Vietin viime viikon Jyväskylässä kolmansilla lapsuudentutkimuksen päivillä, jotka tänä vuonna järjestettiin yhteistyössä LaNka -verkoston ja Lapsuudentutkimuksen seuran kanssa. Kansainvälisten päivien teemana olivat lapset ja tiedon tuotanto (Children and Knowledge Production) ja osallistujia yli kahdestakymmenestä maasta. Nimekkäät puhujat ja kaksikymmentäviisi työryhmää, joissa kussakin oli kolmesta neljään esitystä, vakuuttivat osallistujan siitä, että lapsuudentutkimuksen kenttä on aktiivinen. Aktiivisuuden lisäksi silmiinpistävää oli päivien monitieteisyys: joukkoon mahtui niin kasvatustieteilijöitä, yhteiskuntatieteilijöitä, taidealojen tutkijoita kuin terveystieteilijöitä.
Päivillä pidettiin myös lapsuudentutkimuksen seuran hallituksen vuosikokous, jossa tällä kertaa valittiin uusi puheenjohtaja ja sihteeri. Seuraa sen perustamisvuodesta lähtien johtanut estetiikan professori Pauline Von Bonsdorff siirtyi varapuheenjohtajaksi antaen tilaa psykologian tohtori Maarit Alasuutarille. Samalla seuran sihteeri VTT Niina Rutanen siirtyi rivijäseneksi luovuttaen sihteerin tehtävän hallituksen uudelle jäsenelle YTM, KM Suvi Pennaselle. Uutena varajäsenenä hallitukseen valittiin myös VTM Harry Lunabba. Professori Leena Alanen jätti hallituksen samoin kuin professori Taru Lintunen.
Itse olen ollut Lapsuudentutkimuksen seuran hallituksen varajäsen sen perustamisesta lähtien. Jäsenyys on tuonut paljon hyviä suhteita ja kokemuksia tieteellisessä seurassa toimimisesta. Monitieteiseen seuraan kuuluminen on opettanut joustavuutta ja herkkyyttä tulkita lapsuutta myös muusta kuin suojelun näkökulmasta. Lapsuuden tutkimuksen ja lapsuuden suojelun tutkimuksen sekä toisaalta lasten tutkimuksen ja lasten suojelun tutkimuksen välinen raja on häilyvä, jos sitä edes aina voi havaita. Tämänkertaisilla lapsuudentutkimuksen päivillä koin aiempaakin kouriintuntuvammin tarpeen määritellä ydinkäsitteitä sekä tehdä empiirisen tutkimuksen lisäksi käsitteellistä perustutkimusta lastensuojelusta.
Perinteisesti on tehty eroa sen suhteen, keskustellaanko lasten suojelusta vai lastensuojelusta. Edellisellä on viitattu laajaan, kaikki lapsia ja jokaista lapsuutta koskevaan suojelun eetokseen, jossa nuorille sukupolville luodaan edellytykset hyvään elämään. Lastensuojelulla taas on tavallisesti viitattu institutionaaliseen, juridisesti ohjattuun toimintaan, jota yleensä toteuttavat erilaiset lailla säädetyt viranomaiset. Jyrkkien rajanvetojen vetäminen saattaa kuitenkin jättää jälkeensä ikävän leiman erityisesti silloin, kun käsitellään lapsuuden ja lasten tiedontuotantoa, kuten tämänvuotisten tutkimuksenpäivien teemana oli.
Päivien työryhmissä valtaosa esityksistä käsitteli nimittäin tavalla tai toisella lasten osallistumista tiedon tuottamiseen ja tutkimukseen sekä tutkijan roolia lapsen osallistumisen tulkinnassa. Esitykset olivat eettisesti korkeatasoisia ja tutkimuksiin osallistuvia lapsia kunnioittavia. Sen sijaan esitykset, joissa olisi lastensuojelun piirissä olevat lapset olisivat osallistuneet tutkimukseen, olivat harvassa. Kuitenkin elämässään eri tavoin vaarantuneiden lasten kokemustieto olisi lastensuojelun toteuttamisen kannalta korvaamattoman tärkeää. Lastensuojelun tutkimuksessa voitaisiin omaksua paljon hyviä tutkimuskäytäntöjä lapsuudentutkimuksen kentältä: erilaiset taidelähtöiset osallistavat menetelmät, kuten draama, leikki, kuvataide ja tanssi, joiden käyttöä esimerkiksi Anna Pauliina Rainio ja Päivi Känkänen esittelivät, tuo uutta näkökulmaa lastensuojelun interventiokokemuksia omaavien lasten kokemuksiin. Myös videoiden käyttäminen voisi palvella käytäntöjen kehittämistä. Lasten oman tutkijuuden kannustaminen, uudenlaiset haastattelumenetelmät sekä etnografinen ote olivat kaikki edustettuina työryhmissä. Lastensuojelun piirissä olevat lapset saatetaan suojeluun vedoten rajata ulos myös tutkimukseen osallistumisesta, mikä paradoksaalisesti on paitsi epäeettistä myös lasten oikeuksien sopimuksen vastaista.
Vaikka lobbaan vahvasti lasten osallistumisen oleellisuutta tutkimukseen, peräänkuulutan tutkijoiden ammattitaitoa tulosten analyysissa ja tulkinnassa. Useista esityksistä, joista valtaosasta olen toki lukenut vain abstraktin, välittyy tietynlainen deskription varaan jättäytyminen. Ehkä tällä pyritään tutkimuksen autenttisuuden lisäämiseen, mutta toistuessaan se herättää myös kysymyksen siitä, miksemme analysoi ja tulkitse lapsuudesta tuotettua tietoa - on se sitten lasten itse tuottamaa tai tutkijan keräämää - samalla tavoin kuin muuta tutkimusta. Toki voi olla, että päivien teema ohjasi tällä kertaa pidättäytymään kuvailussa siitä, mitä lapsuuden tiedon tuotanto on. Kuvailevassa tutkimuksessa on kuitenkin se vaara, että tulkinta tuloksista jää lukijalle. Tutkittaessa niinkin yhteiskuntapoliittisesti herkkää aihetta kuin lapsuutta olisi ensiarvoisen tärkeää tuoda mukaan tutkimuksellinen viitekehys, jossa syille ja seurauksille haettaisiin myös tieteen tukemia selitysmalleja.
Huomaan jääneeni pohtimaan lapsuuden tiedepolitiikkaa ehkä väsyttävyyteen asti. Palaan siis lähtökohtaan: toimintaani lapsuudentutkimuksen seurassa sekä havahtumiseen siitä, että paitsi käsitteellistä myös metodista kehitystyötä olisi vahvistettava. Lastensuojelun tutkijana korostan kuitenkin, että niin lähelle kuin lapsuuden ja lastensuojelun tutkimus toisiaan asettuvat, tiettyä erontekoa on ehkä syytä tehdä. Lapsuudentutkimus ei voi olla vain suojelun tutkimusta, sillä lapsuus tulee ymmärtää laajemmin kuin vain suojelun ja huolen näkökulmasta tulkittuna. Lapsuudentutkimuksen kohdalla tämä ehkä on sanomattakin selvää, mutta lastensuojelun tutkimuksen kohdalla rajanveto suojeluun ja huoleen on jo vaikeampaa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että myös lastensuojelun tutkimuksessa tulee vahvistaa tutkimustehtäviä ja -käytäntöjä, jotka irrottautuvat tiukasta suojeluinstituution rajauksesta ja havainnoivat vaarantuneeksi tulkitun lapsuuden ilmiöitä ja piirteitä muustakin kuin huolen näkökulmasta. Toisaalta korostan myös sitä, ettei lastensuojelun tutkimus voi olla vain lasten ja lapsuuksien tutkimusta. Lastensuojelun tutkimukseen liittyy lapsuuden lisäksi niin suuri määrä erilaisia valtarakenteita, hallintoa, juridiikkaa, etiikkaa ja niin edelleen, ettei ilmiötä voi lähestyä vain lapsuuteen liittyvänä kysymyksenä.
Verkoston tarpeiden kartoituksesta kerron vielä sen verran, että olen kuullut sen tiimoilta jo toistakymmentä ihmistä. Tänään lähden Tampereelle tapaamaan varhaiskasvatuksen, lastenpsykiatrian ja sosiaalityön asiantuntijoita. Minuun voi edelleen ottaa yhteyttä, jos tahtoo tuoda näkyviin toiveitaan verkoston tulevasta toiminnasta. Niin ja se Jopon sisäkumi: takapyöräni tyhjenee joka matkalla. Ilmeisesti ongelmana ei olekaan sisäkumi, vaan venttiili, joita ei tahdo löytää mistään. Niinpä poljen nyt pumppu mukanani paikasta toiseen. Käyhän se näinkin.