Mitä tapahtuu, kun joukko päätöksentekijöitä ja asiantuntijoita pannaan Postitalon kuvertti-huoneeseen keskustelemaan lastensuojelupolitiikasta? Eduskunnan Lapsen puolesta -ryhmä, Lapsiasiavaltuutettu, Lastensuojelun Keskusliitto, Itsenäisyyden juhlavuoden lastenrahaston säätiö, Suomen Kuntaliitto ja Lastensuojelun tieto ja tutkimus -hanke järjestivät 24.11.2010 keskustelutilaisuuden, johon kutsuttiin kolmisenkymmentä lastensuojelun asiantuntijaa ja päätöksentekijää. Osallistujajoukko koostui puolueiden edustajista, tutkijoiden edustajista, lastensuojelujärjestöjen edustajista, valtiohallinnon edustajista sekä kuntasektorin edustajista. Tarkan osallistujalistan voi pyytää minulta.
Tilaisuus rakentui neljästä puheenvuorosta ja niiden jälkeen käydystä yhteiskeskustelusta, jota ohjasi YLE:n toimittaja Anne Flinkkilä. Tervetuliaispuheenvuoron käytti eduskunnan Lapsen puolesta -ryhmän kansanedustaja Thomas Blomqvist. Tilaisuus oli kuitenkin tarkoitettu keskustelevaksi, ja sen vuoksi käytetyt puheenvuorot olivat napakoita esityksiä tulevasta ja nykyisestä hallitusohjelmasta lastensuojelun viitekehyksessä.
Nykyisessä hallitusohjelmassa keskeisiksi tavoitteiksi oli nostettu uuden lastensuojelulain käytännön toteutus ja kansallisen kehittämistyön jatkamisen turvaaminen; perhehoitolainsäädännön uudistaminen sijaishuollon painopisteen siirtämiseksi perhehoitoon sekä perhetyön vahvistaminen osana lastensuojelun avohuollon tukitoimia. Sosiaali- ja terveysministeriön neuvotteleva virkamies Lotta Silvennoinen kävi puheenvuorossaan läpi niitä tapoja, joilla nykyinen hallitus on pyrkinyt tavoitteisiin. Lain toteutumista on seurattu tarkasti ja lakia on korjattu esimerkiksi siirtämällä kiireellisten sijoitusten jatkopäätösten tekeminen pois hallinto-oikeuksilta. Muitakin korjauksia lakiin on tehty: pyyntö lastensuojelutarpeen selvittämisestä ja mahdollisuus ennakoivaan lastensuojeluilmoitukseen lienevät näistä suurimpia. ( http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2010/20100088 )
Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kehittämispäällikkö Jukka Mäkelä kuvasi puheenvuorossaan niitä tapoja, joilla kohti parempaa lastensuojelua voidaan päästä. Mäkelän mukaan suurin, kallein ja tuhoisin ongelma yhteiskunnassamme on lasten ja nuorten jääminen ilman mahdollisuutta osallistua ja merkitä, sillä ihmisellä on ehdoton ja luovuttamaton tarve kuulua joukkoon. Mäkelän mukaan tämä merkitsee palveluiden näkökulmasta tuen tarjoamista niissä ympäristöissä, joissa lapset, nuoret ja perheet luonnostaan ovat. Hän korosti myös vanhempien tukemista kasvatustehtävässään sekä lapsiperheiden palveluiden sektorirajojen ylittämisen välttämättömyyttä. Tällainen kumppanuusstrategia vaatii kansallisen tason synkronointia. Näin kaikki lapsiperheitä tukevat ja auttavat sosiaali- ja terveyspalvelut, varhaiskasvatus, opetus, erityisopetus ja opiskeluhuolto, nuorisotoimi, järjestöt, uskonnolliset ja muut kansalaisyhteisöt sekä palveluyritykset saadaan toimimaan tehokkaasti lasten hyvinvoinnin lisäämiseksi. Paremmassa lastensuojelussa perhetyön arvo moninkertaistuu, läheisverkosto nousee kunniaan, lapsen ääni tulee kuulluksi ja kuuntelevan keskustelun uutta luovaan voimaan uskalletaan nojata. Mäkelän puheenvuoro herätti runsaasti keskustelua ja vaatimuksia sektorirajojen ylittämisestä.
Ennen keskustelutilaisuutta osallistujat saivat tehtäväkseen pohtia omasta näkökulmastaan kaksi asiaa, jotka seuraavassa hallitusohjelmassa tulisi olla lastensuojelun painopisteenä. Vastauksia toimitettiin sovittuun päivään mennessä neljätoista ja vastaajat mainitsivat yhteensä 39 asiaa eli keskimäärin noin 2,8 asiaa vastaajaa kohden. Sain tehtäväkseni koota nämä vastaukset ja nostaa niissä ilmenneet teemat keskustelun aiheiksi. Tutkijan tarkoituksenmukaisen asemoitumisen ja objektiivisuuden vuoksi analysoin omat ennakko-odotukseni huolellisesti ennen vastauksiin perehtymistä. Odotin, että vastauksissa nousisivat esiin ne teemat, joita nykyisessä hallitusohjelmassa oli painotettu. Lisäksi odotin, että vuoden 2007 lastensuojelulain säätämisen ajoilta tutut teemat kuten varhainen puuttuminen, moniammatillisuuden painottaminen ja lasten osallistumisen korostaminen nousisivat esiin. Vastaukset löivät minut sen vuoksi ällikällä.
Vastaukset jakautuivat nimittäin siten, että vastaajista kuusi (järjestön edustaja, kaksi kansanedustajaa, yksi sosiaalityöntekijä ja kaksi tutkijaa) nostivat esiin kuntien riittävän resursoinnin lapsiperhepalvelujen, mukaan lukien lapsi- ja perhekohtaisen lastensuojelun, järjestämiseksi. Vastauksissa vaadittiin jopa korvamerkityn valtionrahan osoittamista lastensuojelutyöhön. Resurssien lisäämisestä ja kohdentamisesta käyty keskustelu jakautui voimakkaasti kahtia: osa keskustelijoista korosti, ettei raha ratkaise tai riitä ongelmien korjaamiseen vaan vaaditaan kunnollista strategiatason- ja toimintakulttuurin muutosta. Rahan katsottiin voitelevan, muttei pelastavan järjestelmää, eikä korvamerkityn rahan katsottu ennenkään toimineen tarkoituksenmukaisella tavalla. Vastakkaisissa puheenvuoroissa korostettiin, että kohdentamaton lisäraha ajautuu kuntien päätöksellä herkästi muualle, kuten vuoden 2008 lastensuojelulain uudistamisen yhteydessä annetulle lisärahalle kävi. Erityisesti tiettyihin tarkoituksiin, kuten nyt esimerkiksi päihdeongelmaisille äideille, rahan tulisi tulla osoitettuna, sillä näiden marginaaliryhmien palveluihin kunnilla syystä tai toisesta harvoin riittää resursseja.
Sama määrä vastaajia, kaksi järjestön edustajaa, yksi kansanedustaja, kaksi kuntasektorin edustajaa ja yksi sosiaalityöntekijä, halusivat seuraavaan hallitusohjelmaan ehkäisevän lastensuojelun painottamista perus- ja avohuollon palveluja vahvistamalla. Yksilö- ja perhekohtaisessa lastensuojelutyössä katsottiin vallitsevan ylikuormitustila, kun peruspalvelusta uloslyödyt asiakkaat kasautuvat erityispalveluiden hoidettaviksi. Vaatimus muistuttaa hyvin paljon sitä ehdotusta, jonka Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimuspäällikkö Minna Salmi nosti esiin Nuorisotutkimuksen päivillä vuonna 2009: tuolloin käydyssä paneelikeskustelussa hän esitti, että kerrankin kokeiltaisiin rahan ohjaamista suoraan peruspalveluihin ja katsottaisiin, mitä tapahtuu. ( http://kirsinousiainen.blogspot.com/2009/11/terveisia-nuorisotutkimuksen-parista.html ) Puheissa nostettiin esiin Jukka Mäkelän mainitsemaa kumppanuusstrategiaa ja erityispalveluiden jalkauttamista peruspalveluiden tueksi sen sijaan, että lapset ohjataan erillisten erityispalveluiden asiakkaiksi. Lisäksi ehdotettiin sektorirajojen häivyttämistä siten, että tehtäisiin moniammatillista tai yhteistoiminnallista yhteistyötä, ei suinkaan asiantuntijoista koostuvassa arviointitiimissä keskenään, vaan yhdessä lapsen ja perheen kanssa. Erityis- ja häiriöpalveluiden korostuminen peruspalveluiden jäädessä niin taloudellisesti kuin arvostuksessakin heitteille koettiin siis merkittäväksi ongelmaksi, mutta keinoja tilanteen muuttamiseksi ei ehditty riittävästi pohtia.
Sen sijaan neljän vastaajan, yhden järjestön edustajan, yhden kansanedustajan ja kahden kuntasektorin edustajan, esiin nostamaa teemaa - lapsiköyhyyden poistamista - ei keskustelutilaisuudessa ehditty käsittelemään lainkaan. Se kyllä todettiin, ettei rahaa ole enempää luvassa. Keskustelu tuntui lannistavalta, sillä olen itse pohtinut aihetta viime aikoina hyvinkin paljon. Tosiasia nimittäin on, että lastensuojelun asiakasperheet ovat usein suhteellisesti köyhiä: lastensuojelun avohuollon asiakkaaksi tulevista lapsista 45 % asui vuonna 2006 perheissä, jotka saivat tai olivat saaneet toimeentulotukea. 54 % huostaanotetuista lapsista tuli perheistä, jotka olivat saaneet tai saivat toimeentulotukea. Lastensuojelun asiakaslapsista 43 % asuu perheessä, jossa jommallakummalla tai kummallakaan vanhemmalla ei ole työhistoriaa. (Heino 2009, 63.) Köyhyys tuo mukanaan ei vain niukkuutta, vaan suoranaista syrjäytymistä. Viimeksi eilen keskustelin aiheesta Mannerheimin Lastensuojeluliiton johtavan asiantuntijan Esa Iivosen kanssa, sillä liiton tuore tutkimus osoittaa, että perheen varallisuus vaikuttaa nuorten asemaan vertaisryhmässä, perheen taloudellinen tilanne huolestuttaa nuoria ja vaikuttaa nuorten harrastus- ja muihin vapaa-ajanviettomahdollisuuksiin ( http://www.mll.fi/ajankohtaista/tiedotteet_ja_uutiset/?x41088=13132032 ). Köyhyydellä on monet kasvot, kuten esimerkiksi liian vähälle huomiolle jäänyt kirja kaupunkiköyhyydestä vuosi sitten osoitti (Keskinen ym. 2009). Jatkuessaan ylisukupolvisena köyhyys luo toimintatapoja, jopa alakulttuureja, joiden tunteminen ja ymmärtäminen ovat lastensuojelutyössä välttämättömiä. Syrjäyttävät mekanismit, joita köyhyys mukanaan tuo, ovat nimittäin harvoin ihmisten itsensä aiheuttamia tai heidän keinoillaan purettavissa. Vaikka köyhyys ja syrjäytyminen eivät ratkeaisi pelkällä rahan pumppaamisella, jotain olisi tehtävä: uusimmat selvitykset kun osoittavat, että perusturvan varassa olevat ihmiset ovat laahanneet muiden väestöryhmien jäljessä jo kahdenkymmenen vuoden ajan. Kun reaalinen ansiotaso on 20 viime vuoden aikana kasvanut 38 %, työmarkkinatuki on noussut vain 5 % ja täysi kansaneläke 8 %. (Kosonen 2010; Pykälä 2010).
Näiden kolmen teeman jälkeen mainittiin tietoperustaisen lastensuojelutyön vahvistaminen kolmella vastaajalla ja lastensuojelun tutkimusrakenteen vahvistaminen kahdella vastaajalla. Lastensuojelun käytännön todettiin tutkimuksen puutteessa toimivan ”pimennetyin valoin” ja tehottomasti: tietoa toimenpiteiden vaikuttavuudesta ei ole, mikä saattaa aiheuttaa paitsi inhimillisiä kärsimyksiä myös kustannusten kasvua. Todettiin, että esimerkiksi Ruotsissa sijaishuoltoyksiköiltä vaaditaan evidenssiä hoidon vaikuttavuudesta. Lisäksi nostettiin esiin lastensuojelun tutkimusyksikön perustamisen tarve: säännöllistä, tutkimukseen perustuvaa tietoa tarvitaan siten, että myös tulosten seuranta mahdollistuu. Pelkät tilastoraportit ovat tähän liian karkeita, sillä myös laadukkaita tutkimusartikkeleita eri teemoista kaivataan päätöksenteon ja käytännön työn tueksi.
Vasta tämän jälkeen nousi esiin nykyisen hallitusohjelman teema perhehoidon lisäämisestä. Lisäksi toivottiin sosiaalisten verkostojen vahvistamista lapsiperheissä kansalaisjärjestötoiminnan avulla. Samassa yhteydessä nostettiin esiin myös läheisverkostot. Pysyvä huostaanotto, kouluterveydenhuolto, työelämän ja lapsiperheen yhteensovittamisen ongelmat, lapsiperheiden asioiden koordinoinnin keskittäminen ja tahdonvastaisten huostaanottojen käsittelyaikojen lyhentäminen olivat kaikki esiin nostettuja yksittäisiä teemoja. Suuren työn uuden hallitusohjelman kehittämiseksi teki Kuntaliiton erityisasiantuntija ja projektipäällikkö Sirkka Rousu, joka esitteli kunnallisen lastensuojelun sosiaalityön pelastusohjelman. Pelastusohjelma on nähtävissä myös hänen blogissaan: http://lastensuojelija.blogspot.com/2010/11/lastensuojelu-seuraavassa.html Rousu muistutti myös, että Lastensuojelun käsikirjassa odotetaan 17.12.2010 asti kaikkien kansalaisten ja asiantuntijoiden kommentointia lastensuojelun laatusuosituksista osoitteessa: www.lastensuojelunkasikirja. fi.
Keskustelussa nostettiin esiin myös koko yhteisön ja yhteiskuntarakenteen merkitys lasten hyvinvoinnissa. Keskustelun päätteeksi paikalla ollut Helsingin yliopiston akatemiatutkija ja Nuorisotutkimusseuran puheenjohtaja Timo Harrikari esitti kriittisen puheenvuoron keskustelussa vallinneesta retoriikasta ja sen todellisuutta rakentavasta muodosta. Keskustelutilaisuuden yhteenvedon ja päätöspuheen esitti ITLA:n hallituksen puheenjohtaja professori Pentti Arajärvi.
Kokonaisuutena keskustelutilaisuus oli suorastaan hengästyttävän vilkas ja avasi keskusteluja, joiden toivoisi kaikuvan myös eduskunnan käytävillä. Verrattuna aiempiin lastensuojelukeskusteluihin, joissa olen ollut mukana, olivat aiheet erilaisia: huoli, kriisintunne ja tietty epätoivo ovat aina läsnä lastensuojelusta puhuttaessa, mutta tällä kertaa ne eivät kohdistuneet lapsiin. Ne kohdistuivat sen sijaan järjestelmään, jonka perustan katsottiin olevan murentunut ja suuren remontin tarpeessa. Tällaista puhetta en osannut tässä keskustelussa odottaa.
Lähteet:
Heino, Tarja (2009) Lastensuojelun tilastot, asiakkaat ja palvelut. Teoksessa Marjatta Bardy (toim.) Lastensuojelun ytimissä. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, 52 - 75.
Keskinen, Vesa & Laine, Markus & Tuominen, Martti & Hakkarainen, Tyyne (2009) (toim.) Kaupunkiköyhyyden monet kasvot. Näkökulmia helsinkiläiseen huono-osaisuuteen. Helsinki: Helsingin kaupungin tietokeskus.
Kosonen, Laura (2010) Köyhät kyykkyyn vai ylös? Sosiaalivakuutus 4/2010, 16 - 20. http://www.kela.fi/in/internet/liite.nsf/NET/181110160924AK/$File/Sosiaalivakuutus_4_2010.pdf?OpenElement
Pykälä, Pertti (2010) Perusturva laahaa perässä. Sosiaalivakuutus 4/2010, 15. http://www.kela.fi/in/internet/liite.nsf/NET/181110160924AK/$File/Sosiaalivakuutus_4_2010.pdf?OpenElement