Lähes päivälleen 28 vuotta sitten aloitin psykologian opintojeni pakollisen harjoittelun kasvatusneuvolassa. Harjoittelu vahvisti haluani työskennellä lasten ja nuorten parissa ja johti minut perheneuvolapsykologin uralle liki kahdeksi vuosikymmeneksi. Ammatillinen tietämykseni pohjautui harjoitteluun mennessä ennen kaikkea kehitys- ja kasvatuspsykologian opinnoille, psykologisiin tutkimuksiin perehtymiselle sekä ohjannan ja neuvonnan käytäntöjen opiskelulle. Käytännön työ taas keskittyi useimmiten lapsen vaikeuksien ja ongelmien tutkimiseen (testaamalla) ja vanhempien – useimmiten äidin – ohjaamiseen. Toki pyrkimys oli myös perhekeskeiseen työhön, eli isien mukaan saamiseen kasvatusneuvolakäynneille.

Harjoitteluni tapahtui ajankohtana, jolloin kiinnostus perheterapiaan oli herännyt maassamme. Niinpä opiskelimme kaikkien hoitotyöntekijöiden yhteisissä kokoontumisissa strukturaalisen perheterapian periaatteita englanninkielisen kirjallisuuden avulla. Strukturaalinen ajattelu tuntui tuolloin lähes vallankumoukselliselta, koska se siirsi ongelmien tarkastelun lapsen tai vanhemman yksilöstä koko perheen toimintaan. Nyt pohdittuna se kuitenkin rakentui samankaltaiselle patologian syy-seurausmallille kuin sitä edeltäneet yksilökeskeiset tarkastelutkin. Kuitenkin se vei mukanaan; vakuutuin siitä, että perheterapia ja perhekeskeinen työ ovat minun juttuni.

Kahdeksankymmentäluku toi kuitenkin pian muassaan jälleen uusia asiakastyön tuulia. Lyhytterapia herätti innostusta. Sen tapa tarkastella ongelmia elämään kuuluvien vaikeuksien vääränlaisina ratkaisuyrityksinä osoittautui myös käytännössä hyödylliseksi. Sitä seurasi vahvan aseman myös lastensuojelussa saanut ratkaisukeskeinen ja sittemmin voimavarakeskeisen työskentelyn nimeä kantava lähestymistapa. Perheterapiassa taas siirryttiin toisen asteen kybernetiikkaan. Vuosikymmenen lopussa uutena suuntauksena tuli vielä narratiivinen terapia. Kaikki nämä työskentelytavat ilmensivät niin sanottua kielellistä (konstruktionistista) käännettä. Huomio kiinnitettiin terapiakeskustelujen kieleen ja dialogiin sekä ongelmille annettuihin merkityksiin. Samalla korostuivat pyrkimys asiakaslähtöisyyteen ja asiakkaan asiantuntijuuden painottaminen.

Tällä hetkellä uskallan väittää, että toteuttamamme asiakaslähtöisyys toteutui kuitenkin ennen kaikkea suhteessa aikuisiin. Lapsen näkökulma jäi vähemmälle huomiolle. Yhdeksänkymmentäluvun myötä myös lapseen ja hänen kuulemiseensa alettiin kiinnittää yhä enemmän huomiota muun muassa YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen ratifioinnin ja lapsuudentutkimuksen nousun seurauksena. Samalla nostettiin perheterapiatyössä jälleen esiin yksilönäkökulma. Esimerkiksi lapsen asema perheterapiassa kiinnosti. Lisäksi lääketieteen merkitys ja rooli vahvistuivat lasten pulmien tarkastelussa ja hoidossa. Jos ammatillisen urani alkuvaiheissa lasten lääkitykset olivat erittäin harvinaisia, ovat ne tänään varsin tavallinen keskustelunaihe muun muassa niin sanottujen ylivilkkaiden lasten kohdalla.

Kun nyt mietin, miksi itse kiinnostuin eri vaiheissa perehtymään tiettyihin ammatillisiin lähestymistapoihin ja käytäntöihin, on todettava, että kyse oli joskus osin sattumasta, mutta useimmiten innostuneista kollegoista tai kiinnostusta herättävästä koulutuksen markkinoinnista. Tavallisesti käytännön työmenetelmät ja lähestymistavat mieltyivät kuitenkin erilliseksi tieteellisestä tutkimuksesta. Ehkä siksi onkin hieman ristiriitaista, että oma tieni vei 90-luvulla tutkimuksen pariin käytännön työn kysymysten innoittamana. Siirryin tuottamaan tietoa lapsesta, lapsuudesta, perheestä ja yhteistyöstä vanhempien ja ammattilaisten välillä tavoitteenani, että tuottamani tieto myös hyödyttää lasten ja perheiden kanssa tehtävää työtä. Omasta näkökulmastani onkin erittäin tärkeää, että meillä on LasTut-hankkeen kaltaista toimintaa, joka tukee käytännön työn ja tutkimuksen nivoutumista toisiinsa. Vaikka ajat ovat muuttuneet sitten urani alkuvuosien, on meillä edelleenkin paljon tekemistä käytännön ihmissuhdetyön ja tätä koskevan tutkimuksen keskustelun ja vuorovaikutuksen kehittämisessä.

Maarit Alasuutari

PsT,dos., yliassistentti

Jyväskylän yliopisto

Kasvatustieteen laitos

Varhaiskasvatustiede

Maarit Alasuutari on Lapsuudentutkimuksen seuran hallituksen uusi puheenjohtaja