muilta: jos muut eivät tee mitään, en tee minäkään. Pahimmillaan tilanne johtaa tehtävän täydelliseen laiminlyöntiin. Sosiaalipsykologiassa ilmiötä ryhdyttiin tutkimaan 1960-luvulla, kun Kitty Genovese niminen nuori nainen puukotettiin hengiltä kotitalonsa parkkipaikalle. Puukotus kesti pitkään, sillä hyökkääjä palasi välillä pistämään uhriaan. Kun tapausta tutkittiin, todettiin, että 38 ihmistä oli kuullut Kittyn avunhuudot, mutta kukaan ei ollut tullut avuksi tai soittanut edes virkavaltaa paikalle. Kun vastaavia hätätilanteita on demonstroitu koetilanteissa, on voitu todeta, että ihmisten todennäköisyys auttaa on suurimmillaan silloin, kun he ovat hätätilanteessa yksin, eikä vastuuta voi jakaa. Ryhmäilmiön rikkominen, siis se, että ryhtyy tarkoituksenmukaisiin toimiin, vaikka muut olisivat passiivisia, edellyttää johtajan rohkeutta: rohkeutta tarttua toimeen, vaikka saattaisi näyttää typerältä. (Eskola 2001, 53.)
Vastuun jakaminen oli monella tapaa teema myös tämänviikkoisilla lastensuojelupäivillä, jotka järjestettiin tällä kertaa Turussa. Otsikolla ”luovuus ja rohkeus ehkäisevän työn avaimiksi” nosti esiin kysymyksen siitä, miten vastata luovuudella ja rohkeudella siihen tosiasiaan, että lastensuojelun asiakasmäärät alati kasvavat. Puheenvuoroissa käsiteltiin niin unelmien roolia lastensuojelussa (professori Pekka Himanen) kuin katastrofien luomia haasteita lastensuojelutyölle (lastensuojelun asiantuntija, jatko-opiskelija Bo Viktor Nylund). Kouluttaja VTL Päivi Sinko nosti esiin ehkäisevän lastensuojelun roolin ”tuhannen taalan paikkana” peräänkuuluttaen varhaisien toimenpiteiden tähdellisyyttä vakavampien ongelmien torjujina. Tutkija VTM Antti Väisänen taas avasi lastensuojelutoimien kustannusten ja vaikuttavuuden kysymyksiä. Väisäsen arvio oli, että lastensuojelun yhteenlasketut kustannukset kohoavat vuositasolla yli miljardiin euroon. Kun arvion liitti dosentti, erikoistutkija Tarja Heinon tutkijoiden alaseminaarissa kuvaamiin tutkimustuloksiin huostaan otettujen lasten koulutus- ja työurista, lienee tämäkin huima arvio laskettu alakanttiin. Keskiviikon luennoilla lastenpsykiatri Matti Kaivosoja taas kertoi psykiatrisen tiedon soveltamisesta lasten mielen suojeluun varhaisvuosista alkaen. Samaa teemaa nostivat tutkijoiden alaseminaarissa puheeksi myös professori Maarit Silvén ja tutkijakoulutettava Anna Kouvo. Terveydenhoitaja TtM Camilla Laaksonen herätteli puheenvuorossa epäilyä siitä, ettei lasten psyykkisen tuen tarvetta havaita riittävästi kouluterveydenhuollossa. Professori Tarja Pösö taas kysyi, mitä ehkäisevällä lastensuojelulla edes tarkoitetaan: eikö myös sijaishuolto ole ehkäisevää lastensuojelua? Päivänpolttava kysymys kuuluukin, mitä ehkäistään kun ehkäistään: ehkäistäänkö lastensuojelupalvelun tarvetta - siis asiakkuuden alkamista - vai ehkäistäänkö aidosti lapsen terveyden ja kehityksen vaarantumista. Tällöin ehkäisyn käsite laajenee kattamaan koko lapsen kehitysprosessin lapsuudesta aikuisuuteen, vaatii se sitten tuekseen lastensuojelun palveluja tai ei.
Useita puheenvuoroja yhdisti auttamisvastuun ottamisen, kantamisen ja jakamisen kysymys. Lainsäädännön tasolla vastuukysymykset ovat melko yksiselitteisiä; vastuu lapsista ja lasten hyvinvoinnista kuuluu ensisijaisesti lapsen huoltajille, mutta toisaalta kaikille yhteiskunnan jäsenille. Varsinaisten suojelutoimenpiteiden toteuttaminen tilanteessa, jossa lapsen terveys ja kehitys ovat vaarantuneet, on lailla siirretty lastensuojelun viranomaisten tehtäväksi. Lainsäädännöllä pyrittiin nimenomaisesti tarkentamaan vastuukysymyksiä, jotta epäselvyys niiden jakautumisessa ei viivästyttäisi lasten avunsaantia. Sosiaalityöntekijästä tuli asiakasprosessin vastuuhenkilö. Vaan kenellä on ongelmien ehkäisyn vastuu? Viime vuosina lastensuojeluinstituutiolle on ollut tunnusomaista asiakkaiden määrän huikea kasvu, jota on selitetty paitsi lasten ja nuorten tosiasiallisella pahoinvoinnin lisääntymisellä myös vastuun kasautumisella viimesijaisen erityispalvelun, siis lastensuojelun, kannettavaksi. Kysynkin, onko ohjeiden selkeyttäminen osaltaan johtanut vastuun siirtymään: yhteisesti jaettuun helpotuksen huokaisuun, että lastensuojelu hoitaa, vaikka resurssit eivät anna tähän mahdollisuuksia. Vastuun jakamisen problematiikka edellyttäisi syvällisiä yhteiskunta- ja moraalifilosofisia keskusteluja. Lainsäädäntö ei anna riittävää kaikupohjaa tällaisille keskusteluille.
En halua tässä yhteydessä osoitella sormella eri toimijoita ja esittää, että ilmiön taustalla vaikuttaa yksin vastuun siirtymisen ongelma. Ilmiön selittäminen vaatii perusteellista, pitkäjänteistä ja monitieteisesti toteutettua tutkimusta, jotta kaikki kasvutrendiä selittävät mekanismit saadaan näkyviksi ja kehitystä päästään purkamaan niin, että ehkäistään lasten ja nuorten pahoinvointia. Lastensuojelukin voidaan määritellä yhdeksi tällaiseksi ehkäiseväksi toimeksi. Idealistinen olisi paikka, jossa ongelmat ehkäistäisiin niin, ettei voimallisia interventioita tarvittaisi lainkaan. Niin kauan kuin tällainen Onnela odottaa tulemistaan tarvitaan kuitenkin rohkeita toimijoita. Niitä, jotka ryhtyvät tarvittaviin ja riittäviin auttamistoimiin silloinkin, kun kukaan muu ei tee mitään.
Lähde: Eskola, Antti (2001) Vapaaehtoistyö auttamisena ja oppimisena. Yhteiskuntapolitiikka 66 (1), 52 - 54.