Viime viikkoina sukupuoli ja sukupuoliroolit lapsuudessa ja nuoruudessa ovat nousseet intensiiviseen julkiseen keskusteluun. Sisäasiainministeriön julkaisemassa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien nuorten syrjintäkokemuksia kartoittaneessa tutkimuksessa todettiin, että vähemmistöryhmiin kuuluvilla nuorilla on runsaasti syrjintäkokemuksia: ”Vaikeimmaksi vastaajat kokivat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen lähes täydellisen ignoroinnin opetuksessa, oppimateriaaleissa ja koulukäytännöissä. ” (http://www.intermin.fi/julkaisu/112011) Tämän jälkeen kristillinen Nuotta-lehti yhdessä joidenkin kristillisten järjestöjen kanssa käynnisti Älä alistu! -kampanjan, joka kannustaa seksuaali-identiteettiään pohtivia nuoria ” kuuntelemaan Jumalan tahtoa, vastustamaan kiusauksia ja luottamaan Jumalan apuun.” (http://www.nuotta.com/raamattu/nuorten-ala-alistu-kampanja-haastaa-vallitsevan-arvomaailman). Kampanja herätti kritiikkiä myös evankelisluterilaisen kirkon piirissä. Nyt LasTut -blogi antaa puheenvuoron Naisasialiitto Unionin projektin ”Tasa-arvo kasvatuksen kehittäminen päiväkodeissa” Milla Paumolle. Projektin ministeriörahoitus lakkautettiin yllättäen tässä kuussa.

Keskimääräisyysajattelusta yksilön kohtaamiseen – sukupuolisensitiivinen pedagogiikka kasvattajan silmiä avaamassa

Vaalien alla eri tahojen laatimissa lasten ja nuorten hallitusohjelmaehdotuksissa tilaa tuntuu löytyvän erityisesti kielivähemmistöjen kuten saamelaisten huomioimiselle, monikulttuurisuuden edistämistyölle ja lapsiköyhyyttä ehkäiseville toimenpiteille. Ehkäisevällä työllä yleisesti on suuri potentiaali vaikuttaa myös lapsen kehittyvään sukupuoli-identiteettiin. Ruotsissa jo ennen vuosituhannen vaihdetta pakolliseksi osaksi varhaiskasvatusta nostettu sukupuolisensitiivisyys tai tasa-arvokasvatus voisi myös Suomen asiakirjoissa ja kasvatuskäytännöissä näkyä aktiivisemmin. On mahdollista, että sukupuolen moninaisuuden huomioivan ja perinteisiä sukupuolirooleja laajentavan työtavan koetaan sotivan lastensuojelulle ominaisinta työtapaa vastaan, jonka keskiössä ovat suojelun ja turvan elementit. Mikäli lasta pyritään suojelemaan postmodernille elämälle ominaiselta monimuotoisuudelta ja pirstaleisuudelta kannustamalla tätä samaistumaan vain ensisijaisesti perinteisiin sukupuolirooleihin, voidaan kysyä, kenen suojelusta tässä lopulta onkaan kyse?

Kuinka sitten päästä käsiksi johonkin, josta emme ehkä ole tietoisia ja johon olemme vuosien aikana sosiaalistuneet? Esimerkiksi juuri Ruotsissa on todettu, että sukupuolirooleja koskettavat ajattelumallit tulevat parhaiten näkyviksi kasvattajien toimintaa videoimalla, kun mukaan saadaan vuorovaikutuksellisten elementtien koko kirjo. Kohdistettu puhe, fyysinen läheisyys, äänenpainot ja sanavalinnat ovat kaikki osa sitä jatkuvan vuorovaikutuksen rakennetta, jossa lapsi lastensuojelun tai päivähoidon asiakkaana kohdataan. Kehittämistoiminnan perustuminen videointiin on myös taloudellinen tapa toteuttaa henkilöstön täydennyskoulutusvelvoitetta. Kalliiden puhujien ja pitkien seminaarien sijasta toiminnan keskiössä on henkilökohtaisella tasolla tapahtuva palautteenanto: itsensä tai työkaverin näkeminen videonauhalta. Naisasialiitto Unionin syksyllä 2010 alkaneessa tasa-arvokasvatuksen pilottihankkeessa mukana olleet työntekijät kertoivat videomateriaalin näkemisen vaikuttaneen heidän toimintaansa välittömästi. Sukupuolisensitiivisyys toimii tällöin läpäisyperiaatteen tavoin: sukupuolivaikutusten arviointi tulee kuin väistämättä osaksi arjessa tapahtuvaa, rutiineihin kiinnittyvää ajattelutyötä.

Ensi kuulemalta moni kasvattaja saattaa nostaa kätensä pystyyn: ”ei meillä ole tarvetta tällaiselle, kyllä meillä kohdellaan kaikkia lapsia ihan tasavertaisesti!”. Epätasa-arvoistavat käytännöt saattavatkin usein olla niin hienovaraisia ja osa päivittäisen toiminnan rakennetta, että ilman työyhteisön ulkopuolista apua ne jäävät helposti tunnistamatta. Vanhanaikaisiin, sukupuolistereotyyppisiin asenteisiin saattaa sortua meistä jokainen tahtomattaankin välillä, mutta tasa-arvon toteutumisen kannalta olennaista onkin tulla niistä tietoiseksi. Hankkeessamme syksyllä kuvatun videomateriaalin perusteella ilmeni, että päiväkodin arjen erilaisissa tilanteissa kasvattajat käyttävät usein apulaisinaan tyttölapsia. Heitä saatetaan pyytää tuomaan tai viemään erilaisia esineitä, toimimaan kasvattajan muistitikkuna päivän tapahtumille tai pitämään seuraa nuoremmille lapsille. Usein nämä tehtävät vielä painottuvat tytöistä hiljaisimmille, jolloin tilanteen toistuessa useasti samat lapset oppivat saavansa kiitosta ja positiivista huomiota aina toimiessaan kuuliaisesti ja muiden tarpeita ajatellen. Pojat saavat epämuodollisen apulaisen roolin vain harvoin ja näin ollen heiltä jää edellä mainitut taidot harjoittamatta ja aikuisen luottamuksen muodossa antama tunnustus saamatta. Kasvattajien toiminnan taustalla näyttävät tällöin vaikuttavan keskimääräisyyskuvitelmat ”villistä pojasta” ja ”tunnollisesta tytöstä”. Vuosikymmeniä käytyyn keskusteluun erityisestä ”poikapedagogiikasta” tai ”poikakriisistä” voi ottaa kantaa myös sukupuolisensitiivisyyden näkökulmasta. Lasten aktiivinen liike ja keskittymättömyys kertovat toimintaan sitoutumattomuudesta. Paras ratkaisu tähän ei välttämättä aina ole liikkeen lisääminen, vaan sen rauhoittaminen ja tunteiden käsittelyyn keskittyminen. Joillekin vilkkaus voi olla oire siitä, ettei ole sinut omien tunteidensa kanssa. Tukholmalaisessa, jo vuosia tasa-arvotyötä tehneessä päiväkodissa apuna käytetään niin sanottuja tunnenukkeja, joilla kullakin on tiettyä tunnetilaa kuvaava ilme ommeltuna kasvoilleen. Viha, suru, ilo ja pelko nähdään kaikki tasa-arvoisina, ihmiselämään kuuluvia tunteina, joiden tunnistamista ei pidetä kyseisessä päiväkodissa itsestään selvänä taitona.

Vaikka hankkeemme videomateriaalin kautta välittyi kuva kasvattajien sukupuolittuneista ajattelumalleista, yhtä usein saattoi kuitenkin myös huomata arjen puheen keskellä syntyvän oivalluksen, kun kasvattaja tiedosti ennakko-oletuksensa ja muutti toimintaansa konkreettisesti. Idealisoitu kuva tasa-arvotyön pysyvyydestä onkin ehkä mahdollista saavuttaa ennen kaikkea juuri tällaisten henkilökohtaisella tasolla tapahtuvien onnistumisen tunteiden kautta kuin tiukan valvonnan ansiosta. Molempia toki tarvitaan, mutta pysyviä muutoksia on vaikea saada aikaiseksi, jos toimija itse ei ole niihin elämysten tasolla sitoutunut. Tasa-arvon edistämisen lisäksi sukupuolisensitiivinen pedagogiikka tuo rutinoituneen kasvatusammattilaisen työhön jännittävää luovuutta, jota hyödyntäen jokainen voi olla onnistuja – joka päivä. Onnistuessaan tasa-arvotyö on mitä tehokkainta ehkäisevää työtä.

VTM Milla Paumo

Naisasialiitto Unioni ry.