LasTun blogia on kesällä luonnehtinut hiljaisuus, vaikka tutkijoiden haastattelutilaisuudet jatkuivat juhannusviikolle asti. Juhannuksen alla julkaisin myös viikon väitteen Nuorisotutkimuksen verkkokanavassa kommentissa http://www.kommentti.fi/sivu.php?artikkeli_id=837 Kommentissa herättelen huomaamaan projekteja, joiden tavoitteet voi lyhyesti tiivistää eri hallinnonalojen yhteistyön tiivistämisen lasten ja nuorten asioissa. Tämä sinänsä kannatettavalta ja mielekkäältä kuulostava tavoite mietityttää minua kahdesta syystä. Ensinnä siksi, että yhdistämistä puoltavat argumentit on lähes aina tai ainakin hyvin usein kiinnitetty korostetun huolen kehyksiin. Tällöin voi käydä niin, että lasten ja nuorten hyvinvointihankkeista tulee eri toimijatahojen yhteisiä pahoinvointihankkeita. Toinen varaukseni liittyy toimintojen keskittämiseen, jolloin nuoret ikäluokat saattavat tulla useilla sektoreilla näkymättömiksi. Vastuu lasten ja nuorten hyvinvoinnista on vaarassa siirtyä kaikkia velvoittavasta prinsiipistä erityisinstituution osaamisalueeksi.
Kommentin kirjoittaminen oli minulle yllätyksekseni hyvin haastavaa. Jos minulta kysytään, miten asemoin itseni tutkijana, en epäröi tunnustautua lastensuojelun tutkijaksi. Jos minulta kysytään, miten asemoin itseni ammatillisesti - tehdessäni töitä esimerkiksi hallinto-oikeudessa - olen luonnollisesti lastensuojelun asiantuntija. Tällaisessa vahvassa erityispositiossa on kuitenkin sama vaara, johon kommentissa viittaan. Hyvin herkästi käy nimittäin niin, että lapsuus ja nuoruus piirtyvät tämän erityislinssin läpi. Jos ongelmia ei välittömästi olekaan nähtävissä, niitä ainakin tietää odottaa. Ja jos vähän rapsuttaa, hyvinvoinnin riskejä löytyy meidän jokaisen elämästä - pelottavan paljon. Vaara toimii tehokkaana kehyksenä myös tutkimukselle ja onkin välttämätön osalle tutkimusta. Toivon vain, ettei se muutu ainoaksi tai edes hallitsevaksi. Omaa jumiutumistani olen onnistunut ehkäisemään toimimalla paitsi Lapsuudentutkimuksen seurassa myös monitieteisessä pohjoismaisessa lapsuudentutkimuksen verkostossa. Myös nykyinen sijaintini Nuorisotutkimusverkostossa pitää silmät avoimina muullekin kuin lastensuojelun aiheille. Lapsuudentutkimuksen ja nuorisotutkimuksen eittämättömänä vahvuutena on, että ne kuvaavat lapsuutta ja nuoruutta myös toisenlaisista näkökulmista. Juuri tätä lähestymistapojen monipuolisuutta voi vain toivoa lapsuuden ja nuoruuden tutkimukselle jatkossakin.
Räksytystäni huolikeskeisyydestä ei pidä tulkita niin, että vastustaisin huolta ja pahoinvointipuhetta. Niille on paikkansa - en sitä kiistä - ja lastensuojelun tutkimus on niille yksi sijainti. Sen sijaan, että huokailtaisiin ilmiöiden sisältöjen äärellä, lastensuojelun tutkijat kaipaavat kuitenkin objektiivista keskustelufoorumia. Tieteenteon peruskysymykset peittyvät tutkimusaiheiden alle erityisesti silloin, kun keskustellaan toisenlaisten aiheiden parissa työskentelevien tutkijoiden kanssa. Tutkija, joka räväyttää tabut tieteelliseen tarkasteluun, voi kohdata erikoisia asenteita. Jokaiselle lastensuojelun tutkijalle lienee tuttua tilanne, jossa löytää itsensä metodologisesta seminaarista keskustelemasta yleisluonteisesti siitä, miten voikaan tutkia niin järkyttävää / koskettavaa / vaarallista jne. aihetta. Tuulettamisen tarve on ymmärrettävää, mutta tutkijalle, joka haluaa edistyä työssään, se voi alati toistuessaan olla äärimmäisen turhauttavaa. Se saattaa myös eristää tutkijan vaikeiden tutkimusaiheiden yksinäisyyteen. Tavoitteena onkin, että verkostossa voidaan luoda keskustelufoorumeita, jotka tukevat tutkijoita työssään.