Viime sunnuntain Helsingin Sanomissa (6.2.2011) julkaistiin kirjoitus "Painajainen perheessä". Siinä kerrottiin murrosikäisistä nuorista, joiden käyttäytyminen on muuttunut hallitsemattomaksi. Kaksi äitiä kuvaili, miten perhe-elämä muuttui nuoren ongelmien myötä, eikä apua tahtonut löytyä. Espoolaisäidin kirjoituksen luin saman lehden mielipidepalstalla jo viime syksynä. Äiti oli turhautunut, koska hänen kirjoituksensa ei tuolloin ollut herättänyt keskustelua. Tätä keskustelua on välttämätöntä jatkaa.
On sattuman seurausta, että kuukausi sitten suosittelin opiskelijalle harjoitustyötä nuorista lastensuojelun asiakkaista. Toisin kuin Helsingin Sanomissa annetaan ymmärtää, niin lastensuojelun tutkijat kuin käytännön työntekijät ovat jo pitkään kantaneet huolta teini-ikäisten kasvavista huostaanottoluvuista. Herkästi ajatellaan, että nuoret ovat vaikeahoitoisempia ja vanhemmat taitamattomampia kasvattajia kuin ennen. Nuorten mielenterveysongelmien lisääntymiseen viittaavat myös kasvavat nuorisopsykiatrian asiakasmäärät. Tässä keskustelussa unohtuvat monet muut seikat, jotka ilmiöön ovat vaikuttamassa, vaikken psyykkisten tekijöiden vaikutusta kiistä.
Nuoruus on erityinen elämänvaihe niin kehityspsykologisessa, fysiologisessa, sosiaalisessa kuin yhteiskunnallisessa mielessä. Nuoruuteen kuuluu irrottautuminen, itsenäistyminen, itsestäänselvyyksien kyseenalaistaminen ja tietty omaehtoisuus. Ongelmien ilmetessä nuori on haastava autettava juuri näistä syistä: nuori ei asetu asiakkaaksi samalla tavalla kuin pieni lapsi tai jo yhteiskunnan normit sisäistänyt aikuinen. Palvelut on kyettävä mitoittamaan nuoren tarpeisiin sopiviksi. Samalla nuori on tavattoman riippuvainen vertaisryhmästään, jonka hyväksyntä ja tunnustus ovat usein perheen tai virallisen koneiston tunnustusta tärkeämpää. Joskus kaveripiirin dynamiikka muodostuu sellaiseksi, ettei tunnustusta saa kuin rikkomalla yhteiskunnan normeja. Vaikeimmassa asemassa ovat nuoret, jotka ovat jääneet kaikkien hyväksyvien yhteisöjen ulkopuolelle. Luonnollisista yhteisöistä syrjäytyminen on nuorelle elämänkulun mittakaavassa haitallisin polku. Vaikuttaa siltä kuin tämä syrjäytyminen tapahtuisi nykyään nopeasti ja helposti. Katse historiaan ja ympäröivään yhteiskunnalliseen tilanteeseen saattaisi avata silmämme hakemaan selityksiä ympäriltämme.
Nuoriso-ongelmasta on puhuttu vuosikymmeniä. Jo 1950- ja 60-luvulla Helsingissä kannettiin vakavaa huolta nuorista, jotka kokoontuivat kaduille viettämään aikaansa. Kaupunginosien ja eri alakulttuurien väliset jengitappelut olivat tavallisia ja aikaa kuvasivat myös täydeksi ahdatut koulut, sodan traumatisoimat vanhemmat sekä ahtaat asumisolot. Nuorille ei juurikaan ollut vapaa-ajantoimintaa, vaan aikaa kulutettiin kaduilla ja puistoissa. Julkisessa keskustelussa syyllisiä etsittiin ulkomaisista vaikutteista ja yleisestä velttoudesta. Jo sodan aikaan nuoria varten perustettiin Helsingin lastensuojelussa oma toimistonsa, suojelukasvatustoimisto, jonka tehtävänä oli tukea, ohjata ja äärimmäisessä tilanteessa huostaanottaa nuoria, joiden käyttäytyminen ei ottanut asettuakseen yhteiskunnan normeihin.
Nuoriso-ongelma jatkui 1970-luvulle tultaessa. Uudet lähiöt rakennettiin pienten lasten ydinperheille, eikä nuorten ajanviettoa osattu riittävästi huomioida. Juurettomat perheet pakkautuivat toistensa kylkiin asumaan kaupungin laitamille, joiden kaltseilla, bunkkereissa ja mäntymetsissä nuoret viettivät aikaansa. Myrkkylakiin tehtiin muutoksia, jotta nuorten keskuudessa yleisesti impattu tinneri saatiin pois kaupoista. Suojelukasvatustoimisto teki aktiivisesti yhteistyötä nuorisoasiankeskuksen kanssa, joka sodan jälkeen ryhtyi rakentamaan Helsinkiin tiivistä ja toimivaa nuorisotilojen verkostoa. 1960-luvulta alkaen kouluihin tulivat koulukuraattorit, joita 1980-luvulla oli jo lähes jokaisessa koulussa. Suojelukasvatustoimistossa kokeiltiin myös jalkautuvaa sosiaalityötä ja yhteistyötä selviämisaseman kanssa. Tähdelliseksi koetulle yhteisösosiaalityölle ei kuitenkaan riittänyt voimavaroja.
1980-luvulle tultaessa suojelukasvatustoimisto lakkautettiin ja lastensuojelua ryhdyttiin tekemään osana alueellista lastensuojelutyötä. Ajateltiin, että palvelut on tuotava lähelle asiakasta, jotta tiettyjen kortteleiden asioita hoitava sosiaalityöntekijä oppii tuntemaan alueen perheet ja ongelmat. Käytäntö toimi nuorten kannalta kahtalaisesti. Se toisaalta tutustutti sosiaalityöntekijät koko alueen rakenteeseen, mutta toistuvasti kannettiin huolta siitä, että nuoret asiakkaat joutuivat väistämään kiireellisten pikkulapsiperheiden tieltä: vauvat ja taaperot eivät voineet odottaa apua, eikä nuorten katsottu olevan samalla tavalla välittömässä hengenvaarassa. Etenkään ehkäiseviin avohuollon palveluihin ei ollut aikaa - puhumattakaan, että jollakulla olisi ollut aikaa kehittää sellaisia. Nuorten huolto jäi peruspalvelujen - peruskoulun, nuorisotyön ja perusterveydenhuollon - varaan.
Tämä ongelma heijastuu nuorten lastensuojeluun tänäkin päivänä. Laman jälkeen ennen niin toimivat peruspalvelut ovat rapautuneet, eikä meillä ole enää yhtä paljon koulukuraattoreita, kouluterveydenhuoltoa tai nuorisotyön voimavaroja kuin ennen. Opettajat ovat kuormittuneita ja erityisluokkien oppilaat pyritään integroimaan yleisopetuksen luokkiin, vaikka tukiopetuksen ja kouluavustajien määrät ovat täysin riittämättömiä paikkaamaan ammattitaitoisen erityisopettajan antaman tuen. Nuorisotaloja lakkautetaan täysin irrallaan asuinalueen todellisuudesta: ajatellaan, että lähiön kaikki nuoret mahtuvat samaan nuorisotilaan, vaikka kahden eri toimipisteen olemassaololla saattaa olla ensiarvoisen tärkeä tehtävä alueen alakulttuurit ja nuorison erilaiset tarpeet huomioiden. Asuinalueilla nuoret ovat yhtälailla unohdettu ryhmä kuin 1970-luvullakin. Ne nuoret, jotka eivät hautaudu virtuaalimaailmaan, joutuvat edelleen tapaamaan toisiaan ostarilla.
1990-luvun jälkeen yhteiskunnallinen ilmapiiri on muuttunut aiempaa ankarammaksi ja kovemmaksi. Eriarvoisuus on lisääntynyt paitsi varallisuus- ja tulonjako- myös sosiaalisen pääoman mittareilla mitaten. Yhteiskuntaluokista puhuminen on pitkään ollut vanhanaikaista ja pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle vierasta, mutta eriarvoistumisen myötä sen käyttöönottoa on jälleen esitetty. Tämä pakottaisi päättäjät näkemään, että yhteiskuntamme on repeämässä, ei vain kahtia, vaan moneen osaan, joista heikoimmassa ja vauraimmassa asemassa olevat elävät jo tyystin erilaisissa maailmoissa.
Nämä kaikki suuret yhteiskunnalliset muutokset heittävät varjonsa perheiden arkeen. Perheet, joissa vanhemmat käyvät töissä, taiteilevat usein riittämättömän vapaa-ajan ja kuormittavan työn ristitulessa. Ylivelkaantuminen ja epätyypilliset työsuhteet ovat yleistyneet. Lastensuojelun asiakasperheissä työttömyys, vanhempien matala koulutusaste ja toimeentulotukiriippuvuus ovat muita perheitä yleisempiä. Lapsiperheiden köyhyys koettelee erityisen rankasti nuoria, joiden syrjäytyminen harrastuksista, muodista ja vapaa-ajanviettomahdollisuuksista herättää alemmuuden ja häpeän tunteiden lisäksi huolta vanhempien jaksamisesta. Parisuhteet haukkovat henkeään ja entistä useampi perhe eroaa. Myös päihde- ja mielenterveysongelmat ovat asiakasperheissä tavallisempia. Kun ennen joivat isät, nykyään juovat myös äidit. Nuoret juovat kuten aina. Alkoholia on helppo saada ja se jopa maistuu hyvälle. Enää ei tarvitse kuitenkaan tyytyä alkoholiin tai ainakaan impata. Saatavilla on myös päihteitä, joiden uusissa muodoissa eivät viranomaisetkaan pysy perässä. Perheiden kuormittuminen heijastuu nuorten käyttäytymiseen, vaikka murrosikä voi puhjeta rajuna ilman perheen sisäistä painettakin. Vallitsevissa olosuhteissa ei ole lainkaan yllättävää, että se aiempaa helpommin johtaa syrjäytymiskehitykseen, ajautumiseen tai hakeutumiseen pois ympärivöistä yhteisöistä. Perheet ovat kovilla, kun nuori päättää määritellä elämänsä rajat uudelleen. Tällöin tarvitaan apua ja sitä pitäisi myös saada.
Kun peruspalveluissa ei kyetä ajoissa vastaamaan murrosikäisten tarpeisiin, heidän ongelmansa pääsevät kärjistymään ja nuori siirretään lastensuojelun asiakkaaksi. 1990-luvun alusta asti jopa kolminkertaistuneet asiakasmäärät eivät ole lisänneet samassa määrin sosiaalityön voimavaroja, ja joskus asiakasta lähellä olleet sosiaalitoimistot on keskitetty suuriin keskuksiin, jotka hoitavat useiden alueiden palveluita. Harva nuori jaksaa matkustaa kaupunginosasta toiseen sosiaalityöntekijää tavatakseen. Laajasalosta on kuitenkin matkattava Itäkeskukseen asti. Edelleen nuoret joutuvat odottamaan vuoroaan, edelleenkään ei ole mahdollisuuksia kehittää ehkäiseviä avohuollon palveluja, edelleenkään ei ole riittävästi aikaa nuoren kohtaamiseen. Kuten Helsingin Sanomien äidit kuvaavat, nuoret jäävät palloilemaan erilaisten palvelumuotojen väliin. Tilannetta ei helpota se, että työntekijät avohuollossa vaihtuvat tiuhaan. Omaehtoinen nuori ei tällaisiin palveluihin suostu ja sovitut ajat jäävät käyttämättä. Usein ainoaksi vaihtoehdoksi jää sijaishuolto, jonka pysäyttävä ja rajat asettava luonne ei välttämättä ole lainkaan huono asia. Kuten äiditkin kuvaavat, vasta täällä nuori tunnusti tilanteen oikean laidan. Usein sijaishuollosta tulee aikuistumiseen asti jatkuva vaihtoehto, jonka turvin suoritetaan peruskoulu loppuun ja, jos hyvin käy, hakeudutaan jatkokoulutukseen. Valitettavasti murrosikäisenä huostaanotetuista nuorista kuitenkin suurin osa on vielä 24-vuotiaana vailla toisen asteen tutkintoa. Elämään huostaanoton jälkeen tulee siis panostaa siinä missä huostaanoton sisältöönkin: säilöminen ei auta, mutta tukeminen, ohjaaminen ja rohkaiseminen normaaliin arkielämään on pelastanut monia.
Mitä siis pitäisi tehdä? Paljon. Ensin tarvitaan resursseja - siis rahaa - palveluiden turvaamiseksi peruspalveluista jälkihuoltoon asti. Tarvitaan erityisopetusta, nuorisotyötä, yhteisösosiaalityötä, perheiden palveluja, ruokakauppoja, toimivia asukaspuistoja, nuorisotiloja, teattereita, junia, skeittipuistoja, koripallokenttiä, uimahalleja, kirjastoja - kaikkea sitä, mikä vielä 1980-luvulla tunnustettiin luonnolliseksi osaksi elävää asuinympäristöä. Tarvitaan tulonsiirtoja, jotta köyhät perheet pääsevät irti kierteestään. Tarvitaan työ- ja opiskelupaikkoja. Vasta sitten voidaan huokaista, että paljon on tehty.
Ilman lastensuojelua ei varmasti silloinkaan pärjätä. Lastensuojeluun tarvitaan osaavia ja työhönsä sitoutuneita työntekijöitä, jotka ovat erikoistuneet nuorisohuoltoon ja joilla on aikaa sekä motivaatiota kohdata myös asiakkaita, joita palvelun vastaanottaminen ei voisi vähempää kiinnostaa. Tarvitaan erikoisosaamista, valmiutta jalkautua ja tehdä työtä muuallakin kuin toimistossa. Avohuollon palveluita tulee kehittää edelleen, jotta löydämme ne työmuodot, joista myös nykynuoret hyötyvät. Unohtaa ei pidä sijaishuoltoa. Usealle nuorelle eläminen laitoksessa tai sijaisperheessä on paras vaihtoehto.
Ennen kaikkea tarvitsemme kuitenkin rohkaisevia maisemia ja mahdollisia maailmoja. Nuorten on hyvin vaikeaa uskoa tulevaisuuteen, jos siihen emme usko mekään.