Työhuoneeni seinä Allianssi-talossa Helsingin Itä-Pasilassa on korkkimateriaalista. Siihen voi siis kiinnittää erivärisillä nastoilla kätevästi lippusia, lappusia, julisteita, kortteja ja lehtileikkeitä. Minun seinälleni on alkanut rakentua paperinen instituutiokartta.

Tällä hetkellä kartassa on kymmenen yliopistoa, yksitoista sosiaalialan osaamiskeskusta ja neljä ministeriön alaisista sektoritutkimuslaitoksista, joita kaiken kaikkiaan on kolmatta kymmentä. Kaikissa näissä organisaatioissa on lukuisia yksiköitä ja yksiköiden sisällä lukuisia tutkimus- ja kehittämisohjelmia, joissa lastensuojelun tematiikka on tavalla tai toisella läsnä. Kartastani puuttuvat edelleen ammattikorkeakoulut, kuntien omat tutkimus- ja kehittämiskeskukset, yksittäiset tutkimusryhmät ja tutkijat sekä järjestöt, joita Lastensuojelun keskusliiton jäseninä on yli kahdeksankymmentä. Huoneessani pistäytynyt kollega totesi, että joudun todennäköisesti laajentamaan verkostokarttaani huoneen kattoon ja sieltä vastakkaiselle seinälle. Tehtävän suorittamiseksi tarvitsen tikapuut.

Lappujen kiinnittämisen lisäksi olen aloittanut tunnustelevat yhteydenotot eri organisaatioihin. Kartoittava työ verkoston toiminnan toiveista ja torjunnoista on alkanut. Kulunut kevät, tai oikeammin kuluneet kymmenen vuotta, ovat olleet elämässäni melko hektistä aikaa. Niinpä olen opetellut downshiftaamaan - siis ottamaan rauhallisemmin - teoriassa. Mitä tietoisemmaksi tulen lastensuojelun tiedontuotannon ja -kulutuksen laajuudesta, sitä enemmän tunnen halua kiirehtiä. En enää malta kävellä töihin, vaan vaihdatin Jopon sisäkumin ja viiletän työhuoneelleni polkupyörällä. En enää malta keskustella lounaalla niitä näitä, vaan piirrän kalenterin takalehteen hahmotelmaa tulevaisuudessa järjestettävistä tapaamisista kiusaten lounaalle rohkaistunutta työkaveria kysymyksillä puhujapalkkioiden määristä, kohtuullisista majoituskustannuksista ja mahdollisten työpajojen työskentelymalleista. En tyydy enää yhteen työmatkaan viikossa, vaan nyt niitä on tehtävä vähintään kaksi. Ensi viikolla olen Lahdessa ja Jyväskylässä.

Samalla tiedän, ettei kiirehtimällä saada aikaiseksi hyvää jälkeä. Tasaisen varma eteneminen on onnistumisen tae. Se mahdollistaa myös peruutusvaihteen käytön silloin, kun reittivalinta osoittautuu virheelliseksi. Jopossa ei ole peruutusvaihdetta, mutta sen uusi sisäkumi on osoittautunut pari tuumaa liian suureksi. Kovassa vauhdissa siitä kuuluu uhkaava flop flop flop. Ehkä se jossain mäessä puhkeaa. Silloin palaan taas meditatiivisiin työmatkakävelyihin Keskuspuistossa ja pysähdyn työhuoneessa toviksi valitsemaan nastan väriä.