Olin heinäkuussa kaksi viikkoa lomalla, enkä tuona aikana avannut sähköpostia kertaakaan. En muista, milloin vietin viimeksi niin pitkän jakson tarkistamatta sähköpostejani. On varmaan palattava 90-luvulle aikaan, jolloin nettiin pääsi vain kampuksen koneilta ja sieltäkin hitaasti ja epävarmasti. Kun tämän poikkeuksellisen tauon jälkeen palasin sähköpostini äärelle huomasin kauhukseni, että 90-luku jatkui: postilaatikkoni herjasi, että sen tilavuus - 14 megaa - oli ylitetty, enkä voisi enää lähettää viestejä. Olo oli kuin nukkekodin pikkumaailmassa. Tai siellä 90-luvulla, kun yksi liitetiedostona lähetetty valokuva saattoi kaataa koko järjestelmän.

ATK-ongelmat keskikesällä. En suosittele kellekään. Jokainen joka on tehnyt etätöitä mökillä tietää, että vaappuvan yhteyden luominen bluetoothin ja kännykkäliittymän avulla voi viedä tunteja. Keiteleen rannat tai Nummi-Pusulan takamaat eivät kuulu DNA:n katveettomimpaan seutuun. Kun yhteyden lopulta on saanut toimimaan, vastaanottanut *rups rups* sähköpostinsa ja vastannut niihin kaunopuheisesti, on vaikeaa käsitellä rakentavasti ilmoitusta ”Postilaatikko ei voi enää lähettää viestejä. Pienennä postilaatikon kokoa. Poista tarpeettomat kohteet postilaatikosta ja tyhjennä Poistetut-kansio.” - erityisesti, kun laatikossa on vimmaisen siivoamisen jälkeen jäljellä 57 viestiä. Kyllä. 57.

Sähköpostia ylläpitävän yrityksen Helpdeskissä asiaani hoidettiin asianmukaisesti. Kukaan ei vaan tuntunut tietävän, mistä ongelma johtui. Osaavampaa väkeä odotettiin paikalle. Vakuuteltiin, että sähköpostilaatikon tilavuus on rajaton, eikä saamissani viesteissä ole mitään järkeä. On tapahtunut jokin virhe. Ihanko totta. Vain tukihenkilöiden ystävällisyys ja eittämätön pyrkimys tehdä kaikki voitava estivät minua sanomasta rumasti. Verkostokoordinaattori ilman sähköpostia on kuin autonkuljettaja ilman kulkuneuvoa, joten tukeuduin Viagra-mainoksia pullistelevaan yliopiston sähköpostiini. *Rups rups*. Yhteyden katkeamisen todennäköisyys kasvoi samalla monella potenssilla.

Paluu kaupunkiin ja työkoneen ääreen tuntui suurelta helpotukselta: ikään kuin siirtymä palauttaisi minut nykyaikaan. Aikakoneen tilalle sain elävän ihmisen - IT-tukihenkilön - joka jaksoi istua helteisessä työhuoneessani ratkomassa ongelmaani. Yhden päivän vietimme konkreettisesti vierekkäin, toisen päivän vietimme etätuen merkeissä. Koin löytäneeni uuden ystävän.

Ne, jotka ovat käyttäneet etätukea tietävät, miten absurdilta tuntuu seurata hiiren liikkeitä kaapatulla koneella ja teeskennellä kuin arki soljuisi ihan sellaisenaan. Todellisuudessa huomasin istuvani koneen ääressä ryhdikkäästi ja muikistelevani suutani kuin miettisin kovasti muutakin kuin itsekseen vaihtuvia ikkunoita, ruutuun ilmestyviä kryptisiä tekstejä ja välkkyviä varoituksia. Aivan kuin huoneessa olisi joku toinen. Tämä uusi ystäväni etätuki-it-ihminen, joka istuu ruudun takana kummittelemassa *klik klik*, soitti minulle välillä vaikeasti ymmärrettäviä puheluita.

Tunsin haikeutta, kun ongelma saatiin korjattua ja sähköpostini siirtyi takaisin nykyaikaan. Hyvästit 90-lukulainen sähköpostilaatikkotilavuus ja ytimekäs viestintä. Vaan uudesta ystävästäni en tohtinut luopua: varmistaakseni yhteydenpidon ryhdyin luomaan hankkeelle kauan odotettua sähköpostilistaa.

”Siis haluan listan, johon viestit kulkevat moderaattorin kautta, mutta jolla on oma osoite”

”Joo. Varmistan vielä, että onko siis tarkoituksena lähettää vielä manuaalisesti viestejä joillekin henkilöille?”

”Öö. Joo. Siis niille listan jäsenille. Minä lähetän. Tai siis ne lähettävät mulle ja mä lähetän ne sinne listalle niille ihmisille.”

”Ah. Hmm…”

Kerron kyllä, kun sähköpostilista tulee käyttöön. Siihen mennessä voitte jo lähettää minulle yhteystietojani, niin liitän teidät listalle kun se on perustettu. Varminta on kuitenkin lähettää viesti nuorisotutkimus.fi -päätteiseen osoitteeseeni. Edellyttäen, ettei postilaatikkoni ole taas muuttanut nukkekotiin.