Lähestyvät IV. Lapsuudentutkimuksen päivät ja valmisteilla oleva tutkimusraportti ovat vieneet aikani niin, että blogi on ollut kesannolla. Olen tämän vuoden aikana oppinut, että verkostokoordinaattorille on tilausta paitsi tiedon levittäjänä myös monessa muussa tehtävässä. Strategiapaperit, kokouspöytäkirjat, metodologisen kesäkoulun esitykset, kokispullot, haastattelumateriaalit, lehtikirjoitukset ja post it -laput pyörivät pöydälläni iloisessa sekamelskassa, johon huhtikuun alusta alkaen on yrittänyt sijoittaa tavaransa myös harjoittelija Tuuli Lamponen Tampereen yliopistosta.

Tällä kertaa lastensuojeluaiheinen kirjoitukseni on luettavissa nuorisotutkimuksen verkkokanava Kommentissa, johon linkki alla.

Kommentti - viikon väite

ps. Muistattehan liittyä sähköpostilistallemme lähettämällä viesti subscribe lastut osoitteeseen majordomo@list.alli.fi ja tykätä facebooksivustamme! Näitä reittejä saatte ajankohtaisia tiedotteita siitä, mitä lastensuojelun kentällä tapahtuu.

Viime viikkoina sukupuoli ja sukupuoliroolit lapsuudessa ja nuoruudessa ovat nousseet intensiiviseen julkiseen keskusteluun. Sisäasiainministeriön julkaisemassa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien nuorten syrjintäkokemuksia kartoittaneessa tutkimuksessa todettiin, että vähemmistöryhmiin kuuluvilla nuorilla on runsaasti syrjintäkokemuksia: ”Vaikeimmaksi vastaajat kokivat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen lähes täydellisen ignoroinnin opetuksessa, oppimateriaaleissa ja koulukäytännöissä. ” (http://www.intermin.fi/julkaisu/112011) Tämän jälkeen kristillinen Nuotta-lehti yhdessä joidenkin kristillisten järjestöjen kanssa käynnisti Älä alistu! -kampanjan, joka kannustaa seksuaali-identiteettiään pohtivia nuoria ” kuuntelemaan Jumalan tahtoa, vastustamaan kiusauksia ja luottamaan Jumalan apuun.” (http://www.nuotta.com/raamattu/nuorten-ala-alistu-kampanja-haastaa-vallitsevan-arvomaailman). Kampanja herätti kritiikkiä myös evankelisluterilaisen kirkon piirissä. Nyt LasTut -blogi antaa puheenvuoron Naisasialiitto Unionin projektin ”Tasa-arvo kasvatuksen kehittäminen päiväkodeissa” Milla Paumolle. Projektin ministeriörahoitus lakkautettiin yllättäen tässä kuussa.

Keskimääräisyysajattelusta yksilön kohtaamiseen – sukupuolisensitiivinen pedagogiikka kasvattajan silmiä avaamassa

Vaalien alla eri tahojen laatimissa lasten ja nuorten hallitusohjelmaehdotuksissa tilaa tuntuu löytyvän erityisesti kielivähemmistöjen kuten saamelaisten huomioimiselle, monikulttuurisuuden edistämistyölle ja lapsiköyhyyttä ehkäiseville toimenpiteille. Ehkäisevällä työllä yleisesti on suuri potentiaali vaikuttaa myös lapsen kehittyvään sukupuoli-identiteettiin. Ruotsissa jo ennen vuosituhannen vaihdetta pakolliseksi osaksi varhaiskasvatusta nostettu sukupuolisensitiivisyys tai tasa-arvokasvatus voisi myös Suomen asiakirjoissa ja kasvatuskäytännöissä näkyä aktiivisemmin. On mahdollista, että sukupuolen moninaisuuden huomioivan ja perinteisiä sukupuolirooleja laajentavan työtavan koetaan sotivan lastensuojelulle ominaisinta työtapaa vastaan, jonka keskiössä ovat suojelun ja turvan elementit. Mikäli lasta pyritään suojelemaan postmodernille elämälle ominaiselta monimuotoisuudelta ja pirstaleisuudelta kannustamalla tätä samaistumaan vain ensisijaisesti perinteisiin sukupuolirooleihin, voidaan kysyä, kenen suojelusta tässä lopulta onkaan kyse?

Kuinka sitten päästä käsiksi johonkin, josta emme ehkä ole tietoisia ja johon olemme vuosien aikana sosiaalistuneet? Esimerkiksi juuri Ruotsissa on todettu, että sukupuolirooleja koskettavat ajattelumallit tulevat parhaiten näkyviksi kasvattajien toimintaa videoimalla, kun mukaan saadaan vuorovaikutuksellisten elementtien koko kirjo. Kohdistettu puhe, fyysinen läheisyys, äänenpainot ja sanavalinnat ovat kaikki osa sitä jatkuvan vuorovaikutuksen rakennetta, jossa lapsi lastensuojelun tai päivähoidon asiakkaana kohdataan. Kehittämistoiminnan perustuminen videointiin on myös taloudellinen tapa toteuttaa henkilöstön täydennyskoulutusvelvoitetta. Kalliiden puhujien ja pitkien seminaarien sijasta toiminnan keskiössä on henkilökohtaisella tasolla tapahtuva palautteenanto: itsensä tai työkaverin näkeminen videonauhalta. Naisasialiitto Unionin syksyllä 2010 alkaneessa tasa-arvokasvatuksen pilottihankkeessa mukana olleet työntekijät kertoivat videomateriaalin näkemisen vaikuttaneen heidän toimintaansa välittömästi. Sukupuolisensitiivisyys toimii tällöin läpäisyperiaatteen tavoin: sukupuolivaikutusten arviointi tulee kuin väistämättä osaksi arjessa tapahtuvaa, rutiineihin kiinnittyvää ajattelutyötä.

Ensi kuulemalta moni kasvattaja saattaa nostaa kätensä pystyyn: ”ei meillä ole tarvetta tällaiselle, kyllä meillä kohdellaan kaikkia lapsia ihan tasavertaisesti!”. Epätasa-arvoistavat käytännöt saattavatkin usein olla niin hienovaraisia ja osa päivittäisen toiminnan rakennetta, että ilman työyhteisön ulkopuolista apua ne jäävät helposti tunnistamatta. Vanhanaikaisiin, sukupuolistereotyyppisiin asenteisiin saattaa sortua meistä jokainen tahtomattaankin välillä, mutta tasa-arvon toteutumisen kannalta olennaista onkin tulla niistä tietoiseksi. Hankkeessamme syksyllä kuvatun videomateriaalin perusteella ilmeni, että päiväkodin arjen erilaisissa tilanteissa kasvattajat käyttävät usein apulaisinaan tyttölapsia. Heitä saatetaan pyytää tuomaan tai viemään erilaisia esineitä, toimimaan kasvattajan muistitikkuna päivän tapahtumille tai pitämään seuraa nuoremmille lapsille. Usein nämä tehtävät vielä painottuvat tytöistä hiljaisimmille, jolloin tilanteen toistuessa useasti samat lapset oppivat saavansa kiitosta ja positiivista huomiota aina toimiessaan kuuliaisesti ja muiden tarpeita ajatellen. Pojat saavat epämuodollisen apulaisen roolin vain harvoin ja näin ollen heiltä jää edellä mainitut taidot harjoittamatta ja aikuisen luottamuksen muodossa antama tunnustus saamatta. Kasvattajien toiminnan taustalla näyttävät tällöin vaikuttavan keskimääräisyyskuvitelmat ”villistä pojasta” ja ”tunnollisesta tytöstä”. Vuosikymmeniä käytyyn keskusteluun erityisestä ”poikapedagogiikasta” tai ”poikakriisistä” voi ottaa kantaa myös sukupuolisensitiivisyyden näkökulmasta. Lasten aktiivinen liike ja keskittymättömyys kertovat toimintaan sitoutumattomuudesta. Paras ratkaisu tähän ei välttämättä aina ole liikkeen lisääminen, vaan sen rauhoittaminen ja tunteiden käsittelyyn keskittyminen. Joillekin vilkkaus voi olla oire siitä, ettei ole sinut omien tunteidensa kanssa. Tukholmalaisessa, jo vuosia tasa-arvotyötä tehneessä päiväkodissa apuna käytetään niin sanottuja tunnenukkeja, joilla kullakin on tiettyä tunnetilaa kuvaava ilme ommeltuna kasvoilleen. Viha, suru, ilo ja pelko nähdään kaikki tasa-arvoisina, ihmiselämään kuuluvia tunteina, joiden tunnistamista ei pidetä kyseisessä päiväkodissa itsestään selvänä taitona.

Vaikka hankkeemme videomateriaalin kautta välittyi kuva kasvattajien sukupuolittuneista ajattelumalleista, yhtä usein saattoi kuitenkin myös huomata arjen puheen keskellä syntyvän oivalluksen, kun kasvattaja tiedosti ennakko-oletuksensa ja muutti toimintaansa konkreettisesti. Idealisoitu kuva tasa-arvotyön pysyvyydestä onkin ehkä mahdollista saavuttaa ennen kaikkea juuri tällaisten henkilökohtaisella tasolla tapahtuvien onnistumisen tunteiden kautta kuin tiukan valvonnan ansiosta. Molempia toki tarvitaan, mutta pysyviä muutoksia on vaikea saada aikaiseksi, jos toimija itse ei ole niihin elämysten tasolla sitoutunut. Tasa-arvon edistämisen lisäksi sukupuolisensitiivinen pedagogiikka tuo rutinoituneen kasvatusammattilaisen työhön jännittävää luovuutta, jota hyödyntäen jokainen voi olla onnistuja – joka päivä. Onnistuessaan tasa-arvotyö on mitä tehokkainta ehkäisevää työtä.

VTM Milla Paumo

Naisasialiitto Unioni ry.

Viime sunnuntain Helsingin Sanomissa (6.2.2011) julkaistiin kirjoitus "Painajainen perheessä". Siinä kerrottiin murrosikäisistä nuorista, joiden käyttäytyminen on muuttunut hallitsemattomaksi. Kaksi äitiä kuvaili, miten perhe-elämä muuttui nuoren ongelmien myötä, eikä apua tahtonut löytyä. Espoolaisäidin kirjoituksen luin saman lehden mielipidepalstalla jo viime syksynä. Äiti oli turhautunut, koska hänen kirjoituksensa ei tuolloin ollut herättänyt keskustelua. Tätä keskustelua on välttämätöntä jatkaa.

 On sattuman seurausta, että kuukausi sitten suosittelin opiskelijalle harjoitustyötä nuorista lastensuojelun asiakkaista.  Toisin kuin Helsingin Sanomissa annetaan ymmärtää, niin lastensuojelun tutkijat kuin käytännön työntekijät ovat jo pitkään kantaneet huolta teini-ikäisten kasvavista huostaanottoluvuista. Herkästi ajatellaan, että nuoret ovat vaikeahoitoisempia ja vanhemmat taitamattomampia kasvattajia kuin ennen. Nuorten mielenterveysongelmien lisääntymiseen viittaavat myös kasvavat nuorisopsykiatrian asiakasmäärät. Tässä keskustelussa unohtuvat monet muut seikat, jotka ilmiöön ovat vaikuttamassa, vaikken psyykkisten tekijöiden vaikutusta kiistä.

Nuoruus on erityinen elämänvaihe niin kehityspsykologisessa, fysiologisessa, sosiaalisessa kuin yhteiskunnallisessa mielessä. Nuoruuteen kuuluu irrottautuminen, itsenäistyminen, itsestäänselvyyksien kyseenalaistaminen ja tietty omaehtoisuus. Ongelmien ilmetessä nuori on haastava autettava juuri näistä syistä: nuori ei asetu asiakkaaksi samalla tavalla kuin pieni lapsi tai jo yhteiskunnan normit sisäistänyt aikuinen. Palvelut on kyettävä mitoittamaan nuoren tarpeisiin sopiviksi. Samalla nuori on tavattoman riippuvainen vertaisryhmästään, jonka hyväksyntä ja tunnustus ovat usein perheen tai virallisen koneiston tunnustusta tärkeämpää. Joskus kaveripiirin dynamiikka muodostuu sellaiseksi, ettei tunnustusta saa kuin rikkomalla yhteiskunnan normeja. Vaikeimmassa asemassa ovat nuoret, jotka ovat jääneet kaikkien hyväksyvien yhteisöjen ulkopuolelle. Luonnollisista yhteisöistä syrjäytyminen on nuorelle elämänkulun mittakaavassa haitallisin polku. Vaikuttaa siltä kuin tämä syrjäytyminen tapahtuisi nykyään nopeasti ja helposti. Katse historiaan ja ympäröivään yhteiskunnalliseen tilanteeseen saattaisi avata silmämme hakemaan selityksiä ympäriltämme.

Nuoriso-ongelmasta on puhuttu vuosikymmeniä. Jo 1950- ja 60-luvulla Helsingissä kannettiin vakavaa huolta nuorista, jotka kokoontuivat kaduille viettämään aikaansa. Kaupunginosien ja eri alakulttuurien väliset jengitappelut olivat tavallisia ja aikaa kuvasivat myös täydeksi ahdatut koulut, sodan traumatisoimat vanhemmat sekä ahtaat asumisolot. Nuorille ei juurikaan ollut vapaa-ajantoimintaa, vaan aikaa kulutettiin kaduilla ja puistoissa. Julkisessa keskustelussa syyllisiä etsittiin ulkomaisista vaikutteista ja yleisestä velttoudesta. Jo sodan aikaan nuoria varten perustettiin Helsingin lastensuojelussa oma toimistonsa, suojelukasvatustoimisto, jonka tehtävänä oli tukea, ohjata ja äärimmäisessä tilanteessa huostaanottaa nuoria, joiden käyttäytyminen ei ottanut asettuakseen yhteiskunnan normeihin.

Nuoriso-ongelma jatkui 1970-luvulle tultaessa. Uudet lähiöt rakennettiin pienten lasten ydinperheille, eikä nuorten ajanviettoa osattu riittävästi huomioida. Juurettomat perheet pakkautuivat toistensa kylkiin asumaan kaupungin laitamille, joiden kaltseilla, bunkkereissa ja mäntymetsissä nuoret viettivät aikaansa. Myrkkylakiin tehtiin muutoksia, jotta nuorten keskuudessa yleisesti impattu tinneri saatiin pois kaupoista. Suojelukasvatustoimisto teki aktiivisesti yhteistyötä nuorisoasiankeskuksen kanssa, joka sodan jälkeen ryhtyi rakentamaan Helsinkiin tiivistä ja toimivaa nuorisotilojen verkostoa. 1960-luvulta alkaen kouluihin tulivat koulukuraattorit, joita 1980-luvulla oli jo lähes jokaisessa koulussa. Suojelukasvatustoimistossa kokeiltiin myös jalkautuvaa sosiaalityötä ja yhteistyötä selviämisaseman kanssa. Tähdelliseksi koetulle yhteisösosiaalityölle ei kuitenkaan riittänyt voimavaroja.

1980-luvulle tultaessa suojelukasvatustoimisto lakkautettiin ja lastensuojelua ryhdyttiin tekemään osana alueellista lastensuojelutyötä. Ajateltiin, että palvelut on tuotava lähelle asiakasta, jotta tiettyjen kortteleiden asioita hoitava sosiaalityöntekijä oppii tuntemaan alueen perheet ja ongelmat. Käytäntö toimi nuorten kannalta kahtalaisesti. Se toisaalta tutustutti sosiaalityöntekijät koko alueen rakenteeseen, mutta toistuvasti kannettiin huolta siitä, että nuoret asiakkaat joutuivat väistämään kiireellisten pikkulapsiperheiden tieltä: vauvat ja taaperot eivät voineet odottaa apua, eikä nuorten katsottu olevan samalla tavalla välittömässä hengenvaarassa. Etenkään ehkäiseviin avohuollon palveluihin ei ollut aikaa - puhumattakaan, että jollakulla olisi ollut aikaa kehittää sellaisia. Nuorten huolto jäi peruspalvelujen - peruskoulun, nuorisotyön ja perusterveydenhuollon - varaan.

Tämä ongelma heijastuu nuorten lastensuojeluun tänäkin päivänä. Laman jälkeen ennen niin toimivat peruspalvelut ovat rapautuneet, eikä meillä ole enää yhtä paljon koulukuraattoreita, kouluterveydenhuoltoa tai nuorisotyön voimavaroja kuin ennen. Opettajat ovat kuormittuneita ja erityisluokkien oppilaat pyritään integroimaan yleisopetuksen luokkiin, vaikka tukiopetuksen ja kouluavustajien määrät ovat täysin riittämättömiä paikkaamaan ammattitaitoisen erityisopettajan antaman tuen. Nuorisotaloja lakkautetaan täysin irrallaan asuinalueen todellisuudesta: ajatellaan, että lähiön kaikki nuoret mahtuvat samaan nuorisotilaan, vaikka kahden eri toimipisteen olemassaololla saattaa olla ensiarvoisen tärkeä tehtävä alueen alakulttuurit ja nuorison erilaiset tarpeet huomioiden. Asuinalueilla nuoret ovat yhtälailla unohdettu ryhmä kuin 1970-luvullakin. Ne nuoret, jotka eivät hautaudu virtuaalimaailmaan, joutuvat edelleen tapaamaan toisiaan ostarilla.

1990-luvun jälkeen yhteiskunnallinen ilmapiiri on muuttunut aiempaa ankarammaksi ja kovemmaksi. Eriarvoisuus on lisääntynyt paitsi varallisuus- ja tulonjako- myös sosiaalisen pääoman mittareilla mitaten. Yhteiskuntaluokista puhuminen on pitkään ollut vanhanaikaista ja pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle vierasta, mutta eriarvoistumisen myötä sen käyttöönottoa on jälleen esitetty. Tämä pakottaisi päättäjät näkemään, että yhteiskuntamme on repeämässä, ei vain kahtia, vaan moneen osaan, joista heikoimmassa ja vauraimmassa asemassa olevat elävät jo tyystin erilaisissa maailmoissa.

Nämä kaikki suuret yhteiskunnalliset muutokset heittävät varjonsa perheiden arkeen. Perheet, joissa vanhemmat käyvät töissä, taiteilevat usein riittämättömän vapaa-ajan ja kuormittavan työn ristitulessa. Ylivelkaantuminen ja epätyypilliset työsuhteet ovat yleistyneet. Lastensuojelun asiakasperheissä työttömyys, vanhempien matala koulutusaste ja toimeentulotukiriippuvuus ovat muita perheitä yleisempiä. Lapsiperheiden köyhyys koettelee erityisen rankasti nuoria, joiden syrjäytyminen harrastuksista, muodista ja vapaa-ajanviettomahdollisuuksista herättää alemmuuden ja häpeän tunteiden lisäksi huolta vanhempien jaksamisesta. Parisuhteet haukkovat henkeään ja entistä useampi perhe eroaa. Myös päihde- ja mielenterveysongelmat ovat asiakasperheissä tavallisempia. Kun ennen joivat isät, nykyään juovat myös äidit. Nuoret juovat kuten aina. Alkoholia on helppo saada ja se jopa maistuu hyvälle. Enää ei tarvitse kuitenkaan tyytyä alkoholiin tai ainakaan impata. Saatavilla on myös päihteitä, joiden uusissa muodoissa eivät viranomaisetkaan pysy perässä. Perheiden kuormittuminen heijastuu nuorten käyttäytymiseen, vaikka murrosikä voi puhjeta rajuna ilman perheen sisäistä painettakin. Vallitsevissa olosuhteissa ei ole lainkaan yllättävää, että se aiempaa helpommin johtaa syrjäytymiskehitykseen, ajautumiseen tai hakeutumiseen pois ympärivöistä yhteisöistä. Perheet ovat kovilla, kun nuori päättää määritellä elämänsä rajat uudelleen. Tällöin tarvitaan apua ja sitä pitäisi myös saada.

Kun peruspalveluissa ei kyetä ajoissa vastaamaan murrosikäisten tarpeisiin, heidän ongelmansa pääsevät kärjistymään ja nuori siirretään lastensuojelun asiakkaaksi. 1990-luvun alusta asti jopa kolminkertaistuneet asiakasmäärät eivät ole lisänneet samassa määrin sosiaalityön voimavaroja, ja joskus asiakasta lähellä olleet sosiaalitoimistot on keskitetty suuriin keskuksiin, jotka hoitavat useiden alueiden palveluita. Harva nuori jaksaa matkustaa kaupunginosasta toiseen sosiaalityöntekijää tavatakseen. Laajasalosta on kuitenkin matkattava Itäkeskukseen asti. Edelleen nuoret joutuvat odottamaan vuoroaan, edelleenkään ei ole mahdollisuuksia kehittää ehkäiseviä avohuollon palveluja, edelleenkään ei ole riittävästi aikaa nuoren kohtaamiseen. Kuten Helsingin Sanomien äidit kuvaavat, nuoret jäävät palloilemaan erilaisten palvelumuotojen väliin. Tilannetta ei helpota se, että työntekijät avohuollossa vaihtuvat tiuhaan. Omaehtoinen nuori ei tällaisiin palveluihin suostu ja sovitut ajat jäävät käyttämättä. Usein ainoaksi vaihtoehdoksi jää sijaishuolto, jonka pysäyttävä ja rajat asettava luonne ei välttämättä ole lainkaan huono asia. Kuten äiditkin kuvaavat, vasta täällä nuori tunnusti tilanteen oikean laidan. Usein sijaishuollosta tulee aikuistumiseen asti jatkuva vaihtoehto, jonka turvin suoritetaan peruskoulu loppuun ja, jos hyvin käy, hakeudutaan jatkokoulutukseen. Valitettavasti murrosikäisenä huostaanotetuista nuorista kuitenkin suurin osa on vielä 24-vuotiaana vailla toisen asteen tutkintoa. Elämään huostaanoton jälkeen tulee siis panostaa siinä missä huostaanoton sisältöönkin: säilöminen ei auta, mutta tukeminen, ohjaaminen ja rohkaiseminen normaaliin arkielämään on pelastanut monia.

Mitä siis pitäisi tehdä? Paljon. Ensin tarvitaan resursseja - siis rahaa - palveluiden turvaamiseksi peruspalveluista jälkihuoltoon asti. Tarvitaan erityisopetusta, nuorisotyötä, yhteisösosiaalityötä, perheiden palveluja, ruokakauppoja, toimivia asukaspuistoja, nuorisotiloja, teattereita, junia, skeittipuistoja, koripallokenttiä, uimahalleja, kirjastoja - kaikkea sitä, mikä vielä 1980-luvulla tunnustettiin luonnolliseksi osaksi elävää asuinympäristöä. Tarvitaan tulonsiirtoja, jotta köyhät perheet pääsevät irti kierteestään. Tarvitaan työ- ja opiskelupaikkoja. Vasta sitten voidaan huokaista, että paljon on tehty.

Ilman lastensuojelua ei varmasti silloinkaan pärjätä. Lastensuojeluun tarvitaan osaavia ja työhönsä sitoutuneita työntekijöitä, jotka ovat erikoistuneet nuorisohuoltoon ja joilla on aikaa sekä motivaatiota kohdata myös asiakkaita, joita palvelun vastaanottaminen ei voisi vähempää kiinnostaa. Tarvitaan erikoisosaamista, valmiutta jalkautua ja tehdä työtä muuallakin kuin toimistossa. Avohuollon palveluita tulee kehittää edelleen, jotta löydämme ne työmuodot, joista myös nykynuoret hyötyvät. Unohtaa ei pidä sijaishuoltoa. Usealle nuorelle eläminen laitoksessa tai sijaisperheessä on paras vaihtoehto.

Ennen kaikkea tarvitsemme kuitenkin rohkaisevia maisemia ja mahdollisia maailmoja. Nuorten on hyvin vaikeaa uskoa tulevaisuuteen, jos siihen emme usko mekään.

Mitä tapahtuu, kun joukko päätöksentekijöitä ja asiantuntijoita pannaan Postitalon kuvertti-huoneeseen keskustelemaan lastensuojelupolitiikasta? Eduskunnan Lapsen puolesta -ryhmä, Lapsiasiavaltuutettu, Lastensuojelun Keskusliitto, Itsenäisyyden juhlavuoden lastenrahaston säätiö, Suomen Kuntaliitto ja Lastensuojelun tieto ja tutkimus -hanke järjestivät 24.11.2010 keskustelutilaisuuden, johon kutsuttiin kolmisenkymmentä lastensuojelun asiantuntijaa ja päätöksentekijää. Osallistujajoukko koostui puolueiden edustajista, tutkijoiden edustajista, lastensuojelujärjestöjen edustajista, valtiohallinnon edustajista sekä kuntasektorin edustajista. Tarkan osallistujalistan voi pyytää minulta.

Tilaisuus rakentui neljästä puheenvuorosta ja niiden jälkeen käydystä yhteiskeskustelusta, jota ohjasi YLE:n toimittaja Anne Flinkkilä. Tervetuliaispuheenvuoron käytti eduskunnan Lapsen puolesta -ryhmän kansanedustaja Thomas Blomqvist. Tilaisuus oli kuitenkin tarkoitettu keskustelevaksi, ja sen vuoksi käytetyt puheenvuorot olivat napakoita esityksiä tulevasta ja nykyisestä hallitusohjelmasta lastensuojelun viitekehyksessä.

Nykyisessä hallitusohjelmassa keskeisiksi tavoitteiksi oli nostettu uuden lastensuojelulain käytännön toteutus ja kansallisen kehittämistyön jatkamisen turvaaminen; perhehoitolainsäädännön uudistaminen sijaishuollon painopisteen siirtämiseksi perhehoitoon sekä perhetyön vahvistaminen osana lastensuojelun avohuollon tukitoimia. Sosiaali- ja terveysministeriön neuvotteleva virkamies Lotta Silvennoinen kävi puheenvuorossaan läpi niitä tapoja, joilla nykyinen hallitus on pyrkinyt tavoitteisiin. Lain toteutumista on seurattu tarkasti ja lakia on korjattu esimerkiksi siirtämällä kiireellisten sijoitusten jatkopäätösten tekeminen pois hallinto-oikeuksilta. Muitakin korjauksia lakiin on tehty: pyyntö lastensuojelutarpeen selvittämisestä ja mahdollisuus ennakoivaan lastensuojeluilmoitukseen lienevät näistä suurimpia. ( http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2010/20100088 )

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kehittämispäällikkö Jukka Mäkelä kuvasi puheenvuorossaan niitä tapoja, joilla kohti parempaa lastensuojelua voidaan päästä. Mäkelän mukaan suurin, kallein ja tuhoisin ongelma yhteiskunnassamme on lasten ja nuorten jääminen ilman mahdollisuutta osallistua ja merkitä, sillä ihmisellä on ehdoton ja luovuttamaton tarve kuulua joukkoon. Mäkelän mukaan tämä merkitsee palveluiden näkökulmasta tuen tarjoamista niissä ympäristöissä, joissa lapset, nuoret ja perheet luonnostaan ovat. Hän korosti myös vanhempien tukemista kasvatustehtävässään sekä lapsiperheiden palveluiden sektorirajojen ylittämisen välttämättömyyttä. Tällainen kumppanuusstrategia vaatii kansallisen tason synkronointia. Näin kaikki lapsiperheitä tukevat ja auttavat sosiaali- ja terveyspalvelut, varhaiskasvatus, opetus, erityisopetus ja opiskeluhuolto, nuorisotoimi, järjestöt, uskonnolliset ja muut kansalaisyhteisöt sekä palveluyritykset saadaan toimimaan tehokkaasti lasten hyvinvoinnin lisäämiseksi. Paremmassa lastensuojelussa perhetyön arvo moninkertaistuu, läheisverkosto nousee kunniaan, lapsen ääni tulee kuulluksi ja kuuntelevan keskustelun uutta luovaan voimaan uskalletaan nojata. Mäkelän puheenvuoro herätti runsaasti keskustelua ja vaatimuksia sektorirajojen ylittämisestä.

Ennen keskustelutilaisuutta osallistujat saivat tehtäväkseen pohtia omasta näkökulmastaan kaksi asiaa, jotka seuraavassa hallitusohjelmassa tulisi olla lastensuojelun painopisteenä. Vastauksia toimitettiin sovittuun päivään mennessä neljätoista ja vastaajat mainitsivat yhteensä 39 asiaa eli keskimäärin noin 2,8 asiaa vastaajaa kohden. Sain tehtäväkseni koota nämä vastaukset ja nostaa niissä ilmenneet teemat keskustelun aiheiksi. Tutkijan tarkoituksenmukaisen asemoitumisen ja objektiivisuuden vuoksi analysoin omat ennakko-odotukseni huolellisesti ennen vastauksiin perehtymistä. Odotin, että vastauksissa nousisivat esiin ne teemat, joita nykyisessä hallitusohjelmassa oli painotettu. Lisäksi odotin, että vuoden 2007 lastensuojelulain säätämisen ajoilta tutut teemat kuten varhainen puuttuminen, moniammatillisuuden painottaminen ja lasten osallistumisen korostaminen nousisivat esiin. Vastaukset löivät minut sen vuoksi ällikällä.

Vastaukset jakautuivat nimittäin siten, että vastaajista kuusi (järjestön edustaja, kaksi kansanedustajaa, yksi sosiaalityöntekijä ja kaksi tutkijaa) nostivat esiin kuntien riittävän resursoinnin lapsiperhepalvelujen, mukaan lukien lapsi- ja perhekohtaisen lastensuojelun, järjestämiseksi. Vastauksissa vaadittiin jopa korvamerkityn valtionrahan osoittamista lastensuojelutyöhön. Resurssien lisäämisestä ja kohdentamisesta käyty keskustelu jakautui voimakkaasti kahtia: osa keskustelijoista korosti, ettei raha ratkaise tai riitä ongelmien korjaamiseen vaan vaaditaan kunnollista strategiatason- ja toimintakulttuurin muutosta. Rahan katsottiin voitelevan, muttei pelastavan järjestelmää, eikä korvamerkityn rahan katsottu ennenkään toimineen tarkoituksenmukaisella tavalla. Vastakkaisissa puheenvuoroissa korostettiin, että kohdentamaton lisäraha ajautuu kuntien päätöksellä herkästi muualle, kuten vuoden 2008 lastensuojelulain uudistamisen yhteydessä annetulle lisärahalle kävi. Erityisesti tiettyihin tarkoituksiin, kuten nyt esimerkiksi päihdeongelmaisille äideille, rahan tulisi tulla osoitettuna, sillä näiden marginaaliryhmien palveluihin kunnilla syystä tai toisesta harvoin riittää resursseja.

Sama määrä vastaajia, kaksi järjestön edustajaa, yksi kansanedustaja, kaksi kuntasektorin edustajaa ja yksi sosiaalityöntekijä, halusivat seuraavaan hallitusohjelmaan ehkäisevän lastensuojelun painottamista perus- ja avohuollon palveluja vahvistamalla. Yksilö- ja perhekohtaisessa lastensuojelutyössä katsottiin vallitsevan ylikuormitustila, kun peruspalvelusta uloslyödyt asiakkaat kasautuvat erityispalveluiden hoidettaviksi. Vaatimus muistuttaa hyvin paljon sitä ehdotusta, jonka Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimuspäällikkö Minna Salmi nosti esiin Nuorisotutkimuksen päivillä vuonna 2009: tuolloin käydyssä paneelikeskustelussa hän esitti, että kerrankin kokeiltaisiin rahan ohjaamista suoraan peruspalveluihin ja katsottaisiin, mitä tapahtuu. ( http://kirsinousiainen.blogspot.com/2009/11/terveisia-nuorisotutkimuksen-parista.html ) Puheissa nostettiin esiin Jukka Mäkelän mainitsemaa kumppanuusstrategiaa ja erityispalveluiden jalkauttamista peruspalveluiden tueksi sen sijaan, että lapset ohjataan erillisten erityispalveluiden asiakkaiksi. Lisäksi ehdotettiin sektorirajojen häivyttämistä siten, että tehtäisiin moniammatillista tai yhteistoiminnallista yhteistyötä, ei suinkaan asiantuntijoista koostuvassa arviointitiimissä keskenään, vaan yhdessä lapsen ja perheen kanssa. Erityis- ja häiriöpalveluiden korostuminen peruspalveluiden jäädessä niin taloudellisesti kuin arvostuksessakin heitteille koettiin siis merkittäväksi ongelmaksi, mutta keinoja tilanteen muuttamiseksi ei ehditty riittävästi pohtia.

Sen sijaan neljän vastaajan, yhden järjestön edustajan, yhden kansanedustajan ja kahden kuntasektorin edustajan, esiin nostamaa teemaa - lapsiköyhyyden poistamista - ei keskustelutilaisuudessa ehditty käsittelemään lainkaan. Se kyllä todettiin, ettei rahaa ole enempää luvassa. Keskustelu tuntui lannistavalta, sillä olen itse pohtinut aihetta viime aikoina hyvinkin paljon. Tosiasia nimittäin on, että lastensuojelun asiakasperheet ovat usein suhteellisesti köyhiä: lastensuojelun avohuollon asiakkaaksi tulevista lapsista 45 % asui vuonna 2006 perheissä, jotka saivat tai olivat saaneet toimeentulotukea. 54 % huostaanotetuista lapsista tuli perheistä, jotka olivat saaneet tai saivat toimeentulotukea. Lastensuojelun asiakaslapsista 43 % asuu perheessä, jossa jommallakummalla tai kummallakaan vanhemmalla ei ole työhistoriaa. (Heino 2009, 63.) Köyhyys tuo mukanaan ei vain niukkuutta, vaan suoranaista syrjäytymistä. Viimeksi eilen keskustelin aiheesta Mannerheimin Lastensuojeluliiton johtavan asiantuntijan Esa Iivosen kanssa, sillä liiton tuore tutkimus osoittaa, että perheen varallisuus vaikuttaa nuorten asemaan vertaisryhmässä, perheen taloudellinen tilanne huolestuttaa nuoria ja vaikuttaa nuorten harrastus- ja muihin vapaa-ajanviettomahdollisuuksiin ( http://www.mll.fi/ajankohtaista/tiedotteet_ja_uutiset/?x41088=13132032 ). Köyhyydellä on monet kasvot, kuten esimerkiksi liian vähälle huomiolle jäänyt kirja kaupunkiköyhyydestä vuosi sitten osoitti (Keskinen ym. 2009). Jatkuessaan ylisukupolvisena köyhyys luo toimintatapoja, jopa alakulttuureja, joiden tunteminen ja ymmärtäminen ovat lastensuojelutyössä välttämättömiä. Syrjäyttävät mekanismit, joita köyhyys mukanaan tuo, ovat nimittäin harvoin ihmisten itsensä aiheuttamia tai heidän keinoillaan purettavissa. Vaikka köyhyys ja syrjäytyminen eivät ratkeaisi pelkällä rahan pumppaamisella, jotain olisi tehtävä: uusimmat selvitykset kun osoittavat, että perusturvan varassa olevat ihmiset ovat laahanneet muiden väestöryhmien jäljessä jo kahdenkymmenen vuoden ajan. Kun reaalinen ansiotaso on 20 viime vuoden aikana kasvanut 38 %, työmarkkinatuki on noussut vain 5 % ja täysi kansaneläke 8 %. (Kosonen 2010; Pykälä 2010).

Näiden kolmen teeman jälkeen mainittiin tietoperustaisen lastensuojelutyön vahvistaminen kolmella vastaajalla ja lastensuojelun tutkimusrakenteen vahvistaminen kahdella vastaajalla. Lastensuojelun käytännön todettiin tutkimuksen puutteessa toimivan ”pimennetyin valoin” ja tehottomasti: tietoa toimenpiteiden vaikuttavuudesta ei ole, mikä saattaa aiheuttaa paitsi inhimillisiä kärsimyksiä myös kustannusten kasvua. Todettiin, että esimerkiksi Ruotsissa sijaishuoltoyksiköiltä vaaditaan evidenssiä hoidon vaikuttavuudesta. Lisäksi nostettiin esiin lastensuojelun tutkimusyksikön perustamisen tarve: säännöllistä, tutkimukseen perustuvaa tietoa tarvitaan siten, että myös tulosten seuranta mahdollistuu. Pelkät tilastoraportit ovat tähän liian karkeita, sillä myös laadukkaita tutkimusartikkeleita eri teemoista kaivataan päätöksenteon ja käytännön työn tueksi.

Vasta tämän jälkeen nousi esiin nykyisen hallitusohjelman teema perhehoidon lisäämisestä. Lisäksi toivottiin sosiaalisten verkostojen vahvistamista lapsiperheissä kansalaisjärjestötoiminnan avulla. Samassa yhteydessä nostettiin esiin myös läheisverkostot. Pysyvä huostaanotto, kouluterveydenhuolto, työelämän ja lapsiperheen yhteensovittamisen ongelmat, lapsiperheiden asioiden koordinoinnin keskittäminen ja tahdonvastaisten huostaanottojen käsittelyaikojen lyhentäminen olivat kaikki esiin nostettuja yksittäisiä teemoja. Suuren työn uuden hallitusohjelman kehittämiseksi teki Kuntaliiton erityisasiantuntija ja projektipäällikkö Sirkka Rousu, joka esitteli kunnallisen lastensuojelun sosiaalityön pelastusohjelman. Pelastusohjelma on nähtävissä myös hänen blogissaan: http://lastensuojelija.blogspot.com/2010/11/lastensuojelu-seuraavassa.html Rousu muistutti myös, että Lastensuojelun käsikirjassa odotetaan 17.12.2010 asti kaikkien kansalaisten ja asiantuntijoiden kommentointia lastensuojelun laatusuosituksista osoitteessa: www.lastensuojelunkasikirja. fi.

Keskustelussa nostettiin esiin myös koko yhteisön ja yhteiskuntarakenteen merkitys lasten hyvinvoinnissa. Keskustelun päätteeksi paikalla ollut Helsingin yliopiston akatemiatutkija ja Nuorisotutkimusseuran puheenjohtaja Timo Harrikari esitti kriittisen puheenvuoron keskustelussa vallinneesta retoriikasta ja sen todellisuutta rakentavasta muodosta. Keskustelutilaisuuden yhteenvedon ja päätöspuheen esitti ITLA:n hallituksen puheenjohtaja professori Pentti Arajärvi.

Kokonaisuutena keskustelutilaisuus oli suorastaan hengästyttävän vilkas ja avasi keskusteluja, joiden toivoisi kaikuvan myös eduskunnan käytävillä. Verrattuna aiempiin lastensuojelukeskusteluihin, joissa olen ollut mukana, olivat aiheet erilaisia: huoli, kriisintunne ja tietty epätoivo ovat aina läsnä lastensuojelusta puhuttaessa, mutta tällä kertaa ne eivät kohdistuneet lapsiin. Ne kohdistuivat sen sijaan järjestelmään, jonka perustan katsottiin olevan murentunut ja suuren remontin tarpeessa. Tällaista puhetta en osannut tässä keskustelussa odottaa.

Lähteet:

Heino, Tarja (2009) Lastensuojelun tilastot, asiakkaat ja palvelut. Teoksessa Marjatta Bardy (toim.) Lastensuojelun ytimissä. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, 52 - 75.

Keskinen, Vesa & Laine, Markus & Tuominen, Martti & Hakkarainen, Tyyne (2009) (toim.) Kaupunkiköyhyyden monet kasvot. Näkökulmia helsinkiläiseen huono-osaisuuteen. Helsinki: Helsingin kaupungin tietokeskus.

Kosonen, Laura (2010) Köyhät kyykkyyn vai ylös? Sosiaalivakuutus 4/2010, 16 - 20. http://www.kela.fi/in/internet/liite.nsf/NET/181110160924AK/$File/Sosiaalivakuutus_4_2010.pdf?OpenElement

Pykälä, Pertti (2010) Perusturva laahaa perässä. Sosiaalivakuutus 4/2010, 15. http://www.kela.fi/in/internet/liite.nsf/NET/181110160924AK/$File/Sosiaalivakuutus_4_2010.pdf?OpenElement

 Blogissa on ollut pitkä tauko, josta minun on kannettava vastuu. Paradoksaalisesti vastuun jakaminen oli juuri se seikka, joka pitkään blogitaukoon oli vaikuttamassa: kun päätös uusien kirjoittajien kutsumisesta oli syntynyt ja Maarit Alasuutari lähettänyt tekstinsä, vetäydyin ikään kuin henkiselle tauolle kirjoittamisesta. Perustin hankkeelle sähköpostiverkoston (lastut@list.alli.fi) ja facebook -yhteisösivun. Olen tavannut lastensuojelun tiedon ja tutkimuksen asiantuntijoita eri toimipisteissä Helsingissä, Kuopiossa ja Turussa. Samalla vein loppuun muita keskeneräisiä kirjoitustehtäviä, kuten kartoittavien haastatteluiden muistioita sekä tulevan Hyvinvointikatsauksen hyvinvointikysymystä. Tämä vastuun jakautumisen ja paineen hellittämisen ilmiö yhdessä lastensuojelupäivillä esitettyjen kysymysten kanssa sai minut pohtimaan vastuun kysymystä laajemmin ja vakavammin.

Sosiaalipsykologiassa tunnetaan ilmiö, joka selittää erityisesti auttamisvastuusta lipeämistä ryhmätilanteissa. Auttamisvastuun jakautuminen useammalle ihmiselle, erityisesti jos sitä ei eksplisiittisesti ole päätetty, voi viivästyttää tehtävän suorittamista tai jopa estää sen kokonaan. Ilmiötä on selitetty sillä, että muiden toimijoiden läsnä ollessa luotetaan siihen, että joku muu hoitaa asian. Toisaalta otamme mallia muilta: jos muut eivät tee mitään, en tee minäkään. Pahimmillaan tilanne johtaa tehtävän täydelliseen laiminlyöntiin. Sosiaalipsykologiassa ilmiötä ryhdyttiin tutkimaan 1960-luvulla, kun Kitty Genovese niminen nuori nainen puukotettiin hengiltä kotitalonsa parkkipaikalle. Puukotus kesti pitkään, sillä hyökkääjä palasi välillä pistämään uhriaan. Kun tapausta tutkittiin, todettiin, että 38 ihmistä oli kuullut Kittyn avunhuudot, mutta kukaan ei ollut tullut avuksi tai soittanut edes virkavaltaa paikalle. Kun vastaavia hätätilanteita on demonstroitu koetilanteissa, on voitu todeta, että ihmisten todennäköisyys auttaa on suurimmillaan silloin, kun he ovat hätätilanteessa yksin, eikä vastuuta voi jakaa. Ryhmäilmiön rikkominen, siis se, että ryhtyy tarkoituksenmukaisiin toimiin, vaikka muut olisivat passiivisia, edellyttää johtajan rohkeutta: rohkeutta tarttua toimeen, vaikka saattaisi näyttää typerältä. (Eskola 2001, 53.)

Vastuun jakaminen oli monella tapaa teema myös tämänviikkoisilla lastensuojelupäivillä, jotka järjestettiin tällä kertaa Turussa. Otsikolla ”luovuus ja rohkeus ehkäisevän työn avaimiksi” nosti esiin kysymyksen siitä, miten vastata luovuudella ja rohkeudella siihen tosiasiaan, että lastensuojelun asiakasmäärät alati kasvavat. Puheenvuoroissa käsiteltiin niin unelmien roolia lastensuojelussa (professori Pekka Himanen) kuin katastrofien luomia haasteita lastensuojelutyölle (lastensuojelun asiantuntija, jatko-opiskelija Bo Viktor Nylund). Kouluttaja VTL Päivi Sinko nosti esiin ehkäisevän lastensuojelun roolin ”tuhannen taalan paikkana” peräänkuuluttaen varhaisien toimenpiteiden tähdellisyyttä vakavampien ongelmien torjujina. Tutkija VTM Antti Väisänen taas avasi lastensuojelutoimien kustannusten ja vaikuttavuuden kysymyksiä. Väisäsen arvio oli, että lastensuojelun yhteenlasketut kustannukset kohoavat vuositasolla yli miljardiin euroon. Kun arvion liitti dosentti, erikoistutkija Tarja Heinon tutkijoiden alaseminaarissa kuvaamiin tutkimustuloksiin huostaan otettujen lasten koulutus- ja työurista, lienee tämäkin huima arvio laskettu alakanttiin. Keskiviikon luennoilla lastenpsykiatri Matti Kaivosoja taas kertoi psykiatrisen tiedon soveltamisesta lasten mielen suojeluun varhaisvuosista alkaen. Samaa teemaa nostivat tutkijoiden alaseminaarissa puheeksi myös professori Maarit Silvén ja tutkijakoulutettava Anna Kouvo. Terveydenhoitaja TtM Camilla Laaksonen herätteli puheenvuorossa epäilyä siitä, ettei lasten psyykkisen tuen tarvetta havaita riittävästi kouluterveydenhuollossa. Professori Tarja Pösö taas kysyi, mitä ehkäisevällä lastensuojelulla edes tarkoitetaan: eikö myös sijaishuolto ole ehkäisevää lastensuojelua? Päivänpolttava kysymys kuuluukin, mitä ehkäistään kun ehkäistään: ehkäistäänkö lastensuojelupalvelun tarvetta - siis asiakkuuden alkamista - vai ehkäistäänkö aidosti lapsen terveyden ja kehityksen vaarantumista. Tällöin ehkäisyn käsite laajenee kattamaan koko lapsen kehitysprosessin lapsuudesta aikuisuuteen, vaatii se sitten tuekseen lastensuojelun palveluja tai ei.

Useita puheenvuoroja yhdisti auttamisvastuun ottamisen, kantamisen ja jakamisen kysymys. Lainsäädännön tasolla vastuukysymykset ovat melko yksiselitteisiä; vastuu lapsista ja lasten hyvinvoinnista kuuluu ensisijaisesti lapsen huoltajille, mutta toisaalta kaikille yhteiskunnan jäsenille. Varsinaisten suojelutoimenpiteiden toteuttaminen tilanteessa, jossa lapsen terveys ja kehitys ovat vaarantuneet, on lailla siirretty lastensuojelun viranomaisten tehtäväksi. Lainsäädännöllä pyrittiin nimenomaisesti tarkentamaan vastuukysymyksiä, jotta epäselvyys niiden jakautumisessa ei viivästyttäisi lasten avunsaantia. Sosiaalityöntekijästä tuli asiakasprosessin vastuuhenkilö. Vaan kenellä on ongelmien ehkäisyn vastuu? Viime vuosina lastensuojeluinstituutiolle on ollut tunnusomaista asiakkaiden määrän huikea kasvu, jota on selitetty paitsi lasten ja nuorten tosiasiallisella pahoinvoinnin lisääntymisellä myös vastuun kasautumisella viimesijaisen erityispalvelun, siis lastensuojelun, kannettavaksi. Kysynkin, onko ohjeiden selkeyttäminen osaltaan johtanut vastuun siirtymään: yhteisesti jaettuun helpotuksen huokaisuun, että lastensuojelu hoitaa, vaikka resurssit eivät anna tähän mahdollisuuksia. Vastuun jakamisen problematiikka edellyttäisi syvällisiä yhteiskunta- ja moraalifilosofisia keskusteluja. Lainsäädäntö ei anna riittävää kaikupohjaa tällaisille keskusteluille.

En halua tässä yhteydessä osoitella sormella eri toimijoita ja esittää, että ilmiön taustalla vaikuttaa yksin vastuun siirtymisen ongelma. Ilmiön selittäminen vaatii perusteellista, pitkäjänteistä ja monitieteisesti toteutettua tutkimusta, jotta kaikki kasvutrendiä selittävät mekanismit saadaan näkyviksi ja kehitystä päästään purkamaan niin, että ehkäistään lasten ja nuorten pahoinvointia. Lastensuojelukin voidaan määritellä yhdeksi tällaiseksi ehkäiseväksi toimeksi. Idealistinen olisi paikka, jossa ongelmat ehkäistäisiin niin, ettei voimallisia interventioita tarvittaisi lainkaan. Niin kauan kuin tällainen Onnela odottaa tulemistaan tarvitaan kuitenkin rohkeita toimijoita. Niitä, jotka ryhtyvät tarvittaviin ja riittäviin auttamistoimiin silloinkin, kun kukaan muu ei tee mitään.

Lähde: Eskola, Antti (2001) Vapaaehtoistyö auttamisena ja oppimisena. Yhteiskuntapolitiikka 66 (1), 52 - 54.

Lähes päivälleen 28 vuotta sitten aloitin psykologian opintojeni pakollisen harjoittelun kasvatusneuvolassa. Harjoittelu vahvisti haluani työskennellä lasten ja nuorten parissa ja johti minut perheneuvolapsykologin uralle liki kahdeksi vuosikymmeneksi. Ammatillinen tietämykseni pohjautui harjoitteluun mennessä ennen kaikkea kehitys- ja kasvatuspsykologian opinnoille, psykologisiin tutkimuksiin perehtymiselle sekä ohjannan ja neuvonnan käytäntöjen opiskelulle. Käytännön työ taas keskittyi useimmiten lapsen vaikeuksien ja ongelmien tutkimiseen (testaamalla) ja vanhempien – useimmiten äidin – ohjaamiseen. Toki pyrkimys oli myös perhekeskeiseen työhön, eli isien mukaan saamiseen kasvatusneuvolakäynneille.

Harjoitteluni tapahtui ajankohtana, jolloin kiinnostus perheterapiaan oli herännyt maassamme. Niinpä opiskelimme kaikkien hoitotyöntekijöiden yhteisissä kokoontumisissa strukturaalisen perheterapian periaatteita englanninkielisen kirjallisuuden avulla. Strukturaalinen ajattelu tuntui tuolloin lähes vallankumoukselliselta, koska se siirsi ongelmien tarkastelun lapsen tai vanhemman yksilöstä koko perheen toimintaan. Nyt pohdittuna se kuitenkin rakentui samankaltaiselle patologian syy-seurausmallille kuin sitä edeltäneet yksilökeskeiset tarkastelutkin. Kuitenkin se vei mukanaan; vakuutuin siitä, että perheterapia ja perhekeskeinen työ ovat minun juttuni.

Kahdeksankymmentäluku toi kuitenkin pian muassaan jälleen uusia asiakastyön tuulia. Lyhytterapia herätti innostusta. Sen tapa tarkastella ongelmia elämään kuuluvien vaikeuksien vääränlaisina ratkaisuyrityksinä osoittautui myös käytännössä hyödylliseksi. Sitä seurasi vahvan aseman myös lastensuojelussa saanut ratkaisukeskeinen ja sittemmin voimavarakeskeisen työskentelyn nimeä kantava lähestymistapa. Perheterapiassa taas siirryttiin toisen asteen kybernetiikkaan. Vuosikymmenen lopussa uutena suuntauksena tuli vielä narratiivinen terapia. Kaikki nämä työskentelytavat ilmensivät niin sanottua kielellistä (konstruktionistista) käännettä. Huomio kiinnitettiin terapiakeskustelujen kieleen ja dialogiin sekä ongelmille annettuihin merkityksiin. Samalla korostuivat pyrkimys asiakaslähtöisyyteen ja asiakkaan asiantuntijuuden painottaminen.

Tällä hetkellä uskallan väittää, että toteuttamamme asiakaslähtöisyys toteutui kuitenkin ennen kaikkea suhteessa aikuisiin. Lapsen näkökulma jäi vähemmälle huomiolle. Yhdeksänkymmentäluvun myötä myös lapseen ja hänen kuulemiseensa alettiin kiinnittää yhä enemmän huomiota muun muassa YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen ratifioinnin ja lapsuudentutkimuksen nousun seurauksena. Samalla nostettiin perheterapiatyössä jälleen esiin yksilönäkökulma. Esimerkiksi lapsen asema perheterapiassa kiinnosti. Lisäksi lääketieteen merkitys ja rooli vahvistuivat lasten pulmien tarkastelussa ja hoidossa. Jos ammatillisen urani alkuvaiheissa lasten lääkitykset olivat erittäin harvinaisia, ovat ne tänään varsin tavallinen keskustelunaihe muun muassa niin sanottujen ylivilkkaiden lasten kohdalla.

Kun nyt mietin, miksi itse kiinnostuin eri vaiheissa perehtymään tiettyihin ammatillisiin lähestymistapoihin ja käytäntöihin, on todettava, että kyse oli joskus osin sattumasta, mutta useimmiten innostuneista kollegoista tai kiinnostusta herättävästä koulutuksen markkinoinnista. Tavallisesti käytännön työmenetelmät ja lähestymistavat mieltyivät kuitenkin erilliseksi tieteellisestä tutkimuksesta. Ehkä siksi onkin hieman ristiriitaista, että oma tieni vei 90-luvulla tutkimuksen pariin käytännön työn kysymysten innoittamana. Siirryin tuottamaan tietoa lapsesta, lapsuudesta, perheestä ja yhteistyöstä vanhempien ja ammattilaisten välillä tavoitteenani, että tuottamani tieto myös hyödyttää lasten ja perheiden kanssa tehtävää työtä. Omasta näkökulmastani onkin erittäin tärkeää, että meillä on LasTut-hankkeen kaltaista toimintaa, joka tukee käytännön työn ja tutkimuksen nivoutumista toisiinsa. Vaikka ajat ovat muuttuneet sitten urani alkuvuosien, on meillä edelleenkin paljon tekemistä käytännön ihmissuhdetyön ja tätä koskevan tutkimuksen keskustelun ja vuorovaikutuksen kehittämisessä.

Maarit Alasuutari

PsT,dos., yliassistentti

Jyväskylän yliopisto

Kasvatustieteen laitos

Varhaiskasvatustiede

Maarit Alasuutari on Lapsuudentutkimuksen seuran hallituksen uusi puheenjohtaja

Olin heinäkuussa kaksi viikkoa lomalla, enkä tuona aikana avannut sähköpostia kertaakaan. En muista, milloin vietin viimeksi niin pitkän jakson tarkistamatta sähköpostejani. On varmaan palattava 90-luvulle aikaan, jolloin nettiin pääsi vain kampuksen koneilta ja sieltäkin hitaasti ja epävarmasti. Kun tämän poikkeuksellisen tauon jälkeen palasin sähköpostini äärelle huomasin kauhukseni, että 90-luku jatkui: postilaatikkoni herjasi, että sen tilavuus - 14 megaa - oli ylitetty, enkä voisi enää lähettää viestejä. Olo oli kuin nukkekodin pikkumaailmassa. Tai siellä 90-luvulla, kun yksi liitetiedostona lähetetty valokuva saattoi kaataa koko järjestelmän.

ATK-ongelmat keskikesällä. En suosittele kellekään. Jokainen joka on tehnyt etätöitä mökillä tietää, että vaappuvan yhteyden luominen bluetoothin ja kännykkäliittymän avulla voi viedä tunteja. Keiteleen rannat tai Nummi-Pusulan takamaat eivät kuulu DNA:n katveettomimpaan seutuun. Kun yhteyden lopulta on saanut toimimaan, vastaanottanut *rups rups* sähköpostinsa ja vastannut niihin kaunopuheisesti, on vaikeaa käsitellä rakentavasti ilmoitusta ”Postilaatikko ei voi enää lähettää viestejä. Pienennä postilaatikon kokoa. Poista tarpeettomat kohteet postilaatikosta ja tyhjennä Poistetut-kansio.” - erityisesti, kun laatikossa on vimmaisen siivoamisen jälkeen jäljellä 57 viestiä. Kyllä. 57.

Sähköpostia ylläpitävän yrityksen Helpdeskissä asiaani hoidettiin asianmukaisesti. Kukaan ei vaan tuntunut tietävän, mistä ongelma johtui. Osaavampaa väkeä odotettiin paikalle. Vakuuteltiin, että sähköpostilaatikon tilavuus on rajaton, eikä saamissani viesteissä ole mitään järkeä. On tapahtunut jokin virhe. Ihanko totta. Vain tukihenkilöiden ystävällisyys ja eittämätön pyrkimys tehdä kaikki voitava estivät minua sanomasta rumasti. Verkostokoordinaattori ilman sähköpostia on kuin autonkuljettaja ilman kulkuneuvoa, joten tukeuduin Viagra-mainoksia pullistelevaan yliopiston sähköpostiini. *Rups rups*. Yhteyden katkeamisen todennäköisyys kasvoi samalla monella potenssilla.

Paluu kaupunkiin ja työkoneen ääreen tuntui suurelta helpotukselta: ikään kuin siirtymä palauttaisi minut nykyaikaan. Aikakoneen tilalle sain elävän ihmisen - IT-tukihenkilön - joka jaksoi istua helteisessä työhuoneessani ratkomassa ongelmaani. Yhden päivän vietimme konkreettisesti vierekkäin, toisen päivän vietimme etätuen merkeissä. Koin löytäneeni uuden ystävän.

Ne, jotka ovat käyttäneet etätukea tietävät, miten absurdilta tuntuu seurata hiiren liikkeitä kaapatulla koneella ja teeskennellä kuin arki soljuisi ihan sellaisenaan. Todellisuudessa huomasin istuvani koneen ääressä ryhdikkäästi ja muikistelevani suutani kuin miettisin kovasti muutakin kuin itsekseen vaihtuvia ikkunoita, ruutuun ilmestyviä kryptisiä tekstejä ja välkkyviä varoituksia. Aivan kuin huoneessa olisi joku toinen. Tämä uusi ystäväni etätuki-it-ihminen, joka istuu ruudun takana kummittelemassa *klik klik*, soitti minulle välillä vaikeasti ymmärrettäviä puheluita.

Tunsin haikeutta, kun ongelma saatiin korjattua ja sähköpostini siirtyi takaisin nykyaikaan. Hyvästit 90-lukulainen sähköpostilaatikkotilavuus ja ytimekäs viestintä. Vaan uudesta ystävästäni en tohtinut luopua: varmistaakseni yhteydenpidon ryhdyin luomaan hankkeelle kauan odotettua sähköpostilistaa.

”Siis haluan listan, johon viestit kulkevat moderaattorin kautta, mutta jolla on oma osoite”

”Joo. Varmistan vielä, että onko siis tarkoituksena lähettää vielä manuaalisesti viestejä joillekin henkilöille?”

”Öö. Joo. Siis niille listan jäsenille. Minä lähetän. Tai siis ne lähettävät mulle ja mä lähetän ne sinne listalle niille ihmisille.”

”Ah. Hmm…”

Kerron kyllä, kun sähköpostilista tulee käyttöön. Siihen mennessä voitte jo lähettää minulle yhteystietojani, niin liitän teidät listalle kun se on perustettu. Varminta on kuitenkin lähettää viesti nuorisotutkimus.fi -päätteiseen osoitteeseeni. Edellyttäen, ettei postilaatikkoni ole taas muuttanut nukkekotiin.

LasTun blogia on kesällä luonnehtinut hiljaisuus, vaikka tutkijoiden haastattelutilaisuudet jatkuivat juhannusviikolle asti. Juhannuksen alla julkaisin myös viikon väitteen Nuorisotutkimuksen verkkokanavassa kommentissa http://www.kommentti.fi/sivu.php?artikkeli_id=837 Kommentissa herättelen huomaamaan projekteja, joiden tavoitteet voi lyhyesti tiivistää eri hallinnonalojen yhteistyön tiivistämisen lasten ja nuorten asioissa. Tämä sinänsä kannatettavalta ja mielekkäältä kuulostava tavoite mietityttää minua kahdesta syystä. Ensinnä siksi, että yhdistämistä puoltavat argumentit on lähes aina tai ainakin hyvin usein kiinnitetty korostetun huolen kehyksiin. Tällöin voi käydä niin, että lasten ja nuorten hyvinvointihankkeista tulee eri toimijatahojen yhteisiä pahoinvointihankkeita. Toinen varaukseni liittyy toimintojen keskittämiseen, jolloin nuoret ikäluokat saattavat tulla useilla sektoreilla näkymättömiksi. Vastuu lasten ja nuorten hyvinvoinnista on vaarassa siirtyä kaikkia velvoittavasta prinsiipistä erityisinstituution osaamisalueeksi.

Kommentin kirjoittaminen oli minulle yllätyksekseni hyvin haastavaa. Jos minulta kysytään, miten asemoin itseni tutkijana, en epäröi tunnustautua lastensuojelun tutkijaksi. Jos minulta kysytään, miten asemoin itseni ammatillisesti - tehdessäni töitä esimerkiksi hallinto-oikeudessa - olen luonnollisesti lastensuojelun asiantuntija. Tällaisessa vahvassa erityispositiossa on kuitenkin sama vaara, johon kommentissa viittaan. Hyvin herkästi käy nimittäin niin, että lapsuus ja nuoruus piirtyvät tämän erityislinssin läpi. Jos ongelmia ei välittömästi olekaan nähtävissä, niitä ainakin tietää odottaa. Ja jos vähän rapsuttaa, hyvinvoinnin riskejä löytyy meidän jokaisen elämästä - pelottavan paljon. Vaara toimii tehokkaana kehyksenä myös tutkimukselle ja onkin välttämätön osalle tutkimusta. Toivon vain, ettei se muutu ainoaksi tai edes hallitsevaksi. Omaa jumiutumistani olen onnistunut ehkäisemään toimimalla paitsi Lapsuudentutkimuksen seurassa myös monitieteisessä pohjoismaisessa lapsuudentutkimuksen verkostossa. Myös nykyinen sijaintini Nuorisotutkimusverkostossa pitää silmät avoimina muullekin kuin lastensuojelun aiheille. Lapsuudentutkimuksen ja nuorisotutkimuksen eittämättömänä vahvuutena on, että ne kuvaavat lapsuutta ja nuoruutta myös toisenlaisista näkökulmista. Juuri tätä lähestymistapojen monipuolisuutta voi vain toivoa lapsuuden ja nuoruuden tutkimukselle jatkossakin.

Räksytystäni huolikeskeisyydestä ei pidä tulkita niin, että vastustaisin huolta ja pahoinvointipuhetta. Niille on paikkansa - en sitä kiistä - ja lastensuojelun tutkimus on niille yksi sijainti. Sen sijaan, että huokailtaisiin ilmiöiden sisältöjen äärellä, lastensuojelun tutkijat kaipaavat kuitenkin objektiivista keskustelufoorumia. Tieteenteon peruskysymykset peittyvät tutkimusaiheiden alle erityisesti silloin, kun keskustellaan toisenlaisten aiheiden parissa työskentelevien tutkijoiden kanssa. Tutkija, joka räväyttää tabut tieteelliseen tarkasteluun, voi kohdata erikoisia asenteita. Jokaiselle lastensuojelun tutkijalle lienee tuttua tilanne, jossa löytää itsensä metodologisesta seminaarista keskustelemasta yleisluonteisesti siitä, miten voikaan tutkia niin järkyttävää / koskettavaa / vaarallista jne. aihetta. Tuulettamisen tarve on ymmärrettävää, mutta tutkijalle, joka haluaa edistyä työssään, se voi alati toistuessaan olla äärimmäisen turhauttavaa. Se saattaa myös eristää tutkijan vaikeiden tutkimusaiheiden yksinäisyyteen. Tavoitteena onkin, että verkostossa voidaan luoda keskustelufoorumeita, jotka tukevat tutkijoita työssään.

Vietin viime viikon Jyväskylässä kolmansilla lapsuudentutkimuksen päivillä, jotka tänä vuonna järjestettiin yhteistyössä LaNka -verkoston ja Lapsuudentutkimuksen seuran kanssa. Kansainvälisten päivien teemana olivat lapset ja tiedon tuotanto (Children and Knowledge Production) ja osallistujia yli kahdestakymmenestä maasta. Nimekkäät puhujat ja kaksikymmentäviisi työryhmää, joissa kussakin oli kolmesta neljään esitystä, vakuuttivat osallistujan siitä, että lapsuudentutkimuksen kenttä on aktiivinen. Aktiivisuuden lisäksi silmiinpistävää oli päivien monitieteisyys: joukkoon mahtui niin kasvatustieteilijöitä, yhteiskuntatieteilijöitä, taidealojen tutkijoita kuin terveystieteilijöitä.

Päivillä pidettiin myös lapsuudentutkimuksen seuran hallituksen vuosikokous, jossa tällä kertaa valittiin uusi puheenjohtaja ja sihteeri. Seuraa sen perustamisvuodesta lähtien johtanut estetiikan professori Pauline Von Bonsdorff siirtyi varapuheenjohtajaksi antaen tilaa psykologian tohtori Maarit Alasuutarille. Samalla seuran sihteeri VTT Niina Rutanen siirtyi rivijäseneksi luovuttaen sihteerin tehtävän hallituksen uudelle jäsenelle YTM, KM Suvi Pennaselle. Uutena varajäsenenä hallitukseen valittiin myös VTM Harry Lunabba. Professori Leena Alanen jätti hallituksen samoin kuin professori Taru Lintunen.

Itse olen ollut Lapsuudentutkimuksen seuran hallituksen varajäsen sen perustamisesta lähtien. Jäsenyys on tuonut paljon hyviä suhteita ja kokemuksia tieteellisessä seurassa toimimisesta. Monitieteiseen seuraan kuuluminen on opettanut joustavuutta ja herkkyyttä tulkita lapsuutta myös muusta kuin suojelun näkökulmasta. Lapsuuden tutkimuksen ja lapsuuden suojelun tutkimuksen sekä toisaalta lasten tutkimuksen ja lasten suojelun tutkimuksen välinen raja on häilyvä, jos sitä edes aina voi havaita. Tämänkertaisilla lapsuudentutkimuksen päivillä koin aiempaakin kouriintuntuvammin tarpeen määritellä ydinkäsitteitä sekä tehdä empiirisen tutkimuksen lisäksi käsitteellistä perustutkimusta lastensuojelusta.

Perinteisesti on tehty eroa sen suhteen, keskustellaanko lasten suojelusta vai lastensuojelusta. Edellisellä on viitattu laajaan, kaikki lapsia ja jokaista lapsuutta koskevaan suojelun eetokseen, jossa nuorille sukupolville luodaan edellytykset hyvään elämään. Lastensuojelulla taas on tavallisesti viitattu institutionaaliseen, juridisesti ohjattuun toimintaan, jota yleensä toteuttavat erilaiset lailla säädetyt viranomaiset. Jyrkkien rajanvetojen vetäminen saattaa kuitenkin jättää jälkeensä ikävän leiman erityisesti silloin, kun käsitellään lapsuuden ja lasten tiedontuotantoa, kuten tämänvuotisten tutkimuksenpäivien teemana oli.

Päivien työryhmissä valtaosa esityksistä käsitteli nimittäin tavalla tai toisella lasten osallistumista tiedon tuottamiseen ja tutkimukseen sekä tutkijan roolia lapsen osallistumisen tulkinnassa. Esitykset olivat eettisesti korkeatasoisia ja tutkimuksiin osallistuvia lapsia kunnioittavia. Sen sijaan esitykset, joissa olisi lastensuojelun piirissä olevat lapset olisivat osallistuneet tutkimukseen, olivat harvassa. Kuitenkin elämässään eri tavoin vaarantuneiden lasten kokemustieto olisi lastensuojelun toteuttamisen kannalta korvaamattoman tärkeää. Lastensuojelun tutkimuksessa voitaisiin omaksua paljon hyviä tutkimuskäytäntöjä lapsuudentutkimuksen kentältä: erilaiset taidelähtöiset osallistavat menetelmät, kuten draama, leikki, kuvataide ja tanssi, joiden käyttöä esimerkiksi Anna Pauliina Rainio ja Päivi Känkänen esittelivät, tuo uutta näkökulmaa lastensuojelun interventiokokemuksia omaavien lasten kokemuksiin. Myös videoiden käyttäminen voisi palvella käytäntöjen kehittämistä. Lasten oman tutkijuuden kannustaminen, uudenlaiset haastattelumenetelmät sekä etnografinen ote olivat kaikki edustettuina työryhmissä. Lastensuojelun piirissä olevat lapset saatetaan suojeluun vedoten rajata ulos myös tutkimukseen osallistumisesta, mikä paradoksaalisesti on paitsi epäeettistä myös lasten oikeuksien sopimuksen vastaista.

Vaikka lobbaan vahvasti lasten osallistumisen oleellisuutta tutkimukseen, peräänkuulutan tutkijoiden ammattitaitoa tulosten analyysissa ja tulkinnassa. Useista esityksistä, joista valtaosasta olen toki lukenut vain abstraktin, välittyy tietynlainen deskription varaan jättäytyminen. Ehkä tällä pyritään tutkimuksen autenttisuuden lisäämiseen, mutta toistuessaan se herättää myös kysymyksen siitä, miksemme analysoi ja tulkitse lapsuudesta tuotettua tietoa - on se sitten lasten itse tuottamaa tai tutkijan keräämää - samalla tavoin kuin muuta tutkimusta. Toki voi olla, että päivien teema ohjasi tällä kertaa pidättäytymään kuvailussa siitä, mitä lapsuuden tiedon tuotanto on. Kuvailevassa tutkimuksessa on kuitenkin se vaara, että tulkinta tuloksista jää lukijalle. Tutkittaessa niinkin yhteiskuntapoliittisesti herkkää aihetta kuin lapsuutta olisi ensiarvoisen tärkeää tuoda mukaan tutkimuksellinen viitekehys, jossa syille ja seurauksille haettaisiin myös tieteen tukemia selitysmalleja.

Huomaan jääneeni pohtimaan lapsuuden tiedepolitiikkaa ehkä väsyttävyyteen asti. Palaan siis lähtökohtaan: toimintaani lapsuudentutkimuksen seurassa sekä havahtumiseen siitä, että paitsi käsitteellistä myös metodista kehitystyötä olisi vahvistettava. Lastensuojelun tutkijana korostan kuitenkin, että niin lähelle kuin lapsuuden ja lastensuojelun tutkimus toisiaan asettuvat, tiettyä erontekoa on ehkä syytä tehdä. Lapsuudentutkimus ei voi olla vain suojelun tutkimusta, sillä lapsuus tulee ymmärtää laajemmin kuin vain suojelun ja huolen näkökulmasta tulkittuna. Lapsuudentutkimuksen kohdalla tämä ehkä on sanomattakin selvää, mutta lastensuojelun tutkimuksen kohdalla rajanveto suojeluun ja huoleen on jo vaikeampaa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että myös lastensuojelun tutkimuksessa tulee vahvistaa tutkimustehtäviä ja -käytäntöjä, jotka irrottautuvat tiukasta suojeluinstituution rajauksesta ja havainnoivat vaarantuneeksi tulkitun lapsuuden ilmiöitä ja piirteitä muustakin kuin huolen näkökulmasta. Toisaalta korostan myös sitä, ettei lastensuojelun tutkimus voi olla vain lasten ja lapsuuksien tutkimusta. Lastensuojelun tutkimukseen liittyy lapsuuden lisäksi niin suuri määrä erilaisia valtarakenteita, hallintoa, juridiikkaa, etiikkaa ja niin edelleen, ettei ilmiötä voi lähestyä vain lapsuuteen liittyvänä kysymyksenä.

Verkoston tarpeiden kartoituksesta kerron vielä sen verran, että olen kuullut sen tiimoilta jo toistakymmentä ihmistä. Tänään lähden Tampereelle tapaamaan varhaiskasvatuksen, lastenpsykiatrian ja sosiaalityön asiantuntijoita. Minuun voi edelleen ottaa yhteyttä, jos tahtoo tuoda näkyviin toiveitaan verkoston tulevasta toiminnasta. Niin ja se Jopon sisäkumi: takapyöräni tyhjenee joka matkalla. Ilmeisesti ongelmana ei olekaan sisäkumi, vaan venttiili, joita ei tahdo löytää mistään. Niinpä poljen nyt pumppu mukanani paikasta toiseen. Käyhän se näinkin.

Työhuoneeni seinä Allianssi-talossa Helsingin Itä-Pasilassa on korkkimateriaalista. Siihen voi siis kiinnittää erivärisillä nastoilla kätevästi lippusia, lappusia, julisteita, kortteja ja lehtileikkeitä. Minun seinälleni on alkanut rakentua paperinen instituutiokartta.

Tällä hetkellä kartassa on kymmenen yliopistoa, yksitoista sosiaalialan osaamiskeskusta ja neljä ministeriön alaisista sektoritutkimuslaitoksista, joita kaiken kaikkiaan on kolmatta kymmentä. Kaikissa näissä organisaatioissa on lukuisia yksiköitä ja yksiköiden sisällä lukuisia tutkimus- ja kehittämisohjelmia, joissa lastensuojelun tematiikka on tavalla tai toisella läsnä. Kartastani puuttuvat edelleen ammattikorkeakoulut, kuntien omat tutkimus- ja kehittämiskeskukset, yksittäiset tutkimusryhmät ja tutkijat sekä järjestöt, joita Lastensuojelun keskusliiton jäseninä on yli kahdeksankymmentä. Huoneessani pistäytynyt kollega totesi, että joudun todennäköisesti laajentamaan verkostokarttaani huoneen kattoon ja sieltä vastakkaiselle seinälle. Tehtävän suorittamiseksi tarvitsen tikapuut.

Lappujen kiinnittämisen lisäksi olen aloittanut tunnustelevat yhteydenotot eri organisaatioihin. Kartoittava työ verkoston toiminnan toiveista ja torjunnoista on alkanut. Kulunut kevät, tai oikeammin kuluneet kymmenen vuotta, ovat olleet elämässäni melko hektistä aikaa. Niinpä olen opetellut downshiftaamaan - siis ottamaan rauhallisemmin - teoriassa. Mitä tietoisemmaksi tulen lastensuojelun tiedontuotannon ja -kulutuksen laajuudesta, sitä enemmän tunnen halua kiirehtiä. En enää malta kävellä töihin, vaan vaihdatin Jopon sisäkumin ja viiletän työhuoneelleni polkupyörällä. En enää malta keskustella lounaalla niitä näitä, vaan piirrän kalenterin takalehteen hahmotelmaa tulevaisuudessa järjestettävistä tapaamisista kiusaten lounaalle rohkaistunutta työkaveria kysymyksillä puhujapalkkioiden määristä, kohtuullisista majoituskustannuksista ja mahdollisten työpajojen työskentelymalleista. En tyydy enää yhteen työmatkaan viikossa, vaan nyt niitä on tehtävä vähintään kaksi. Ensi viikolla olen Lahdessa ja Jyväskylässä.

Samalla tiedän, ettei kiirehtimällä saada aikaiseksi hyvää jälkeä. Tasaisen varma eteneminen on onnistumisen tae. Se mahdollistaa myös peruutusvaihteen käytön silloin, kun reittivalinta osoittautuu virheelliseksi. Jopossa ei ole peruutusvaihdetta, mutta sen uusi sisäkumi on osoittautunut pari tuumaa liian suureksi. Kovassa vauhdissa siitä kuuluu uhkaava flop flop flop. Ehkä se jossain mäessä puhkeaa. Silloin palaan taas meditatiivisiin työmatkakävelyihin Keskuspuistossa ja pysähdyn työhuoneessa toviksi valitsemaan nastan väriä.

Vai kysyisinkö sittenkin; miten päädyin näin tavanomaiseen - tylsäänkin - avaukseen?

Haaveissani oli kirjoittaa viiltävän tarkka analyysi lastensuojelututkimuksen tilasta, tarpeista ja tavoitteista. Siitä, miten lastensuojelun tieto ja tutkimus -hanke tulee paikkaamaan lastensuojelututkimuksen aukot, kutomaan sen tekijät yhteen ja ratkaisemaan käytännön sekä tutkimuksen tiedon tarpeet. Kertoa, mitä on tehty ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Totesin, ettei kolme viikkoa tässä tehtävässä riitä moiseen voimannäyttöön. On oltava nöyrä ja todettava, että sellaisen tekstin voin mahdollisesti kirjoittaa kuukausien päästä - jos silloinkaan.

Polkuni lastensuojelututkimuksen verkostokoordinaattoriksi voi määritellä johdonmukaiseksi taipaleeksi tai sattumanvaraiseksi kinttupoluksi, joka olisi saattanut viedä aivan muualle. Olen aloittanut opintoni maatalous- ja metsätieteellisessä tiedekunnassa riistaeläintieteen alalla ja tullut lukemaan sosiaalityötä todettuani kyseisen oppiaineen nuorelle kaupunkilaisäidille tarkoituksenmukaisemmaksi. Erikoistuin lastensuojeluun todettuani sen monimuotoisuudessaan antavan mahdollisuuden soveltaa usean eri sosiaalisektorin osaamista. Erikoistumistani on leimannut tietynlainen kaksinapaisuus: samalla, kun olen pyrkinyt tekemään tiedettä, olen tuntenut vastustamatonta vetoa käytäntöön. Opiskeluaikana ratkaisin ristivedon tekemällä keikkatöitä Naulakallion hoito- ja kasvatuskoteihin ja tekemällä kesätöitä toimeentulotuen sosiaalityöntekijänä Itäkeskuksessa. Gradututkielman tein käytäntöä lähellä Heikki Waris -instituutissa, jossa osallistuin lastensuojelun avohuollon vertaisryhmätoimintaa kehittävän warisryhmän työhön. Valmistumisen jälkeen olin jonkin aikaa lastensuojelun sosiaalityöntekijän virassa Herttoniemessä, jonka jälkeen palasin yliopistolle tekemään väitöskirjaa dosentti Mirja Satkan johtamaan tutkimushankkeeseen. Väitöskirjatyön ohessa vietin satunnaisesti iltoja ja öitä Helsingin kaupungin sosiaalipäivystysyksikössä. Käytäntö on siis kulkenut matkassani perusopinnoista aina jatko-opintojen loppuun saakka.

Lastensuojelun merkitys itselle käytäntönä ja tutkimuskohteena kirkastui oikeastaan vasta väitöskirjan valmistumisen myötä. Rahoituksen huvettua sain töitä sosiaali- ja terveysministeriön ja THL:n yhteishankkeesta, jossa tutkittiin sosiaalialan johtamista. Tein kansainvälisen kirjallisuus- ja tutkimuskatsauksen sosiaalialan johtamisen tilasta ja pääsin jatkamaan hankkeen suunnittelua ja tutkimusta Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Palvelujen tutkimuksen yksikköön. Työ oli lottovoitto väitökseen valmistautuvalle tutkijalle. Uskottelin itselleni ja samalla vakuuttavasti työnantajalleni, että tutkimuksen teko aiheesta kuin aiheesta on intohimoni. Temaattinen syrjähyppy tuntui kuitenkin samalta kuin olisin kulkenut, en vain omituisessa kampauksessa, vaan vaatteet nurinpäin. Tein työni, mutten tuntenut siitä nostetta tai poltetta. Samaan aikaan aiemmin mielekkääksi kokemani asiantuntijatehtävä Helsingin hallinto-oikeuden lastensuojeluistunnoissa alkoi tuntua hankalalta, sillä se ei vastannut päivätyöni sisältöä. Tuntui kuin olisin ollut menettämässä osan identiteettiäni.

Paluu lastensuojelututkimuksen kentälle on tuntunut paluulta kotiin: omien vanhojen vaatteiden löytämistä ja kampauksen kääräisemistä nutturalle, joka sojottaa vähän sinne sun tänne, mutta tuntuu silti omalta. Lastensuojelussa minua viehättävät ne samat tekijät, jotka vetivät kenttäänsä jo opiskeluaikana. Lastensuojelu on rosoista, ristiriitaista ja monimuotoista. Sen tematiikan parissa ei pärjää lukkiutuneilla näkemyksillä, vaan jatkuva reflektio on välttämättömyys niin käytännön työntekijälle kuin tutkijallekin. Lastensuojelu pakottaa arvioimaan omia ennakko-oletuksia ja näkemyksiä aina uudelleen ja uudelleen, ja sen kysymysten äärellä on vain viisautta todeta, ettei tiedä, ettei välttämättä osaa, että tarvitsee aikaa miettiä vielä.

Odotan uteliaana, mitä verkoston luominen tuo mukanaan. En tiedä, en välttämättä osaa ja mietin tätä vielä. Tutkija minussa tehköön sitä, käytännön toimija on jo aloittanut puuhastelunsa. Avainhenkilöiden kartoittavat haastattelut olen siis aloittanut. Jos sinä tahdot olla mukana tuomassa ideoita lastensuojelututkimuksen verkoston luomiselle, ota rohkeasti yhteyttä. Mukavaa myös olisi, jos tähän blogiin kirjoittaisivat jatkossa muutkin. Hyviä bloginaiheita saa vapaasti ehdottaa.