Kirjoitin aiemmin blogissani asunnottomasta asiakkaasta, jonka hädän edessä yksityinen lääkäriasema sulki ovensa. Hän on nyt kuollut. Enää hän ei “häiriköi” kyseisen lääkäriaseman eikä minkään muunkaan lääkäriaseman kalliisti maksavia asiakkaita eikä kuormita julkista terveydenhuoltoa. Hän ei myöskään teetä hätäkeskuspäivystäjillä arviointityötä siitä, kuinka kiireellisesti ambulanssi pitää lähettää eikä oikeuta ambulanssihenkilöstöä lähettämään häntä ilman avunsaantia tylysti kotiin, jota ei ole. Poliisi ei enää aja häntä pois kaupungin nurmikoilta, puistonpenkeiltä eikä rappukäytävistä.

Minä tunsin hänet lähinnä toisen asiakkaani kautta, mutta uskon, että hänelläkin lienee vuosien mittaan ollut useita vaihtoehtoja tarjolla kadulla asumiselle. Hän vain oli niin turtunut siihen, ettei enää tiennyt mistään muusta. On asunnottomia, jotka haaveilevat lämpimästä suihkusta pakkasella, mutta on myös muita asunnottomia, jotka eivät haaveile.

Erääseen sellaiseen törmäsin kerran, kun eräs toinen asiakkaani oli sattuman kautta saanut suuren voiton, mutta törsäsi voittorahansa heti. Hän olisi voinut ratkaisevasti kääntää elämänsä suuntaa niillä voittorahoilla, mutta hän teki valinnan. Hän valitsi sittenkin entisen elämänsä kadulla, vaikka tarjolla olisi ollut kattokin pään päällä. Sosiaalityöntekijänä sellaista on vaikea ymmärtää kun toimenpiteet tähtäävät “normaalistamiseen” ja teoreettisesti todistettujen minimitarpeiden tyydyttämiseen. On vaikea ymmärtää ja hyväksyä, että joku tieten tahtoen valitsee kadun.

Mutta marginaalissakin elää marginaaleja, jotka ovat saaneet otsaansa leiman “lopullisesti uloslyödyistä”, toivottomista tapauksista. Vaikka kaunopuheisesti haluttaisiinkin kaikkia auttaa ja antaa kaikille mahdollisuus, fakta on, että kaikkia ei voida auttaa. Sitä totuutta on monen eettisesti vaikea hyväksyä. Ja sen hyväksyminen tekee kipeääkin.

Kuollut asiakkaani kuului tähän ryhmään. Hänen kuolemansa oli vain ajan kysymys, hänen elintavoillaan ja valinnoillaan. Hänen kanssaan ei siis aktiivisesti tehty sosiaalityötä eikä Arnkilin sanoin pidetty sosiaalityön asiakkaiden kanssa työskentelyn “kiirastulessa” vaan turvattiin muu huolenpito; ruoka, juoma ja keskusteluapu. Ehkä se on kategorisointia, se, että hänen kaltaisensa erottaa jo kaukaa. “Aktiiviset hoitotoimenpiteet” on lopetettu ja ylläpidetään edes nykyistä tilaa pyrkien siihen, ettei se enää huonontuisi. Tarjotaan mahdollisimman hyvä loppuelämä. Vähän niin kuin terveydenhuollossa.

Joskus etuuskäsittelijät innostuvat näistä ikuisista pitkäaikaisasiakkaista. Nyt olisi tarjolla tämmöistä ja tämmöistä kuntouttavaa työtoimintaa ja “kyllä sen tarttis mennä hoitoon tai töihin”. Tai “tälle pitäis nyt varata aika sosiaalityöntekijälle”. Miksi? Emme me ole mitään sirkustemppujen tekijöitä. Monesti on työlästä perustella omia valintoja etuuskäsittelijöille, koska ei ole mahdollista lyhyesti perustella asiakkaan tapaamattomuutta sillä, ettei asiakas ole “kiirastulessa” - ja miksei ole. Mutta samaa kaikkivoipaisuuden kaunopuheisuutta esiintyy myös päättäjillä, kun vuoden tulostavoite on pitkäaikaisasiakkuuksien puolittamisessa. Kampanjoinnissa unohdetaan se, ettei ole mitään yleispätevää “abdakarabda”-sanaa, jolla kaikki sosiaaliset ongelmat laitetaan kerralla kuntoon.

Tällaisille asiakkaille, joita kuollut asiakkaani edusti, toivon sydämestäni vain rauhaa loppuelämäkseen, ilman aktivointipyrkimyksiä ja tuuppimista tähän ja tuohon toimenpiteeseen. Samoin toivon enemmän rohkeutta sekä kollegoille että päättäjille hyväksyä, että joidenkin ihmisten kanssa ei enää ole mitään tehtävissä. Mitään muuta, kuin tarjota huolenpitoa ja hyvä loppuelämä.

Se ei silti vähennä heidän ihmisarvoaan tai sitä opetusta, minkä he antavat – eläessään ja kuoltuaan. He kantavat mukanaan huikeita ihmiskohtaloita ja selviytymistarinoita, ja jaksavat usein vielä pitää huumoriakin yllä huolimatta siitä, että asuvat kadulla omasta vapaasta tahdostaan. In memoriam "A.L."

Joskus mietin, että olisi pitänyt valita sivuaineeksi biologia. Farmasiankin perään olen haikaillut, mutta tänään perustelen teille, miksi sen olisi ehdottomasti pitänyt olla biologia. Opiskeluajoilta muistan sairaalan sosiaalityöntekijän pähkäilleen kerran maatalouslomittajan perään, kun erään emännän lehmät olivat jääneet vailla hoitajaa emännän jouduttua sairaalahoitoon. Tämä pähkäily vaikuttaa helpolta verrattuna siihen, millaisten eläinaiheiden kanssa minä ja kollegani olemme joutuneet painimaan kun asiakasasioita on käsitelty tiimityönä.

Otetaan esimerkiksi vaikka “Tuulian” tapaus: hän on vihdoin päättänyt mennä päihdehoitoon ja vieläpä pitkäkestoiseen sellaiseen. Ja me tuemme Tuulian ratkaisua ilomielin, mutta entäpä hänen lemmikkieläimensä, kuka siitä hoidon ajan huolehtii? Naapurit ja sukulaiset ovat poissa laskuista, samoin eläinsuojelupuoli. Kollega selvitti asiaa päiväkausia eri viranomaisreittejä pitkin. Siis mitä, pitääkö tässä tehdä eläinsuojeluilmoitus ennen kuin eläin pääsee asianmukaiseen hoitoon? Lopulta vastaus löytyy yksityispuolelta, mutta se maksaa. Paljon. Paljon enemmän kuin koko Tuulian päihdehoito yhteensä. Kuka maksaa? Emme kai me sentään voi myöntää millekään eläimelle toimeentulotukea?! Onneksi ei kyse sentään ollut mistään eksoottisemmasta eläimestä.

Entäs “Pertsa” sitten? Hänellä ei ollut päihdeongelmaa, vaan mielenterveysongelma. Lemmikkieläin niin rakas, että ilman sitä ei olisi todennäköisesti enää pärjännyt psykiatrisessa avohoidossa. No, lemmikille sattui paha onnettomuus, oli hengenlähtö lähellä. Eläinlääkärin lasku tuli aikanaan ja se oli iso. Mutta Pertsalla ei ollut varaa maksaa. Kuka maksaa? Emme kai me sentään voi myöntää millekään eläimelle toimeentulotukea?! Koska kyse ei ole ollut omista asiakkaistani, en tiedä, mitä laskuille lopulta tapahtui, mutta veikkaan, että ne on ollut pakko naamioida joihinkin asiakasta kuntouttavien toimenpiteiden luokkaan.

Kerran eräs asiakas oli joutunut uhkailujen kohteeksi. Uhkailija oli käyttänyt välineenään vihaista koiraa. Jouduimme tilannetta selvittelemään ja ajankohtaiseksi tuli sen miettiminen, onko aggressiivinen käytös tyypillistä kyseiselle koirarodulle vai ei. Siis mitä? Kuulkaa, tällaista ei opeteta sosiaalityön opinnoissa.

Suurikokoisemmista tuotanto- ja lemmikkieläimistä on päästy myös mikroskooppisen pienten ötököiden maailmaan. Sellaistenkin, jotka ovat paitsi inhottavia, saattavat taudinaiheuttajina olla myös yleisvaarallisia. Nämä ovat niitä kaikenlaisia ällötyksiä, jotka muuten aurinkoa mainostavien lomakohteiden esitteissä mainitaan kohteen miinuspuolina huonosta hygieniatasosta johtuen. Että tällaisiakin. Suomessa niitä on sankoin joukoin esiintynyt viimeksi kai joskus sota-aikoina. Mistä niitä on tullut? Miten niiden saastuttamat asunnot desinfioidaan? Mitä kantaa ne ovat? Onko tarvetta konsultoida oikeaa biologia? Voivatko ne aiheuttaa epidemian? Pitääkö naapurustoa varoittaa? Miten ne leviävät? Voivatko ihmiset levittää niitä? Leviävätkö ne vaatteiden tai huonekalujen mukana? Mitä tämä tarkoittaa muuttojen osalta huonekalujen varastoinnin suhteen? Mihin varotoimenpiteisiin pitää ryhtyä? Mihin terveydenhoitoviranomaisiin pitää ottaa yhteyttä?

Matkailu lisää erilaisten ötököiden ja tartuntatautien leviämisen vaaraa. Ja suomalaisten matkailu eksoottisiin kohteisiin on lisääntynyt. Mutta ei tarvita kuin tuberkuloosia, ja paniikki on valmis. Vastikään eräässä sosiaalitoimistossa jouduttiin eristämään työntekijöitä tartuntatautivaaran vuoksi. Riskit ovat todellisia. Eikä meillä ole edes hepatiittirokotuksia!

Niin, mitä se ennalta ehkäisevä sosiaalityö esimerkiksi tässä taloustilanteessa tarkoittaisi? Kentältä tulevat hiljaiset signaalit tietävät kertoa, että meillä aikuissosiaalityössä näkyvät jo taantuman merkit kun ovista ja ikkunoista tulvii asiakkaita, jotka eivät ole koskaan joutuneet sosiaalitoimistossa asioimaan. He ovat jääneet työttömiksi – ja ovat sokissa. Velka painaa päälle, on luottoa ja asuntolainaa. Tiputaan hyvin toimeentulevista asemista, korkealta ja kovaakin. Siinä on psyyke kovilla.

Mutta olemmeko me valmiita? Valmiita vastaanottamaan nuo uudet työttömien massat? Kun lama viimeksi tuli, puuhattiin toimeentulotuen normitetun osan siirtämistä Kelan maksettavaksi. Kunnat reagoivat jo etukäteen vähentämällä sosiaalityöntekijöiden määrää. Ei tiedetty, mikä oven takana odotti. Kun työttömyysetuuksia ja vähän muitakin ensisijaisia etuuksia leikattiin, seurasi ennennäkemätön asiakastulva sosiaalitoimistoihin (joissa siis oli jo valmiiksi vähennetty henkilökunnan määrää). Toimeentulotukihakemusten käsittelyä oli pakko siirtää toimistohenkilökunnalle, eikä sekään riittänyt. No, sosiaalitoimistojen sisään syntyi “mini-Kela-ratkaisuja” ja samalla synnytettiin etuuskäsittelijöiden ammattikunta.

Nyt elämme vastaavanlaisessa tilanteessa. Toimeentulotuen normitetun osan siirtoa puuhataan taas Kelaan. Miten käy nyt, onko otettu yhtään opiksi? Jos olisimme viisaita, resursoisimme nyt sosiaalitoimistoihin henkilökuntaa asiakkaiden vastaanottoon ja neuvontaan. (Niin, tässä välissä sekin on kokenut fordistisen revoluution asiakasvastaanottotiimeineen). Noissa “tiimeissä” kun saattaa työskennellä vain yksi henkilö, tai niissä ei ole sosiaalityöntekijöitä lainkaan. Nimittäin kohta, jos koskaan, tarvitaan henkilökuntaa ohjaamaan ja neuvomaan asiakkaita. Jos olisimme viisaita, trimmaisimme kuntien omat velkaneuvonnan ja sosiaalisen luoton kuviot valmiusasemiin. Ja jos olisimme viisaita, satsaisimme sosiaaliohjaukseen, jotta olisimme valmiita, kun se korkealta ja kovaa tippunut tulee asiakkaaksi.

Oleellista on tunnistaa riskit. Kun se korkealta ja kovaa tippunut tulee ovesta sisään, hänellä on varmaan päällimmäisenä huoli leivästä. Olemmehan kaikki lukeneet, että työttömyyskassat ovat ylikuormitettuja ja niissä on jonoa. Ansiosidonnaisesta ei siis heti ole avuksi vaan tarvittaneen toimeentulotukea. Sitten on tietenkin ne kaikki velat. Ja kun psyyke alkaa reistailla, voi fyysinenkin kunto krampata. Tilannetta lääkitään – joko pikavipein tai viinaryypyin - ja hups, mopo onkin yhtäkkiä karannut käsistä. Joko ollaan velkaannuttu lisää tai kehitetty vakava päihdeongelma. Sitten tulevatkin jo vuokrarästit ja perintätoimistojen ja ulosottomiehen kirjeet. Alkaa mennä avioliitossakin huonosti. Muksastaan vähän puolisoa ja kuritetaan kakaroita. Sitten tarvitaankin jo turvakotia, lastensuojelua ja poliisia.

Siis: oleellista on tehdä huolellinen tilannearvio ja tunnistaa asiakkaan elämään sillä hetkellä liittyvät riskitekijät. Sosiaalityön näkökulmasta tiedämme, että työttömyys on yksi suurimmista riskitekijöistä. Psykologiasta tiedämme, että muutto, puolison kuolema, työttömyys tai ylipäätään elämäntilanteen muutos ovat eräitä suurimpia stressin aiheuttajia. Meidän pitää pystyä tekemään ennalta ehkäisevää sosiaalityötä ja reagoida ennen kuin tuo edellä kuvattu kauhuskenaarinen kierre pääsee alkamaan. Vaikka sitten lisäämällä sitä ennalta ehkäisevän toimeentulotuen myöntämistä. Toimeentulotukilain mukaan “ehkäisevää toimeentulotukea voidaan myöntää muun muassa tuen saajan aktivointia tukeviin toimenpiteisiin, asumisen turvaamiseksi, ylivelkaantumisesta tai taloudellisen tilanteen äkillisestä heikentymisestä aiheutuvien vaikeuksien lieventämiseksi sekä muihin tuen saajan omatoimista suoriutumista edistäviin tarkoituksiin. “

Tosin, kunnissa tuota lain 13 pykälän mukaista etuutta voidaan myöntää kunnan itse päättämien perusteiden mukaisesti, mutta tässä kehotan kollegojani käyttämään omaa järkeään...Aika monenlaisen tuen saa sisällytettyä tuohon lakipykälään, jos tarpeen. Tai miettikää, hyvät kollegat, millaisella pikkurahalla voitte ennaltaehkäistä vaikka mielenterveyskuntoutujan ongelmien pahenemista myöntämällä hänelle seutulipun, jonka pääkaupunkiseudulla saa alle 85 euron kuukausihintaan – verrattuna siihen, että ne ongelmat pahenisivat. Sillä keneen tahansa iskisi mökkihöperyys, jos ei rahanpuutteen vuoksi pääsisi liikkumaan lainkaan asuntonsa ulkopuolelle. Ja mökkihöperyyden iskiessä voi keksiä helpon tavan viihdyttää itseään dokaamalla kotona. Ja sitten ollaan taas lopulta tilanteessa, josta kerroin viime blogissani: ollaan hoidattamassa sekä päihde- että mielenterveysongelmaa laitoshoidossa, joka voi maksaa jopa 20 000 euroa kuussa ja enemmänkin. 85 euroa ja 20 000 euroa. Siinä on vissi ero.

Kiitos kolmas sektori. Ilman teitä työstämme ei tulisi yhtään mitään. Kun mielenterveystoimisto ei vedä tai siellä kiistellään vain siitä, onko asiakas enemmän psykoosissa päihteiden vai mielenterveysongelmiensa takia, te toimitte konkreettisesti.

Meille kuvio on tuttuakin tutumpi: pitkään psykiatrisessa sairaalahoidossa ollut kotiutetaan, ja sitten alkaa huoli siitä, miten arki alkaa sujua. Onko psykiatrinen jatkohoitokuvio selvä, onko somaattisia sairauksia, onko kohonnutta itsemurhariskiä, millaista apua tarvitaan kotiin arjen sujumiseksi tai onko lähellä ihmisiä, jotka voivat hädän tullen auttaa tai hälyttää apua?

Arjen sujumattomuuden näkee melko helposti esimerkiksi kotikäynnillä. Sen näkee siitä, kun asunto täyttyy avaamattomasta postista tai viikkojen vanhoista roskapusseista, jotka alkavat kerätä kärpäsiä ympärilleen. Tai siitä, että asunto on täynnä ruuantähteitä tai muuten vain saastainen tai lemmikkieläin nälissään ja hoitamaton. Sen aavistaa myös asiakasta kuuntelemalla, kun hän kertoo, ettei ole moneen viikkoon jaksanut lähteä ulos edes kaupassa käydäkseen (siitä kielivät tietysti myös tyhjät pizzalaatikkoröykkiöt). Sosiaalisesti eristäytynyt asiakas voi olla muutenkin, jos hänellä ei ole lähellä asuvia sukulaisia tai hän on riidoissa sukulaistensa kanssa – tai on muuten vain sukulaistensa kieltämä, unohtama tai hylkäämä.

Miten tällainen ihminen hoidetaan kuiville niin, että vältetään jatkosijoitukset laitoksiin eikä tarvitse miettiä mitään palveluasumisen muotoja? Te tiedätte miten. Te, eri tavoin organisoiduissa järjestöissä, yhdistyksissä, seuroissa ja valtakunnallisissa liitoissa. Te saatatte pystyä jalkautumaan asiakkaan arkeen, auttaa Kelaan vietävien papereiden täytössä tai saattaa terveyskeskukseen kun lääkitys uhkaa mennä raiteiltaan; te saatatte olla ympärivuorokautisesti asiakkaan tavoitettavissa puhelinsoiton päässä, te saatatte mennä säännöllisesti asiakkaan kotiin seuraamaan sitä arjen sujumista; te saatatte järjestää yhteisöllistä toimintaa, jossa asiakkaalla olla mahdollisuus saada vertaistukea; te olette olemassa, jos asiakas muuten vain haluaa purkaa sydäntään; te sparraatte ja rohkaisette; te kuntoutatte.

Minun työni on löytää teille sopivat asiakkaat ja saattaa teidät yhteen asiakkaiden kanssa. Seuraavaksi jään taustalle koordinoimaan yhteistyönne sujumista ja suunnittelen seurantapalaverit. Useiden asiakkaiden kanssa tehdään työtä vuosikausia. Parhaassa tapauksessa he kuntoutuvat takaisin elämään, jopa työelämään. Heistä tulee jälleen oman elämänsä herroja ja rouvia ja he tietävät syyn, miksi nousta aamulla sängystä. Kun olette antaneet heille elämänsä takaisin, voitte vähitellen hellittää, ja päästää irti...Elämä kyllä kantaa.

Kuntouttamanne asiakkaat ovat samalla pois sosiaali- tai kriisipäivystystä kuormittamasta. Kun saatte heidät kiinnostumaan elämästään uudelleen, he saattavat kiinnostua uudelleen myös somaattisten pitkäaikaissairauksiensa hoidosta. Siis sellaisten sairauksien, joista uhkaa ajan myötä tulla Suomelle iso kansanterveydellinen lasku. Eikä tämä ole pelkkä visio, vaan olen tätäkin omin silmin ollut todistamassa.

Minulla on iloisia uutisia myös kunnan rahakirstun vartijoille. Laskin kerran, paljonko tällainen kolmannen sektorin tuottaman avun muoto tulee kunnalle kuukaudessa maksamaan kuntaosuuksineen ja asiakasmaksuineen. Päädyin 2000 – 3000 euroon. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että kun hinnastoja katselee, niin esimerkiksi monipäihderiippuvuuden JA psykiatrisen diagnoosin laitoshoidattaminen maksaa sellaiset 13000 euroa kuussa. Haarukka tosin vaihtelee välillä 13000 – 20 000 euroa per kuukausi, ja voihan niitä olla kalliimpiakin paikkoja. Joten pitää se vanha viisaus paikkansa: laitoshoito tulee kuulkaa hemmetin kalliiksi jos siihen joudutaan!

Post scriptum: Lastensuojelun sosiaalityöntekijät osaisivat varmasti kertoa, paljonko yksi huostaanotto ja sijoitus voi kunnan kukkaronnyörejä löyhentää, mutta uskon, että lastensuojelussakin laitoshoito tulee tosi kalliiksi. Onhan meillä (pikku)kuntia, joiden talous kaatuisi pelkästään yhden(!) huostaanoton kustannusten takia. Senkin takia se lastensuojelun avohuolto on niin tärkeätä. Kaikkein parasta tietysti olisi, jos pystyisimme – niin aikuissosiaalityössä kuin lastensuojelussa – tekemään sitä paljon puhuttua ennalta ehkäisevää sosiaalityötä, niin vähenisivät ne “pienimmän vaihtoehdon” kustannuksetkin. Siitä lisää myöhemmin...

Se oli olevinaan ihan tavallinen työpäivä. Olin päivystysvuorossa eli minulla ei sinä päivänä ollut ennalta varattuja aikoja omille asiakkailleni vaan päivystin hätätapauksia varten. Yleensä ne ovat “ruokalappu- ja lääkepäivystyksiä” eli sellaisia tapauksia, joissa rahat ovat syystä tai toisesta totaalisesti loppu ja on turvattava asiakkaan ruuan ja lääkkeiden saanti. Heti samana päivänä. Joskus niissäkin tosin on ongelmansa jos asiakkaalta puuttuu henkilöllisyystodistus, eikä hän voi todistaa henkilöllisyyttään kaupassa ruuan maksusitoumusta vastaan.

Tämä asiakas oli erilainen. Hänen asioidensa hoitamiseen meni puoli päivää. Ja tajusin vasta jälkeenpäin, että kyse olikin ihmiskaupasta. Meillä ei aluksi ollut edes yhteistä kieltä. Hän oli mies ja hänen äidinkielensä kuului itäeurooppalaiseen kieliperheeseen. Hänellä oli mukanaan henkilöllisyystodistus, josta ei ymmärtänyt juuri mitään. Se oli jo ulkoisesti hyvin poikkeava suomalaiseen verrattuna, koska siitä ei ongelmitta käynyt ilmi edes syntymäaika. Halutessanikaan en siis olisi voinut tehdä hänelle maksusitoumusta ruokaan, koska päätöksentekoon vaadittava järjestelmä tunnistaa henkilön vain väestörekisteritietojen perusteella eikä henkilöllisyystietoja voi oikein ruveta muuntelemaankaan kotimaisia vastaaviksi.

Hän oli tullut maahan työn perässä, rakennusfirman houkuttelemana. Rakennusfirma oli kustantanut majoituksen ja tarjonnut muutoinkin ylöspidon. Asutettavia oli ollut yhteismajoituksessa paljon. Hänen tarinansa alkoi etäisesti muistuttaa niiden julkisuudessa olleiden marjanpoimijoiden tarinoita, joilla iltapäivälehdistö joskus takavuosina oli herkutellut. Rakennusfirma oli yllättäen ilmoittanut, että asuminen ei voisi tietyn päivämäärän jälkeen enää jatkua entiseen malliin. Firmalla oli yllättäviä taloudellisiakin vaikeuksia eikä palkasta ollut tietoakaan. Joten mikä neuvoksi, perhe kotona Itä-Euroopassa, ei matkalippua takaisin, ei rahaa, ruokaa, yösijaa, lähes kielitaidottomana vieraassa maassa?

Siinä käytiin monet kotimaiset vaihtoehdot läpi palkkaturvasta oikeusaputoimistoon ja kyseisen maan konsulaattiin. Vaikka konsultoiva soittokierros käytettävissämme olevalle juristille toi nipun lisävaihtoehtoja, jouduin lähettämään hänet niine hyvineen pois voimatta auttaa sen enempää.

Suomen lainsäädäntö määrittelee ihmiskaupan “toisen henkilön paritusrikoksen kaltaisena seksuaalisena hyväksikäyttönä; pakkotyönä tai muunlaisena ihmisarvoa loukkaaviin olosuhteisiin saattamisena ja elinkauppana taloudellisessa hyötymistarkoituksessa”. Hänellä oli teetetty katteetonta ilmaistyötä ja saatettu ihmisarvoa loukkaaviin olosuhteisiin.

Tänä päivänä tietäisin lähes hyödytöntä soittokierrosta viisaampana paremmin mitä tehdä: soittaisin Joutsenon vastaanottokeskukseen, jossa toimii ihmiskauppatapausten valtakunnallinen auttava puhelin.

Asunnoton, elämän nurjaa puolta liiankin läheltä katsellut asiakkaani oli matkalla tapaamaan minua.

Väsymyksen, huonon ravinnon ja elämäntapansa riuduttamana hän tuupertui kesken matkansa luokseni. Sairaskohtaus. Hän oli alkanut oksentaa veristä limaa. Avun ei pitänyt olla kaukana: kulman takana oli julkisen terveydenhuollon terveyskeskus ja yksityisen lääkäriaseman ovenripa vain parinkymmenen metrin päässä. Yksityisen lääkäriaseman ovesta porhalsi rouva turkeissaan, nyrpisti nenäänsä tuhahdellen jotain siitä, miten “ryyppäämisellä sitten on tuollaiset seuraukset”. Muut ohikulkijat nakkelivat muuten vain niskojaan.

Tämän tarinan sankari on sosiaalitoimiston vahtimestari, joka tiesi odottaa asiakasta saapuvaksi. Hän oli lähtenyt tutkimaan ympäristöä josko asiakasta näkyisi – ja löysi asiakkaan tuupertuneena. Vihdoin myös joku yksityiseltä lääkäriasemalta tuli tarkistamaan, kuka heidän ovensa edessä “häiriköi”. Vahtimestari näki monien lääkärien viilettävän pitkin käytäviä ja pyysi apua asiakkaalle, mutta yksityisen lääkäriaseman vastaus oli kylmä: “Kyllä me voimme ottaa hänet, mutta maksaako sossu hänen hoitonsa?” Ei huolittu yksityiselle lääkäriasemalle.

Voipuneen asiakkaani oli jäätävä odottamaan ambulanssin tuloa. Ja se kesti. Ja kesti. Ei vissiin ollut hätäkeskuksen mielestä tarpeeksi kiireellinen hälytys. Piti vain odottaa. Kun ambulanssi lopulta tuli, asiakkaani ei edelleenkään saanut apua vaan oli todettu että kykenee kävelemään omin jaloin. Bye bye. Ei kelpaa ambulanssin kyytiin.

Entä jos tuupertuja olisi ollut joku muu kuin asunnoton asiakkaani? Joku meistä työntekijöistä, joku ohikulkija? Olisiko yksityisen lääkäriaseman suhtautuminen silloinkin ollut yhtä ylimalkaista ja kiinnostuksen kohteena pelkästään se, kuka hoidon maksaa? Luulisi lääkärinvalan velvoittavan hädänalaisessa tilassa – kenties hengenvaarassa olevan auttamiseen. Mutta Suomeen näyttää hiipineen amerikkalainen ajattelu, jonka mukaan vain raha ratkaisee. Eihän Amerikassakaan välttämättä hoitoa saa, jos ei ole varaa maksaa.

Entä sitten ambulanssin tulon viivästyminen? Eikö se riitä, että kuntien yhdistymisten jälkitunnelmissa hätäkeskuspäivystäjät ovat pyörällä päästään eri kaupunkien samannimisten katujen kanssa ja potilaita kuolee, kun ambulansseja lähetellään vääriin osoitteisiin? Onko se myös niin, että kun hälytys tulee sosiaalitoimistosta, oletetaan, ettei sillä niin kiire, “ kun joku juoppo siellä kuitenkin vain krapuloissaan on”? Onko sosiaalitoimiston asiakas toisia vähempiarvoinen ihminen? Onko asunnoton vähempiarvoinen? Onko alkoholisti? Eikö ihmishenki ole kaikissa tapauksissa arvokas? Eikö sosiaalitoimiston asiakkaalla ole oikeutta saada asianmukaista tutkimusta ja hoitoa? Miten hänet uskallettiin jättää tutkimatta ja lähettää “kotiin”, etenkin kun kotia ei edes ole?

Lukuisa joukko muita sosiaalitoimiston asiakkaita todisti välikohtausta. Ja laski kanssamme kaksikymmenminuuttisia ambulanssin tuloon. Osa itki sitä, ettei tällaista voinut tapahtua. Tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu, sillä tällä kertaa asiakas selvisi hengissä. Joku oli nähnyt hänet kaupungilla.

Mies ja sosiaalityöntekijä. Mies, “peräkammaripoika” joka asustelee iäkkään äitinsä kanssa. Ryyppyputket vievät välillä niin heikkoon kuntoon, että terveyskeskuslääkärikin patistaa sairaanhoitajan kotiin katsastamaan terveyskeskuksen vakioasiakkaan päivän kunnon. Välillä akuutti haimatulehdus ajaa sairaalahoitoon. Iäkäs äiti joutuu tuon tuostakin kuriiriksi milloin lukuisten reseptien kanssa apteekkiin, milloin minnekin. Nelikymppisellä “peräkammaripojallamme” on juomishistoriaa takana jo kohta kolmekymmentä vuotta, kymmeniä katkaisuhoitoja, toistakymmentä laitoshoitoa ja yrityksiä aloittaa elämänhallintakurssi, kokkauskurssi ja milloin mikäkin kurssi, mikä on ollut kunkin vuosikymmenen hitti.

Kunnollista työhistoriaakin on takana, mutta työsuhteet ovat jääneet valitettavan lyhyiksi. Työhistoriaa on kuitenkin sen verran, että työeläkettäkin heruisi, jos vain pääsisi eläkkeelle. Tämä se vasta prosessi onkin: vaikka eläkeselvittelyt oli taannoin kasattu työvoiman palvelukeskusten harteille, ei kunnassa sen koommin ole päätetty mikä taho eläkeselvittelyjä ylipäätään tekee vaan asiaa pallotellaan terveystoimen, sosiaalitoimen ja työvoiman palvelukeskuksen kesken. Lopputuloksena on, ettei työläitä eläkeselvittelyjä tee “just nyt tällä hetkellä” kukaan. “Ja sitä paitsi”, valistaa konsultoimamme lääkäri, “ei juoppous ole riittävä peruste eläkkeelle pääsyyn”. Ei välttämättä edes siinä tapauksessa, että pään kuvaukset osoittaisivat aivovaurioita. Ehei, ei sillä perusteella eläkkeelle pääse. Kunnan sosiaalitoimen strategioissa on lisätä eläkeselvittelyjen määrää ja saada asiakkuuksia pois toimeentulotuesta ensisijaisten eläkkeiden pariin. Sitten työpaikkakokouksissa taivastellaan kilvan yhä uudelleen toimeentulotukimenojen kasvua ja sitä, että jotain tarttis tehdä. Vaan kun ei ole organisoitua eläkeselvittelyprosessia ja lääkärit sanovat, että eläkettä on turha hakea. Niinpä matit, maunot ja markot elävät toimeentulotuella.

Oma “peräkammaripoikani” kertoi vastikään, että on saanut vieroitettua itsensä viikon, parin ryyppyputkista. Nyt ryypätään kunnolla enää päivä viikossa kun haimakin kuulemma tulee siitä jo niin kipeäksi. Hän on ylpeä saavutuksestaan, syytä ollakin. Hän on näiden parin vuoden aikana soitellut minulle useasti ja on aina ollut yhtä kiitollinen terapeuttisista keskusteluistamme. Sitten sairastuin ja jäin hetkeksi sairaslomalle. “Peräkammaripoikani” oli hirveän huolissaan soitellut perääni eikä hänen huolensa vähentynyt lainkaan siitä, että hänen työntekijänsä piakkoin vaihtuisi. “Saattaen vaihtaen”-periaatteella tapasin häntä vielä kerran hänen uuden työntekijänsä kanssa. Hän jännitti kovasti tapaamista uuden sosiaalityöntekijänsä kanssa ja haki katseellaan ja sanoillaan minusta koko ajan tukea. Kun minun oli aika poistua takavasemmalle ja jättää hänet kahden uuden työntekijänsä kanssa, hänen kyyryssä oleva olemuksensa suoristui ja hän nousi seisomaan, kyseli vointiani, kätteli ja toivotti kaikkea hyvää jatkossa.

On toisaalta sääli, että kun työtehtävät muuttuvat ja asiakkaat vaihtuvat, samalla voi käydä niin, että pitkäaikaisia asiakassuhteita päättyy. Tämä “peräkammaripoikani” oli aina kohtelias, luottavainen ja oikeastaan työpäivien piristysruiske siksi, että hän sai työntekijänkin hyvälle tuulelle. Jatkossa hän siirtyy piristämään kollegani työpäiviä. Toivon myös hänelle hyvää jatkoa ja pitkää elämää - huolimatta siitä, että krooninen haimatulehdus ja muut vaivat heikentävät jatkuvasti hänen fyysistä kuntoaan. Ehkä vielä tulee päivä, jolloin kollegani kertoo hänen saaneen myönteisen eläkepäätöksen. Ehkä raittius on hänelle utopistinen päämäärä, mutta ehkä vielä joskus tulee päivä, jolloin hän on nykyistä vähemmän erakoitunut ja onnellisempi. Jos tämä asetetaan tavoitteeksi ja joskus saavutetaan, on se työvoitto, josta on syytä olla yhtä ylpeä kuin hän nyt on ollut siitä, että viikon mittainen ryyppyputki on vaihtunut vain päivän ryyppäämiseen viikossa. Näkemiin – ei hyvästi.

Mitä lähemmäksi se päivä tuli, sitä enemmän arvelutti. Lähteä kotikäynnille entuudestaan tuntemattoman asiakkaan luo, suojaamattomana, ilman poliiseja. Etenkin kun oli tiedossa, että vastassa voisivat olla kirjaimellisesti kovat piipussa. Sellainen oli ennakkotieto asiakkaan taustasta.

Työparillani ja minulla ohjeena oli vain perääntymiskäsky, jos näyttäisi pahalta. Ja mitä sekin tarkoitti – pahalta? Mieleeni muistui lähinnä se joskus lukemani sosiaalityöntekijän haastattelu, jossa kerrottiin, ettei sosiaalityöntekijän koskaan kotikäynnillä pidä riisua kenkiään. Siis ihan vain “juoksuvalmiuden takaamiseksi”. Yliopistossa ei sosiaalityöntekijöille opeteta poliisin taktisia keinoja sellaiseen asuntoon menemiseksi, jonne epäillään majoittuneen kamanmyyjiä ja jossa on mahdollisesti aseita.

Aamulla mietin kotoa lähtiessä, ettei pidä seistä suoraan ulko-oven edessä, jos vaikka ammutaan suoraan oven läpi...Tämähän oli täysin absurdia ja sulaa hulluutta lähteä tällaiseen ilman poliisin virka-apua... Toimeksianto oli ollut sellainen, että “selvittäkää, onko tämä tyyppi elossa ja missä hän asuu”. Emme edes tienneet miltä hän näyttää!

Olimme paikalla jo hyvissä ajoin ennen ilmoitettua kotikäyntiaikaa – ympäristöä ja liikehdintää tarkkailemassa. Vuokranantaja mukanamme. Asunto oli katutasossa, kovin oli nuhjuisen oloista. Verhot ikkunoiden edessä. Ei liikettä. Ovikelloa ei ollut, koputuksiin ei vastattu. Työpari kurkkasi varovasti postiluukusta (ja toimi niin nopeasti etten ehtinyt varoittaa, että hän asetti itsensä juuri ampumalinjalle). Hiljaisuutta. Ei hajuja – hyvä, ilmeisesti emme siis ainakaan ruumiiseen törmäisi jos onnistuisimme asuntoon sisälle pääsemään. Lopulta siihenkin tarvittiin vuokranantajan paikalle hälyttämää lukkoseppää.

Ensimmäisenä silmiin osui postiläjä likaisella lattialla. Ainakaan asunnossa ei kukaan siis ollut vähään aikaan majaillut, mutta se ei silti vielä tarkoittanut sitä, etteikö asunnosta voisi ruumiskin löytyä. Kaikki aistit pakenemaan valmiina astuimme sydämet pamppaillen hämärään eteiseen. Virhe. Kardinaalimoka. Eikä poliisin taktiikkakouluttajien mielestä varmaan edes ensimmäisemme, mutta paha sellainen. Menimme kaikki asuntoon eikä kukaan jäänyt vahtiin! Entä jos vaaralliseksi luokiteltava asiakkaamme olisi juuri silloin saapunut asuntoonsa?

Yritin totutella näkemään hämärässä ja porata katseeni tarkasti lattiaan, jotta näkisin minne olen astumassa. Siitä huolimatta työparini äkkäsi ne ensin. Katkenneita ruiskunpätkiä lattialla. Kokonaisia ruiskuja. Verisiä paperimyttyjä. Kun annoimme katseemme kiertää huoneessa enemmän, verisiä käytettyjä ruiskuja lojui lisää ympäriinsä. Haisevia jätteitä, likaisia astioita, likaisia vaatteita.

Ensimmäinen kokemukseni huumekämpästä. Ruiskuja väistellen jouduimme toteamaan että poliisikeikka siitä kumminkin tuli. Nyt tuli konkreettisesti nähtyä myös se, että kengät kannattaa pitää jalassa vaikka tällä kertaa ei onneksi tarvittu sitä juoksuvalmiutta. Ja ehkä poliisin virka-apua kannattaa pyytää heti.

Perheväkivaltaa. Fyysistä – ja henkistä.

Minua puistattaa. Nainen itkee, ulkomaalainen mies on saanut harjoittaa henkistä väkivaltaansa jo vuosikaudet. Nainen on joutunut jättämään työnsä ja jäämään pitkälle sairaslomalle. Naisen puheista saa sen kuvan, että mies on arvaamaton ja voi hyvinkin tehdä jotain heidän yhteisille lapsilleen. Ainakin tämä sanaton uhka leijuu ilmassa. En viitsi enää lisätä naisen ahdistusta omalla pelollani siitä, että mies saattaa hyvinkin yrittää kaapata heidän lapsensa toiseen maanosaan. Miksi muuten yllättävät lomat isän kotimaassa eikä äitiä huolittu mukaan? Tämä on nähty niin monta kertaa ennenkin: isä vie lapset “lomalle” eikä lapsia sitten enää palautetakaan jos on avioeroriidasta kyse. Tekisi mieli sanoa, että lainaa äkkiä kirjastosta Liza Marklundin ja Maria Erikssonin ´Uhatut´ja sitä seuranneet yhtä suuren menestyksen saavuttaneet ´Turvapaikka´ ja ´Mian salaisuus´.

Toisena päivänä edessäni istuu viisi vuotta Suomessa asunut filippiiniläisnuorikko, joka ei puhu sanaakaan suomea. Suomalaismies oli raahannut hänet lomansa päätteeksi tänne. Kotona on kuri kova: omaa pankkitiliä ei nuorikolla saa olla, suomen kielen kurssille ei saa mennä, kotoa ei saa poistua, kehenkään ei saa tutustua. Vanki omassa kodissaan. Miten tämä on voinut jatkua jo viisi vuotta? Nyt hän haluaa avioeron miehestään. Aika sosiaalitoimistoon oli pitänyt varata kiertoteitse, sillä mies ei saa tietää minne hänen nuorikkonsa on mennyt.

Viikon huipennukseksi tapaan kollegani kanssa pariskunnan, joka suostuu sentään istumaan vierekkäin samassa huoneessa vaikkakin toisiaan sättien. Molemmat ovat mäiskineet toisiaan, naisella vieläkin mustelma kahakasta muistona. Onnistumme rauhoittamaan kilpakiljunnan ja puhumaan siitä, kuinka kauan he tätä kissa-hiiri-leikkiään aikovat jatkaa. Mutta tämä pariskuntapa se vaan ei pääse toisistaan irti vaikka huonekalut lentelisivät. Ja show jatkuu...

Hän on yks Antti vaan. Tai Annikki. Osoite poste restante. Toimistolla on ollut puhetta työntekijöiden kesken vaikka kuinka monta kertaa siitä, ettei postilokero-osoitteessa voi kukaan asua. Pitäisi olla jokin keino osoittaa, että oleskelee tietyssä osoitteessa tai muuten vain muiden nurkissa (lue: tämä lieneekin siis piiloasunnottomuutta). Poste restante-asuminen tuntuu yleistyneen ja lisääntyneen. Me emme voi ravata kaikissa epämääräisiksi ilmoitetuissa osoitteissa kyttäämässä, keitä siellä asuu ja keiden kanssa. Yhden tällaisenkin keikan kyllä muistan. Entinen aviopari esitti, että nyt toinen asuukin muka vain toisen alivuokralaisena.

Oleskelun selvittäminen on ensisijainen asia, sillä toimeentulotuki ei määräydy kirjoillaolokunnan vaan oleskelukunnan mukaan. Eräitä kertoja tästäkin perusasiasta on saanut taistella joidenkin pikkukuntien sosiaalijohtajien kanssa – sellaisten, jotka eivät lakia tunne. Näitä poste restante-ihmisiä on moneen lähtöön: heillä saattaa olla niin sanotusti haku päällä eli poliisit perässä, he saattavat pakoilla velkojiaan tai ulosottomiestä, heillä ei muuten vain ole paikkaa minne mennä tai he esittävät asuvansa poste restante-osoitteessa yrittäessään vältellä elatusvelvollisuuttaan puolisoonsa ja lapsiinsa nähden tai muuta vastaavaa.

Mutta kuulkaas poste restante-ihmiset: te teette sosiaalityöntekijän työn kamalan vaikeaksi, kun teiltä puuttuu yhteystiedoista puhelinnumero. Ei myöskään voi olla lainkaan varma, kenen kätösiin sosiaalitoimiston lähettämä kirje tai päätös lopulta päätyy. Sitä paitsi, oletteko lainkaan ajatelleet poste restante-asumisen haittoja? Katsokaas, meidän kun pitäisi lähettää teille postia, ja vallankin jos kyseessä on valituskelpoinen päätös - jos kävisi vaikka niin, ettei päätös teitä miellyttäisi, voisitte säädetyn ajan kuluessa hakea siihen muutosta. Usein käy vain niin, ettette viitsi hakea postejanne edes poste restantesta, vaan postit palautuvat meille ja jäätte silloin täysin tietämättömiksi siitä, mitä me olemme teille yrittäneet viestittää tai mistä olemme päätöksen tehneet.

Ongelmia ei osata hoitaa
päiväkodeissa, kouluissa, vanhainkodeissa,
koska päiväkoteja, kouluja ja vanhainkoteja
ei rakenneta sitä varten.
Päiväkoteja, kouluja ja vanhainkoteja
rakennetaan
päiväkotien, koulujen ja vanhainkotien rakentamisen takia,
lapsuutta, nuoruutta ja vanhuutta varten,
ei niissä aikaansa viettävien ongelmia varten.

Ongelmia on, mutta niitä ei haluta pilaamaan
lapsuutta, nuoruutta ja vanhuutta.
Ongelmia on kaikkialla,
mutta ne kätketään puskaan
ja leikitään
ettei niitä ole.

Ongelmien ratkojiksi
on valjastettu
sosiaalityöntekijät,
joita avuksi huudetaan.

Kyllästyi kerran sosiaalityöntekijä,
kyllästyi ongelmien
ratkomiseen,
epäpäteviin työkavereihin,
epäpäteviin esimiehiin,
huonoon palkkaan,
raskaaseen työhön,
meni muualle, pois
vaihtoi kaupunkia, työpaikkaa.

Sosiaalityöntekijäpula on täällä. Tänään.

Ei tiennyt päiväkodissa lastentarhanopettaja,
ei koulussa luokanopettaja,
ei vanhainkodissa hoitaja,
ei lähikauppias,
ei krapulassa makaava mutsi,
ei fatsia lyövä mutsi eikä mutsia lyövä fatsi,
ei poliisi, ei tuomari, ei isännöitsijä
minne meni
sosiaalityöntekijä.
Heillä oli ikävä,
koska he eivät
osanneet,
viitsineet,
jaksaneet
ihmisten ongelmia.

He, poliitikot, eivät ymmärrä,
että sosiaalityöntekijöiden mennessä muualle, pois,
jäljelle jäävät ongelmat,
joita muut eivät osaa, viitsi tai jaksa ratkoa.

He tiesivät, että kerran
kyllästyy
sosiaalityöntekijä,
menee muualle, pois,
ja jättää jälkeensä
ne ongelmat,
joita muut eivät osaa, viitsi tai jaksa ratkoa.

Se ei tullut heille äkkiä puskasta,
koska he tiesivät jo paljon aiemmin.
Mutta he eivät välittäneet.

He ovat kotikuntasi
sosiaalihuollosta
päättäviä kunnallispoliitikkoja.
Ketä sinä äänestit?

Pääkaupunkiseudun sosiaalityössä törmää toisinaan absoluuttiseen köyhyyteen, huono-osaisuuteen ja totaaliseen eristäytyneisyyteen: likaisissa ryysyissä kulkijoihin, jotka ovat saattaneet menettää kotinsa ja päivän lääkitys on ottamatta. Ruokaakaan ei ole syöty päiväkausiin. Joskus näitä kulkijoita löytyy metsistä harhailemasta tai he ovat linnoittautuneet kotiensa jätepussivuorien taakse poistumatta asunnoistaan kuukausiin. Heidät löydetään vasta kun naapurit havahtuvat hajuun tai he saavat esimerkiksi sairaskohtauksen, jonka jälkeen ensihoitoyksikölläkin saattaa jo olla tekemistä kulkutien raivaamisessa asunnon halki potilaan luo.

Toista maata ovat sitten suhteellisesti köyhät eli ne, jotka katsovat, että elämäntilanteesta riippumatta entinen tulotaso, elintaso ja kulutustottumukset on säilytettävä keinolla millä hyvänsä. He kun katsovat, että jokaisen Suomen kansalaisen perusoikeuksiin kuuluvat yhteiskunnan kustannuksella järjestettävät omat pyöreiden vuosien merkkipäiväjuhlat, pihojen kukkaistutusten ja kivetysten sievistämiset juhlakuntoon, kampaaja- ja kosmetologikäynnit, kalliit elektroniikkaostokset, etelänmatkat...Siis vain siksi, kun muutkin heidän mielestään hankkivat itselleen hedonistisia nautintoja ja kulutushyödykkeitä tällä tavoin kuluttaakseen. Kun toimeentulotuesta sitten tehdään kielteinen päätös, on heillä kynät terotettuina muutoksenhakuja varten. Ja taas käytetään useiden ihmisten työpanosta muutoksenhakujen valmisteluun. Pahimmassa tapauksessa mielipidenäkemykset oman elämäntavan säilyttämisen pakosta etenevät hallinto-oikeuksiin, joissa pohditaan, oliko oikeutettua hylätä omien synttäripippaloiden ja syöminkien kustannusten maksattaminen toimeentulotuella.

Niin, he ovat köyhiä. Suhteellisesti köyhiä. Ja hyvin resurssoituja muutoksenhakuja väsäämään. Sosiaalityöntekijät joutuvat käyttämään aikaa kirjoittelemalla hylkyperusteita tällaisiin turhanpäiväisiin toimeentulotukihakemuksiin. Olisi meillä tähdellisempääkin tekemistä – kuten paneutua niiden absoluuttisesti köyhien elämäntilanteisiin.

Asiakkaani ovat alansa huippuja. Alansa huippuja dokaamaan. Ja sen vuoksi heitä lähetetään päihdehoitolaitoksiin toipumaan ja hoidattamaan itseään. Sitä jotenkin odottaa, että päihdehoitoon erikoistuneilla laitoksilla homma on hanskassa. Yhä useammin on kuitenkin tuntunut siltä, että homma on enemmänkin hakusessa ja sormi menee suuhun. Että mitäkö he tekevät kun asiakkaani häiriköi muita asiakkaita ja yrittää paluuta vanhoihin dokaamiskuvioihin sellaisella innolla, että lankeemus uhkaa koitua monen muunkin hoidettavan kohtaloksi? Mitä he tekevät kun asiakkaani rettelöi, uhkailee, varastelee toisten asiakkaiden omaisuutta?

No, he soittavat minulle ja itkevät, että asiakkaani on niin kauhea, etteivät he pärjää hänen kanssaan. PÄRJÄÄ?! Ja mitä he tekevät – he lähettävät asiakkaani maitojunalla kotiin ja toteavat, etteivät pysty hoitamaan asiakkaan päihdeongelmaa. Asiakkaani ovat kyllä vaikeita, mutta jos päihdeongelmien hoitoon erikoistuneetkin laitokset heittävät pyyhkeen kehään niin minusta kyllä pitäisi kysyä missä vika on. Kun tämä tällainen päihdelaitosten avuttomuus näyttäytyy kiihtyvänä trendinä, pitäisikö päihdelaitosten itsensä katsoa peiliin ja kysyä esimerkiksi onko heidän metodeissaan jotain vikaa vai kenties henkilökunnan määrässä tai osaamistasossa?

Ongelmaan on olemassa lääke: selvitä-arvioi-sijoita eli SAS-ryhmä. Kun asiakkaiden päihdehoitojen arvioinnit sittemmin on päätetty kierrättää SAS-ryhmän kautta edellinen ongelma on poistunut kuin itsestään. Päihdehuollon säästöjä tavoitteleva SAS-ryhmä ei nimittäin enää päästä juurikaan ketään päihdehoitoihin. Niinpä minunkaan ei tarvitse kuunnella päihdelaitosten valitusta siitä, että asiakkaani ovat heille liian vaikeita.

Mä
oon erikoislääkäri, kirurgi.
Sä
et koskaan päättäis
et mun pitää repiä
rintakehiä tai maksoja
paljain käsin auki.
Mul on välineet ja tilat.
Sä istut terveyslautakunnassa.

Mut sä,
sä päätit
et mul ei tarvii olla
työhuoneessa
lämmitystä tai työpöytää
kun ei mulla ole edes
työhuonetta.
Asiakkaita mulla olis
mutta ei työvälineitäkään
kynän ja paperin toin kotoa.
Sen
nettiyhteyden ja toimivan tietokoneen
tarvitsisin siksi
että te päätitte ruveta tekemään
kaiken tietoteknisesti
kun tietotekniikka
on päivän mantra
lisää,
enemmän,
tehokkaammin,
nopeammin.

Työkaverin huoneessa
on tietokone
mutta ei printteriä
kun paperi
on liian kallista.
Paperin hinta
tulee teidän budjetista,
joka on liian pieni.
Mutta
jos se ei tulisi
niin saisiko
työkaveri printterin
ja paperia?

Sä luulet
et rahaa säästyy
kun ei tarvii ostaa
huonekaluja
siihen mun työhuoneeseen
kun sitä ei ole
tai että rahaa
säästyy
kun mun työkaverille
ei tarvii ostaa
tietokonetta, printteriä
eikä paperia.

Sen takia me ei voida
ottaa asiakkaitakaan
kun ei ole työvälineitä.
Meidän työkaverit
hoitaa nyt
meidän asiakkaat
mut asiakkaita on liikaa
ja niinpä
meidän työkaverit
on sairaslomilla
jatkuvasti.

Ne sairaslomat
maksaa teille
paljon enemmän
kuin työvälineiden
hankinnat.
Tiesitkö sä?
Kiinnostaako sua edes?
Mut pääasiahan on
että paperikustannukset
vähenevät.
Niin pysyy budjetti tasapainossa.
Sä,
sä istut sosiaalilautakunnassa.
Ja mä,
mä oon sosiaalityöntekijä.

Tämä tarina olkoon prologina seuraavalle ja kertokoon siitä tympeästä ja käsittämättömästä byrokratiasta, johon sosiaalitoimiston työssä joutuu tottumaan. Onhan osa työtämme toki byrokratiatyötä, mutta rajansa kaikella.

Pahimpia sosiaalitoimistoja ovat sellaiset, joissa toimii vippikassa, josta saa tarvittaessa suoraan rahaa. Eli asiakkaan tullessa vastaanotolle alkaa välitön vääntö siitä, saako nyt just, heti, välittömästi rahaa siitä vippikassasta. Millään muulla ei ole väliä. Kuinka onnellinen saankaan olla siitä, ettei nykyisessä työpaikassani ole mainittua vippikassaa, jolloin jäävät vippi-itkut kokonaan väliin.

Silloin kun tieto ei vielä kulkenut sähköisesti virkailijalta vippikassan hoitajalle, käytettiin ihan tavallisia lomakkeita ja punakynää, jolla lomakkeeseen kirjattiin summa, jonka vippikassasta sai antaa. Mutta mitä tekivätkään asiakkaat? He lisäsivät numeroita summan eteen tai perään niin, että summa saatiin mukavasti väärennettyä ennen kuin asiakas oli ehtinyt vippikassalle. Ja niin vaihtui punakynä vihreään kynään. Vihreää väriä perusteltiin sillä, että vihreitä täytekyniä tuskin löytyy asiakkailta niin helposti kuin punakyniä, joilla summan voi lomakkeeseen väärentää. Auta armias, jos sinulla oli työhuoneen laatikossa vain punakyniä ja piti saada summa paperille oikealla värillä. Ei kun juoksemaan ympäri sosiaalitoimistoa sitä vihreää täytekynää etsimään.

Homma meni vielä vaikeammaksi jos kyniä ei ollut, ei oikean värisiä tai ylipäätään toimivia kyniä. Silloin piti mennä kynävaraston hoitajan juttusille. Hän piti vastaanottoa kerran viikossa pari tuntia kerrallaan. Kukaan ei tiennyt mitä hän loppuajan teki, mutta kaikki tiesivät sen, että kyniä luovutettiin vain tuona tiettynä aikana viikosta ja jos et silloin ollut paikalla, sait odottaa seuraavaan viikkoon. Tai sitten ostaa itse kynän.

Kynät eivät ole ainoita toimistotarvikkeita, joiden saamiseksi saatat joutua laatimaan kunnon perustelut kynävaraston hoitajalle, paperivaraston hoitajalle tai niitti- ja paperiliitinvastaavalle...

”Osasto 5:n” tarinaan törmää joskus sosiaalitoimistossa. Siis kuin Rosa Liksomin ”Tyhjän tien paratiiseissa”, jossa Liksom kertoo 18 vuotta äitinsä kanssa asuneen päähenkilön elämästä.

Hän on asunut koko ikänsä vain äitinsä kanssa, isäänsä hän ei ollut koskaan nähnytkään. Hän on lapsesta saakka hoitanut käynnit kaupassa. Koulussa kiusattiin, mutta peruskoulun jälkeen oli mahdollisuus hakeutua postiin töihin. Äiti ei ole koskaan ollut töissä vaan sairaseläkkeellä mielenterveysongelmien takia. Kerran äiti oli yrittänyt lukea satukirjaa. Muuten äidin kanssa katsottiin televisiota ja pelattiin pelejä.

Päivät soljuvat, kunnes eräänä päivänä äiti onkin mennyt poikkeuksellisen aikaisin nukkumaan. Päähenkilömme siirtyy sohvalle nukkumaan ja ihmettelee seuraavana aamuna, miten äiti edelleen makaa sängyssä samassa asennossa kaikki vaatteet päällä eikä puhu mitään. Päähenkilö hakee apteekista flunssalääkettä luullessaan äidin sairastuneen, mutta äiti ei ota lääkettä. Työpäivä odottaa, pitää yrittää kokkaillakin jotain kotona, mutta äidille ei kelpaa.

Vaikka äidille juttelee, äiti ei oikein vastaa, mutta pyytää kuitenkin kylvettämään itsensä. Päähenkilöä hirvittää nähdä äitinsä alasti ja äiti painaakin ”kuin sementtisäkki”, mutta hänet on hoidettava kotona ettei häntä vietäisi sairaalaan pois kotoa. Päivät kuluvat, äitiä kylvetetään ja hänelle vaihdetaan yöpaitaa.

Talonmies tulee kuukausien päästä omilla avaimillaan asuntoon koska naapurit ovat valittaneet hajusta. Seuraavana päivänä, työpäivän jälkeen, päähenkilöä vastassa ovat poliisit. Päähenkilö ei enää koskaan näe äitiään eikä hän pääse töihin, sillä hänet viedään ”vuodeosastolle”. Häntä harmittaa, ettei hän pääse katsomaan äitiään tai puhumaan tämän kanssa.

Asiakkaamme, jotka joutuvat ”osasto 5:lle” ovat niitä, jotka pesevät, pukevat ja syöttävät ruumiita ja asuvat niiden kanssa. On aistittavissa haikeuttakin, sillä sen jälkeen, kun valkotakkiset ovat käyneet noutamassa asiakkaamme ”osasto 5:lle”, voi olla, ettemme enää kuule heistä. He viettävät loppuelämänsä suljetussa hoidossa.

Jotkut palaavat – joskus, harvoin.

Minulla oli tänään vain yksi asiakas – päivän ensimmäinen, asunnoton mies, ei koskaan ilmestynyt paikan päälle. Tapasin sen sijaan maahanmuuttajanuoren, joka saapui toimistolle äitinsä kanssa. Valmentajan mukaan edessäni istui suurlupaus – kenties tuleva Ronaldo, Beckham, Maradona, Platini...mitä niitä nyt vanhemman polven suuruuksia onkaan. Äiti katsoi surullisena kämmeniinsä ja kertoi perheen taloudellisen tilanteen muuttuneen äkisti. Poika kakisteli vieressä että hän joutui futaamaan nyt lainakengillä, eikä kalliita lisenssimaksuja ollut yksinhuoltajaäidillä enää varaa maksaa. Pojan silmässä kimmelsi kyynel. Hän oli varta vasten raahautunut sosiaalitoimistoon kertomaan, miten tärkeä harrastus jalkapallon pelaaminen hänelle oli ja harrastuksen tärkeys näkyi koko hänen olemuksestaan.

Jäin miettimään tuoreita tutkimustuloksia yksinhuoltajaäitien työllistymisestä ja taloudellisesta tilanteesta. Siinä jo oli taloudellista riskiä kerrakseen. Puhumattakaan perheen rankoista kokemuksista lähtömaassaan – ja sen jälkeen Suomessa. Perheen toinen lapsi oli myös sairastunut vakavasti. Siis riskitekijöiden kumuloitumista. Poika sai jatkaa jalkapalloharrastustaan päästyämme sopuun siitä, miten ja kuinka pitkään voisin heitä tässä tilanteessa taloudellisesti tukea.

Suhtaudun kriittisesti sellaisiin ajatteluun, että “terveet urheiluharrastukset suojaavat ja pitävät poissa pahoilta teiltä”, mutta toisaalta, tästäkin asiakkaasta olisi voinut rakentaa kliseisen kuvan rennoissa lökäpöksyissä hengailevasta, lippis vinossa keikkuvasta nuoresta, jolla ei ole mitään parempaa tekemistä kuin yleinen hengailu. (Hyi minua; rakennanpa nyt oikein kliseistä ja stereotyyppistä kuvaa...). Yritin vain piirtää kuvan, jonka yhdeksän kymmenestä satunnaisesta vastaantulijasta asiakkaastani piirtäisivät ja sen varjolla perustella sitä, miksi futiksenpeluu sai jatkua. Siis olettaen, että tuo kliseinen ja stereotyyppinen kuva voidaan estää, jos jalkapalloharrastusta tuetaan taloudellisesti.

Tämä jos mikä on sosiaalityöntekijän yksilöllistä harkintaa...Luomani kliseisen kuvan rinnalla häilyy “entä jos”-ajatus: entä jos en olisi tukenut futaamista taloudellisesti ja rakkaan harrastuksen menettämisestä olisi seurannut vaikkapa masennusta, lintsaamista koulusta, syrjäytymistä peruskoulun jälkeisestä koulutuksesta, rikostelua...? Harkintani oli myös puhdasta riskianalyysiä ja hintakin on halpa verrattuna siihen, jos “entä jos”-viritelmästä tulisikin totta.

VAROITUS! EI HEIKKOHERMOISILLE

Tänään kerron teille asiasta, josta EI sosiaalityöntekijän ammatissa saa likaisen työn lisää.

Työkaverini kävi hammaslääkärissä. Hammaslääkäri pahoitteli, että joltakin hänen kollegaltaan oli jäänyt huomaamatta piilosta leikkinyt karies, joka nyt oli porautunut niin syvälle, että hampaalle jouduttaisiin antamaan juurihoitoa. Hammaslääkäri oli juurta rassatessaan välillä kommentoinut, että “tulee haiskahdusta”. Työkaverini kuvasi sitä hapankaalimaisen imeläksi ja kuvottavaksi löyhkäksi; millaista mätivän hampaan juuresta nyt voikaan tulla.

Hammaslääkärit ja lääkärit haistelevat erilaisia ihmisruumiin löyhkiä vatsahappoisista röyhtäyksistä pahanhajuisiin pieruihin, joista kenties lääkärilogiikalla voi päätellä jotain potilaan suoliston toimimattomuudesta. Lääkärikunta kaivelee työkseen myös erilaisia ihmisruumiin aukkoja tai tekee johtopäätöksiä verestä, virtsasta, ulosteesta tai jostain muusta eritteestä tehtävistä laboratoriokokeista. Ja saavat hurjaa palkkaa.

Myönnän, että ilmiö sosiaalityössä on varmasti etäisempi aikuissosiaalityössä kuin vaikkapa katkaisuhoitoasemalla tai ensisuojissa. Vaikka “täisuihkut” eivät olekaan tavallisen sosiaalitoimiston arkea, löyhkään joudumme myös me toisinaan totuttautumaan. Ja visvaisiin haavoihin, joita saatetaan hyvinkin antaumuksella meille esitellä. Laskipa kerran eräs miesasiakas housunsakin nilkkoihin. Toinen asiakas avasi suunsa ammolleen ja kaivoi tekohampaiden puolikkaat taskustaan aivan kuin minä olisin hammasteknikko.

On ilmiselvää, että jos asiakas nukkuu siltojen alla likaisten roskien seassa ja joko pakkanen tai paahde ahavoittavat hänen ihonsa niin, että siihen tulee pieniä haavaumia, hän varmaankin on altis kaikenlaisille bakteereille. Altis tulehduksille, keuhkokuumeelle, MRSA:lle. MRSA:sta onkin viime aikoina tullut varsinainen kirosana: meidänkin pitää työntekijöinä suojautua niin, että desinfiointipulloja pitää alituiseen tilata lisää. Eikä meidän oma ihomme kestäisi jatkuvaa desinfioimista.

Pieniä työhuoneitamme ei millään voisi tuulettaa talvipakkasilla, mutta kun on pakko. Huoneissa kun leijuu toisinaan ummehtunut vanhan viinan haju, joka tuntuu kymmenien metrien päähän, jopa käytävän toiseen päähän.

Varsinkin kotikäynneillä voi kyllä törmätä muuhunkin. Eikä tarvitse edes mennä kotikäynnille. Voihan sammunut asiakas löytyä vaikka sosiaalitoimiston aulasta kakat housuissa. Kotikäynnillä voi asiakkaan luota toisaalta löytyä melkeinpä mitä vaan: kakkaa, pissaa, verta, oksennusta. Ja desinfiointipulloja kuluu.

Tämä työ on siis välillä kirjaimellisesti “sen itsensä” tonkimista, mikä muistutettakoon kaikille niille, jotka kuvittelevat sosiaalityöntekijöiden istuvan päivät pitkät siisteissä toimistoissa tietokoneitaan naputtelemassa.

...enkä puhu nyt siitä “suuresta muutosta”, joka Suomessa oli meneillään muutama vuosikymmen sitten, jolloin maaseudulta muutettiin rivakkaan kaupunkilähiöihin. Sosiaalitoimistomme muutti 80-luvulta saakka palvelleista tiloista uusiin, uljaisiin tiloihin. Tässä ensimmäisessä muuttoa käsittelevässä blogissa käsittelen muuton aiheuttamaa ensihämmennystä.

Missä tuo “ajan patina” vanhassa toimistossamme näkyi? Odotustilojen pöytien retrokukkakuoseissa, mustuneissa ovissa, lommoutuneissa seinissä, joiden rakentamisen aikaan äänieristys oli ilmeisesti koettu lähinnä orwelliläiseksi maailmaksi. Pahimman pyörrytyksen tuotti kuitenkin vilkaisu kattoon: lasivillalevyjä katon täydeltä, mustuneita putkia...henkilökunta oireili jatkuvalla nenäverenvuodolla, allergialla, flunssalla, kurkkukivulla, silmien kirvelyllä, ihottumalla...Vähän niin kuin homekoulujen vitsaus, lieneekö meidän toimistossamme mikrobi- ja homesienimittauksia koskaan edes tehty?

Moni asia muuttui muutettuamme uuteen toimistoon, joka rakennuksena on varsinainen toimistokolossi. Sisältä kuin muurahaispesä, jossa meidän muurahaisten kulkureitit risteilevät käytäviä pitkiä sinne tänne, hissit kuljettavat ylös alas. Näyttää ulkoapäin ja asiakkaasta varmaan juuri niin luotaantyöntävältä, kuin Leena Eräsaari joidenkin julkisten virastojen ulkonäköä kuvasi teoksessaan “Kohtaamisia byrokraattisilla näyttämöillä”. Uutta on ensinnäkin hiljaisuus (lue: äänieristys siis toimii). Olo on vähän kuin moottoritien liittymien risteyksessä koko ikänsä asuneen tai lentokenttämeluun tottuneen, joka yhtäkkiä heitetään maaseudun hiljaisuuteen. Se hiljaisuus on ihanaa, mutta samalla alkaa habitaation vaikutus: missä tuttu jyly, apua, tulen hulluksi!

“Retrotoimistomme” käytävillä kaikui alituiseen askelten kapse, kuului iloinen nauru, puhe, asiakkaita kävi odotustiloissa...nyt se on poissa. Äänet ovat lähes tyystin kadonneet, tilalle ovat tulleet satojen metrien pituiset harmaan sävyttämät käytävät, joiden varrella on vain suljettuja ovia. (Lue: aiempien terveysongelmien välttämiseksi ilmastointi on rakennettu niin tehokkaaksi, ettei ovia ja ikkunoita voi pitää enää ollenkaan auki). Asiakkaat eivät enää ilman saattajaa pääse käytäville kuljeksimaan (mikä on parannus, sillä aiemmin asiakas saattoi tupsahtaa avoimesta ovesta sisään vaikka ilman ajanvarausta).

Oudointa on kuitenkin se, ettei käytävillä näe välttämättä päivän mittaan enää ollenkaan ihmisiä, sillä kaikki istuvat omissa pikku kopperoissaan. Et törmää kollegoihin välttämättä edes taukotiloissa. Saatat aamulla töihin tullessasi astua harmaaseen, autioon käytävään, jonka katossa oleva himmeä kohdevalaistus muistuttaa yötaivasta. Huomaat myös valon määrässä radikaalia vähenemistä. Teet töitä päivän ja kotiin lähtiessäsi et voi tietää, jääkö joku vielä jälkeesi (ovet käytävillä ovat kiinni). Kotiin tultua olo on epätodellinen; missä ihmeen ufomaailmassa tänään olin? Olinko edes töissä vai näinkö vain unta? Voisin hyvin kuvitella olleeni toimiston ainoa työntekijä tänään, enhän edes muita nähnyt.

Kun aiemmin saatoit huikata kollegalle avoimesta ovesta tarkistaaksesi jonkin asiakasasian tai pyytääksesi häntä seuraksesi lounaalle, painat nyt summeria ja varta vasten änkeydyt hänen huoneeseensa. Keskustelu on vähentynyt. Kollegoita näkee harvemmin. Ovet pysyvät kiinni. Koska normaali kanssakäyminen on vähentynyt, joutuvat kollegat nyt soittelemaan keskenään käytävän toisesta päästä toiseen päähän. Tai lähettämään sähköpostia.

Ennen oli rähjäisissäkin tiloissa “tekemisen meininki”. Nyt riemu uusista toimitiloista tuntuu olevan korkeintaan laimeaa. Jotain oleellista hävisi: äänet, ilo, elämä, kanssakäyminen.

Työskentelin joitakin vuosia sitten kuntoutuslaitoksessa, jossa oli asiakkaina erilaisista neurologisista vammoista kärsiviä potilaita. Joidenkin vammat johtivat lihasheikkouteen, jolloin piti miettiä syömiset ja pissaamiset ihan uudelleen. Oli siinä potilaille tarjolla oppaita jos jonkinlaisia; alkaen siitä miten valmistaa helposti nieltävää ruokaa tai miten harrastaa seksiä rasittamatta liikaa heikentyneitä lihasryhmiä. Kerran erektio-opas oli päässyt loppumaan ja jouduin hakemaan sitä varastosta lisää. Tyrmistykseni oli melkoinen, kun löysin pari henkilökuntaan kuuluvaa selaamasta opasta ja kikattelemasta kuin teinit. He sentään työkseen hoitavat näitä ihmisiä fyysisesti parempaan kuntoon ja vahtivat heidän sosiaaliturvaetujaan sekä puhuvat heidän työelämäkelpoisuutensa puolesta. Noin niin kuin kuukausipalkkansa puolesta. Mutta näköjään se on heille vaan sitä työtä, josta kuukausipalkka saadaan, ammattietiikasta viis.

Ruokailimme tuolloin usein potilaiden kanssa samaan aikaan. Tai mieluummin vähän aikaisemmin, ennen kuin kuolaavia, kakovia ja yökkääviä nielemisvaikeuksista kärsiviä potilaita ruvettiin syöttämään. Ymmärrätte varmaan syyn - yökkäämisrefleksi ei itselläkään ollut kaukana sitä katsellessa kun en itse työskennellyt siellä hoitoalan ammattilaisena. Toisen kerran tyrmistyin nähdessäni erään hieman parempikuntoisen, itse soppaansa lusikoivan pariskunnan äänekkäästi höröttävän eräälle potilaalle, jota juuri oltiin syöttämässä. - Kato tota! Hahhahhaa!

Kun potilailla on kyse samoista neurologisista vammoista, on vain ajan kysymys, milloin tämä pariskunta on samassa tilassa kuin nyt syötettävänä ollut potilas. Onko siinä varaa olla ylpeä siitä, ettei itse vielä ole samassa kunnossa ja vielä pilkata toisia, joilla asiat jo ovat huonommin?

Törmäsin samaan ilmiöön taannoin vastaanotollani, jolloin vuosia kovia huumeita käyttänyt asiakas kehua retosti sillä, miten hän on katkaissut käyttönsä ihan omalla tahdonvoimallaan, ilman kalliita vuosikausien laitoshoitoja. Hänestä oli tullut hyvin yhteiskuntakriittinen, jopa katkera kaikille niille, jotka hoidattivat päihdeongelmiaan laitoshoidossa. Halveksuen hän kertoi, miten oli työllistettynä joutunut asunnottomien asuntolassa valvomaan asukkaiden täisuihkuja. Onko hänellä siihen varaa? Hänelle jäi maksettavia huumevelkoja tai hän vasikoi kaverinsa. Nyt hän pelkää kostoa ja hänelle maistuvat taas napit.

Tuskailin ajanvaraustilanteeni kanssa viimeksi tänään. Vapaat ajat alkavat täyttyä, mutta Veli-Matti-Sakari halusi välttämättä varata ajan. En jaksanut ruveta esitelmöimään, ettei minulle kannattaisi turhaan varata aikaa. Veli-Matti-Sakari tulee nimittäin pettymään, jos tapaamiselta suuria odottaa.

Olen tavannut Veli-Matti-Sakarin kerran aiemmin, eikä hänen asiansa silloinkaan olisi vaatinut sosiaalityöntekijän tapaamista. Hän on nimittäin eronnut, ja hänellä on vaimonsa kanssa tehty sopimus siitä, kuka lapsia kulloinkin pitää ja minkä pituisia aikoja. Veli-Matti-Sakari on ihan työssäkäyvä ihminen, mutta loukannut nyt rakennustyömaalla jalkansa ja joutunut sairaslomalle. Siinä menevät siis tulot vähäksi aikaa sekaisin ennen kuin Kelan sairauspäivärahat alkavat pyöriä. Ja lapset tulossa viikonlopuksi isänsä luo. No, sattuuhan sitä. Toimeentulotukea tarvittaisiin. Selaan päätteeltä Veli-Matti-Sakarin tietoja sen verran, että huomaan hänen paperinsa jo arkistoidun. Viimeksi hänellä on ollut palkkatuloa ja hänen hakemuksensa on käsitellyt etuuskäsittelijä. Eli palkkatuloa ja odotettavissa olevaa sairauspäivärahaa Kelasta, ehkä asumistukea? Etuoikeutettu tulo tietysti vähennetään palkasta. Vuokra, sähkö, vesi, työmatkakulut, ehkä jalkavammaan määrätyt lääkkeet? Niin, ja lapset tietysti. Montakohan lasta niitä olikaan ja minkä ikäisiä? Sopimus lasten tapaamisesta lienee arkistoitujen papereiden joukossa, täytyypä tilata arkistonhoitajalta nähtäväksi siis.

Voi hemmetti, miksi ihmeessä suostuin varaamaan tälle isälle ajan? Hänellä kun on tilapäinen rahapula ja muutama lisäsuu tulossa ruokittavaksi...etuuskäsittelijä olisi aivan hyvin voinut ottaa hakemuksen kirjallisesti ja tarkistaa lasten iät ja sopimukset ja sitten tehdä laskelman, ohjelmahan sen toimeentulotuen määrän laskee...

Viime aikoina laivanrakennuksesta, makeis- ja paperitehtailta on lomautettu väkeä (tai osalta loppunut työ kokonaan). Osa on siirtynyt eläkkeelle, osa toisiin tehtäviin, osa jäänyt kokonaan ilman työtä. Kokonaan työttömäksi jäävien tilanne on vähän erilainen kuin niiden, jotka ovat vain hetkellisesti työttömiä, mutta joilla kuitenkin työ jossain muodossa – tai toisessa työpaikassa – jatkuu. He ovat vain väliaikaisesti työttömiä. En lähde analysoimaan sitä, miltä heistä tuntuu työtoverin kohtalo, tai kokevatko he iloa edes siitä, että oma työ säilyi. Vain faktat pöytään: he ovat väliaikaisesti työttömiä. Kenties toimeentulotuen tarpeessa. On heitäkin toki ravisteltu, revitty irti normaalista arjesta, he ovat ehkä järkyttyneitä tilapäisestäkin työttömyydestä, mutta heidän tulevaisuutensa on kuitenkin valoisa.

Eivät he ole asiakkaita, joiden kanssa sosiaalityössä tehdään työtä. Ei ole mitään tehtävää; kaikki olisi hyvin, jos olisi vain se työpaikka. Koska tulevaisuus on turvattu, tilapäinen työttömyys ei todennäköisesti ehdi masentaa ihmistä, sairastuttaa, erakoittaa, aiheuttaa juomaputkea, mielenterveysongelmia, vuokrien maksamatta jättämistä, perheriitoja...Tällä tavoin minä joudun PRIORISOIMAAN; rajaamaan asiakkaita ja eväämään heiltä pääsyn sosiaalityöntekijän luo. Kun he tarvitsevat apua vain tilapäiseen rahapulaan, he voivat laittaa kirjallisen hakemuksen, johon etuuskäsittelijä tekee päätöksen.

Ne, jotka jäivät tässä jaossa kokonaan ilman työtä, ovat edellisiä asiakkaita paljon suuremmassa vaarassa masentua, sairastua, ajautua pitkäaikaistyöttömyyteen ja niin edelleen. Heille ei välttämättä käy huonosti, mutta paljon suuremmalla todennäköisyydellä kuin niille, joilla jo on seuraava työpaikka tiedossa.

Tiedän kuitenkin käyvän niin, että osa niistäkin, joilla uusi työpaikka on tiedossa, tulee haluamaan ajan sosiaalityöntekijälle. Näpyttelen ajanvarauksella koneelle siis erilaisten tulojen ja menojen summia ja tietokoneohjelma laskee erotuksen. Ou jee, sanonpa teille, että EVVK (ei vois vähempää kiinnostaa). Siis ne, jotka OIKEASTI tarvitsisivat sen ajanvarauksen ja jotka uhkaavat tippua yhteiskunnan ulkoreunalle, eivät saa aikaa, koska ne, jotka eivät aikaa tarvitse, lasketuttavat toimeentulotukeaan sosiaalityöntekijällä! Paradoksaalista.

Miksi te Veli-Matti-Sakarit ja kaikki muut olette niin itsekkäitä? Miksi te riistätte oikeasti apua tarvitsevilta mahdollisuuden saada sitä ja miksi te riistätte minulta mahdollisuuden tehdä koulutustani vastaavaa työtä, miksi kiusaatte minua lippulappusillanne, joiden tiedot kuka hyvänsä pystyy naputtelemaan laskentaohjelmaan? Miksi haluatte varata ajan juuri minulta?

Mikä on siis tämän päivän opetus? Please, älkää aina ängetkö sosiaalityöntekijän juttusille, muutkin ammattihenkilöt voivat asiaanne hoitaa.

P.S. Veli-Matti-Sakari on keksitty nimi.

Perjantaina ostin joulukukat. Läimin punahiippaisia tonttuja lyhtyineen ikkunat täyteen ja keittiön ja makuuhuoneen kaapinovet jättimäisiä, keskikokoisia ja pikkuruisia sydämiä täyteen. Ehdin koristaa joulukuusenkin. Niin, siinä oltiin tänä vuonna jo lauantain puolella, itse asiassa hyvän matkaa aamuyön puolella.

No, siinä menivät lauantai, sunnuntai, maanantai ja tiistaikin. Jokaisen päivän iltana minulla olisi ollut hetki aikaa vain itselleni, joulua “viettääkseni”, mutta olin näiden päivien jälkeen niin väsynyt, että jaksoin vain mennä nukkumaan muutaman tunnin levottomat yöunet. (Jätän tässä nyt tarkemmin analysoimatta miksi jouluni oli kiireinen ja miksen ehtinyt nukkua kunnon yöunia edes jouluna). That´s just life.

Kun tapaninpäivänä minulla vihdoin olisi ollut mahdollisuus ryhtyä “viettämään” joulua ihan kokonaisia päiviä uuden vuoden aattoon asti, oli todettava, että jaaha, huomenna onkin sitten taas työpäivä. Siinä se joulu sitten menikin, vaikkei se tänä vuonna ehtinyt edes tullakaan. On käsittämätöntä, miten vuodessa ei ole edes YHTÄ päivää, jolloin pystyisi vain rauhoittumaan.

Grande vitutus. Vitutus grande. Mietin tänään kaikkia niitä, joilla on oikein joululoma. Kyllä minullekin kelpaisi. Kaikkia niitä isejä ja äitejä, jotka varta vasten ottavat jouluksi pidemmän loman, jotta voisivat viettää jälkikasvunsa kanssa “laatuaikaa”. En minä vaan ymmärrä miksi vanhempien pitäisi olla lastensa kanssa laatuaikaa viettämässä. Omat vanhempani ovat olleet joululomat töissä eikä siitä ole jäänyt minulle minkäänlaisia traumoja. Mikä voisikaan olla koululaiselle ihanampaa kuin nukkua joululomalla pitkään, valvoa myöhään, käydä kävelyllä kun aurinko käy mailleen jo kolmelta iltapäivällä ja seurata auringon verenpunaisten säteiden leikkiä tai lukea joululahjaksi saatuja kirjoja...

Siihen aikaan hiihtolomat menivät samaa rataa. Syyslomia ei edes vielä tunnettu. Kesälomatkaan eivät olleet ongelma. Ne menivät joko kesätöissä tai poutaisena päivänä vihreällä nurmikolla pilviä katsellen. Yli kolmekymmentä vuotta olen saanut viettää joululomaa. Antakaa minulle takaisin joululomat! Ensi vuonna lomailen nämä välipäivät.

Hän oli tokaluokkalainen.
Koulukaverit kertoivat
hänen syöneen
kärpäsiä kouluruuaksi.
Nyt hän näytti tunkevan
ahnaasti
paperia
puhdasta aanelosta -
poskiinsa.
Eikä lopettanut
vaikka kielsin
syömästä
paperia.
Sanoi,
ettei kotona
ole kuin
kissanpaskaa
nurkissa
ja viikon vanhaa
kastiketta
koppurassa hellalla.
En tiennyt vielä
silloin
kerhotätinä
että olisi pitänyt
tehdä
lastensuojeluilmoitus.
Joku muu teki.

Kyllä taas hirvittää. Seurasin kerran vierestä, kun “ koulupudokkaiden” kanssa kamppailevat projektityöntekijät yrittivät löytää jonkinnäköisiä harjoittelupaikkoja niille kaikkein toivottomimmilta vaikuttaville nuorille, joilta peruskoulu oli jäänyt kesken. Tai se peruskoulun keskeyttäminen oli ongelmista pienin, sillä siinä sivussa tulivat muun muassa itsensä viiltelyt, satanismi, amfetamiini ja heroiini...ongelmia riitti. No, jos tällaiselle koulupudokkaalle järjestyi paikka vaikka lähikaupan varastosta – purnukoiden latomista hyllyille – hyvää tarkoittavien projektityöntekijöiden päivä oli pelastettu.

Näkökulman ymmärtää, sillä merkitseehän työ- tai harjoittelupaikka sitä, että kenties hyvinkin epäsäännöllistä elämää viettävän nuoren oli kehitettävä kurinalaisempi päiväjärjestys: töihin oli mentävä tiettyyn aikaan ja siellä oltava tietty aika. Epäilemättä työssä harjoiteltiin myös työkavereiden tai asiakkaiden kanssa toimimista eli sosiaalisia suhteita ja kerättiin työkokemusta tulevaisuutta varten. Näin siis idealistisessa mallissa esiteltyjen hienojen tavoitteiden mukaan.

Ja mikä oli todellisuus? Jotkut jaksoivat vaivautua työpaikalle, monet keskeyttivät koko työharjoittelun. “Ei jaksanut nousta aamulla ylös”, “piti lähteä duunaamaan kamaa”, “ei huvittanu” olivat yleisimpiä selityksiä sille, miksi työharjoittelut saattoivat keskeytyä ennen kuin ne olivat edes kunnolla päässeet alkamaankaan. Ne, joiden harjoittelut onnistuivat, olivat niitä, joilla – yllätys, yllätys – oli vähiten ongelmia.

Hämmästyttävää kyllä, jotkut työnantajat olivat sitkeitä ja jaksoivat ymmärtää. Niin vain toivottomimpiakin tapauksia sijoitettiin esimerkiksi päiväkoteihin ja ravintoloihin “työharjoitteluun”. Katselin kauhistuneena sivusta, miten nämä “ongelmanuoret” temmelsivät mielensä mukaan. Minua kyllä lasten vanhemman asemassa kiinnostaisi, mitä lapseni kanssa päiväkodeissa oikein puuhataan. Kun joku sairastui, saatettiin “ongelmanuori” heittää kehiin lapsiryhmää vetämään. Voishan sitä vetää vaikka röökit viisivuotiaiden kanssa...Mikä ihmeen ei-ammattilaisten loppusijoituspaikka päiväkoti muka on? Miettikääpä tätä kun seuraavan kerran viette lastanne päiväkotiin.

Entäpä sitten ravintolat? Sekin heroinisti, joka sijoitettiin ihan keittiöhommiin saakka. Jos vaikka siinä pää- ja jälkiruuan välissä ehtisi vessaan piikittämään? Varmaan tosi hygieenistä touhua. Hygieniasta puheen ollen, entäpä nämä nykyiset hygieniapassit? Tapasin viime viikolla luku- ja kirjoitustaidottoman maahanmuuttajan, joka oli jossain ravintola-alan koulutuksensa vaiheessa joutunut pänttäämään päähänsä myös mikrobioppia. Eihän se luku- ja kirjoitustaidottomuus ollut toki mikään este; koulussa oli nimittäin päätetty helpottaa raasun urakkaa. Koetehtäviin oli ruksittu oikeat vastaukset valmiiksi ja hän oli parhaillaan opettelemassa ulkoa ruksien oikeaa paikkaa...että se sitten siitä hygieniaosaamisesta. Jospas söisikin jatkossa vain kotiruokaa...

Eniten olen kuitenkin hämmästellyt sitä valtavan suurta terveydenhuollon ammattilaisten joukkoa, jolle pitäisi olla huumetestit ja vaikka mitkä testit. Miten he oikein huijaavat testeissä – vai eikö niitä tehdäkään? Voisin toisaalta tuon kyllä uskoakin – otetaan sijaispulassa kadulta vaan joku töihin. Asiakkainani on ollut keikkatöitä tekeviä subutexia vetäviä lähihoitajia ja juoppoja sairaanhoitajia ja bentsoaddikteja ensihoitajia. Siinä menee varmaan muutakin lääkearsenaalia, helppoahan noihin on terveydenhuollon ammattilaisten päästä käsiksi. En soisi kenenkään hengen hädässään törmäävän siihen silmät päässä seisovaan ensihoitajaan, joka ei ole saanut “annostaan” ajoissa. He leikkivät paitsi omalla hengellään – myös muiden hengellä.

Että mitäkö mieltä lopulta olen näistä projekteista ja hyvää tarkoittavista hankkeista, joissa yritetään saada ihmiset tekemään jotain muutakin kuin vain makaamaan kotonaan? Maatkoot minun puolestani kunhan jättävät viattomat päiväkotilapset, ravintola-asiakkaat tai ambulanssia ja sairaanhoitoa tarvitsevat potilaat rauhaan.

Irvistän. MURHA. Minun alueellani. Tietenkin. Kirkuvat lööpit.

Muutamien viime kuukausina kuolleiden asiakkaideni kuolinsyyt: viina,huumeet, lääkkeiden yliannostus, viina, murha, sydänkohtaus.

Seuraan murhan selviämistä iltapäivälööpeistä, minäkin. Enpä olisi uskonut keltaisen lehdistön kerran olevan tärkein työvälineeni, tai oikeammin informaationlähteeni. En ymmärrä poliisin intoa mässäillä irvokkailla yksityiskohdilla asiakkaani seinille levinneistä suolenpätkistä ja verijäljistä. Mietin, tuntuuko oikeuslääkäristä tältä ruumiinavauksen jälkeen. En ole varmaan lähelläkään oikeaa tunnelmaa, sillä patologian laitoksen ominaishaju puuttunee.

Onneksi tässä tapauksessa pitää odottaa vain poliisin murhatutkimusten etenemistä. Asia olisi paljon monimutkaisempi, jos uhri olisi ulkomaalainen tai hänen uskontonsa olisi eri kuin suomalaisen enemmistön. Irvistän uudelleen. Siinä pitäisi setviä ulkomailla asuvien sukulaisten kanssa hautajaisia, ruumiin kuljettamisia, pitäisi tehdä yhteistyötä kenties tulkin tai kyseisen maan konsulaatin kanssa. Se nyt vielä puuttuisi. Tällä kertaa olen onnekas, vaikka on tässäkin aivan tarpeeksi setvimistä.

Saisinko seuraavaksi siistin viinakuoleman, kiitos. Ja suhtkoht järjissään olevat hautausavustusta hakevat omaiset, jotka toimittaisivat kaikki tarvittavat paperit ilman, että minun täytyy kysellä sen, tämän ja tuon paperin perään. Se kun on kovin kiusallistakin, näin hautajaisten aattona. Surevien omaisten sielunhoitotyön toivon papin hoitavan. Minä tarvitsen vain omaisuus- ja pankkitilin saldotiedot sekä selkeän valinnan arkku- ja uurnahautauksen välillä. Hautaustoimisto hoitaa käytännön järjestelyt. Faktat hautausavustuspäätökseen. Siisti paperipino arkistoitavaksi. Ruumis hautaan.

Joku vitun laki.
Jostai kuntouttavasta työtoiminnasta.
And what a fuck is that?
Don´t know, don´t care.

Ne sano mulle
et mun pitää mennä
skrivaa johonki vitun paperiin
nimmarit.
Et se on niinku suunnitelma
et mä aktivoituisin.
Tai jos mä en mee
ni mä en saa enää mun rahamassei.
Ja mil mä sit ostan
mun safkat?
Ne on mun safkarahoja
eikä niillä ole oikeutta
ottaa niitä pois.
Sit ei kissakaan sais ruokaa.

Ne pistää mun rahahanat kii
vähentää mun toimeentulotukee
ni mä en sit voi ostaa enää safkaa.
Vitun ääliöt. Eiks ne tajuu?

Eemelin on kuiteski
pakko saada kissanruokaa.
Niinku ennenki.
Mut sit mä vaan
haen sen.

Et mun pitäis
ruveta miettimään
mitä mä haluun.
Vittu se on ihan sama.
Paljon fyffee tietty,
sit vois elvistellä sillä.
Mut missään
ei anneta mun edes yrittää
kun mulla ei oo
kokemusta.
Mä mitää koulunpenkillä
jaksa istuu.
Enhä istunu peruskoulussakaa.

Ja millä mä mitään voin miettiäkään
ku ei oo ees safkaa.

Siitä on ehtinyt kulua jo lähes 12 tuntia. Vieläkin jupisen kiukkuisena itsekseni. Ei niitä töitä saisi tuoda kotiin ei, ja sätin asian vuoksi itseäni varmaan seuraavassa työnohjauksessakin, mutta tällä hetkellä murehdin lähinnä sitä, nukunko kiukultani ensi yönä vai en.

Joku se haluaa marraskuun räntää Kanarialle karkuun ja jättää vuokransa maksamatta. Se Kanarian reissu on vuokranmaksua tärkeämpää. Sosiaalitoimisto ei rästivuokria maksa. Sitten on itkun vuoro: sossu sitä, sossu tätä. Ja kun itkut itseaiheutetusta ongelmasta eivät sosiaalitoimistossa tehoa, mennään diakoniatyöntekijälle itkemään. Harmittaa, että siellä diakoniatoimessa musta muuttuukin valkoiseksi ja valheet uppoavat kuin kananmunan kokoiset rakeet autojen pelteihin menneenä kesänä.

Ei riitä, että asiakas itkee ja pauhaa, nyt on diakoniatyöntekijän vuoro. Tulee soittopyyntöä, sähköpostia – kyllä tämän naisen vuokrarästit täytyisi sosiaalitoimistosta maksaa. Missä hän nukkuu kun koti menee häädössä alta, pahvilaatikossa, joenrannallako? Voi sitä säälin määrää ja jeesustelua! Lähimmäisenrakkautta kukoistavimmillaan. No, jos kirkon kriisirahastosta...ja sieltähän se pelastava vastaus kotvan kuluttua tuleekin.

Mitä Lady Kanariamme oppi? Sen kun jättää asiansa hoitamatta, kyllä joku huolehtii. Jos ei sosiaalitoimisto, niin kirkko tulee hätiin. Mutta onko tämä moraalisesti oikein? Ei Lady Kanaria opi koskaan ottamaan vastuuta omista asioistaan, jos hänet aina pelastetaan. Ja mitä sitten, kun pelastajia ei enää olekaan? Kirkko teki juuri karhunpalveluksen Ladyllemme.

Lapseni, rakastin häntä.
Mutta rakastin häntä
liikaa.
Hän meni rikki.

Ajattelin, ettei hänelle
saisi koskaan tapahtua
mitään pahaa.
Suloiselle, rakkaalle
vauvalleni.
Että selviäisi
korvatulehduskierteestä.
Ettei putoaisi
korkeista paikoista.
Ei kaatuisi ja satuttaisi
päätään, polveaan, kättään.

Ettei koulussa nimiteltäisi,
kiusattaisi vaatteista
tai vartalosta.
Että pärjäisi koulussa.
Löytäisi kavereita.
Löytäisi elämänkumppanin,
työtä ja
kaikki olisi hyvin.
Saisin joskus
lastenlapsiakin,
joille ostaa
joululahjoja.

Suojelin, varjelin,
puolustinkin
kiusaajia vastaan.
En päästänyt tilanteisiin,
joissa voi pudota,
loukata,
satuttaa.

Autoin läksyissä.
Soitin heti opettajalle
jos epäilin koulukiusaamista.
Vahdin
millaisia kavereita
tuo kotiin.

Kannustin,
että jos saa
kympin kokeesta
saa kaksinkertaisen
viikkorahan
ja jos menee huonosti
niin ei saa mitään.
Että yrittäisi. Ja pärjäisi.

Harrastinkin hänen kanssaan.
Olin vähän vihainenkin,
kun hän ei 13-vuotiaana
suostunut pelaamaan kanssani
pöytäpingistä.
Parhaani minä yritin,
että hänellä olisi ollut
harrastuksiakin.

Kun ei hänellä oikein ollut
kavereita.
Hän oli sellainen
syrjäänvetäytyvä
eikä koulussakaan
oikein uskaltautunut mihinkään.
Hän oli apea,
kun häntä kuulemma kiusattiin
koulussa.

Hän ei ollut päässyt mihinkään
toisen asteen koulutukseen
peruskoulun jälkeen.
Peruskoulukin jäi melkein kesken.
Läksyistä tuli minulle liian vaikeita
eikä hänkään
sitten oikein enää pärjännyt.
Vaikka minä niin yritin
niitä hänen läksyjään
hänen puolestaan tehdä.

18-vuotiaana hän pääsi
“syrjäytymisvaarassa oleville nuorille”
tarkoitettuun projektiin.
Siellä hän tykkäsikin olla.
Ohjaajat veivät hänet kauppaan,
hän ei ollut koskaan ollut yksin kaupassa.
He veivät hänet bussiajelulle,
kun hän ei ollut koskaan ajanut yksin bussilla.

Olin aina saattanut hänet kouluun
ettei häntä koulumatkalla kiusattaisi
ja sitten vanhempana
että hän tulisi suoraan kotiin
läksyjä tekemään
ettei vaan sotkeutuisi
viinaan ja huumeisiin
missään epämääräisessä kaveriporukassa.

Näyttivät hänelle siellä projektissa
miten pankkiautomaatti toimii
ja miten käydään kirjastossa.
Veivät hänet elämänsä ensimmäistä kertaa
elokuviin.

Harmitti vähän että suostui
sen ohjaajan kanssa
pöytäpingistäkin pelaamaan
kun ei minun kanssa koskaan.
Opettivat hänet vähän asioimaan
tässä kodin lähiympäristössä
siellä projektissa.

Kun ei mihinkään uskaltanut
mennä,
eikä tullut
minun kanssani
vaikka minä niin olisin mennyt mukaan
ettei tartte lapsen pelätä.
Kehtasivat vielä sanoa
koulussa
että hänen pitäisi tehdä
läksynsä itse.
Kun hän ei osaa!

Sosiaalitoimistossakin sanottiin,
että hänen täytyisi saada
muita kavereita,
että äiti on hänen kanssaan
liikaa!
Äiti ei ole koskaan liikaa,
äiti rakastaa ja suojelee
aina lastaan!
Ei siellä tajuta
kun ei sillä sosiaalityöntekijällä
itsellään ole lapsia!

Kiva että ovat opettaneet häntä
menemään kauppaan
ja matkustamaan yksin bussilla
siellä projektissa.
Hyvä projekti.
Mutta pian se loppuu.

Puhelinneuvonnastamme vastaava työntekijä oli aivan ihmeissään. Kiukkuinen naisihminen oli kertonut ostaneensa tuliterän teflon-pannun, joka ensimmäisen käyttökerran jälkeen oli siinä kunnossa, että koko teflon kupruili. Puhelimesta oli kuulunut vuorotellen huutoa ja itkua. Niin, täytyyhän se selvittää, kuka korvaa tai mistä saa rahat takaisin tai miten ylipäätään toimitaan. Mutta me sosiaalitoimistossa emme kyllä tiedä vastauksia. Tai tiedämme sen, että rouvashenkilön pitäisi ennemminkin olla yhteydessä kuluttajaneuvontaan. Nykyään ei enää ole niin tärkeä tietää kaiken maailman asioiden yksityiskohtia. Täytyy vain tietää, kuka tietää, tai mistä sen tiedon saa, kuka tietää.

Sain jokin aika sitten itse eteeni nipun asiakkaan reseptejä ja kuitteja. Tämä se on vähän niin kuin versio palikkatestistä: ota sotkuinen resepti, yritä selvittää siitä onko lääke uusittu ja milloin, etsi sopiva päivämäärä apteekkikuittikasasta ja päättele, onko tämä kuitti tämän ja tuo kuitti tuon lääkkeen. Sitten on erityiskorvattavia lääkkeitä – niissä taitaa olla ihan uudet luokituksetkin nykyään - tai mistä minä tietäisin, kun ymmärsin lähiapteekin ovessa kesätuulessa hulmuavasta infolappusesta yhtä paljon kuin jos se olisi ollut kiinaksi (enkä osaa kiinaa). Sitten on lääkkeitä, joiden hankkimiseksi tarvitaan erityislupa ja se maksaa erikseen. Kerran asiakkaan piti saada lääke “just nyt” eikä huomenna ja piti äkkiä selvittää, mistä lääkkeestä olikaan kysymys. Siinä sitten LÄÄKEOPASTA netistä googlaamaan ja toivomaan, että kyseisellä myyntinimellä löytyy joku lääke.

Ja sitten on nämä Kelan maksukatot, joita pitäisi seurata. Nekin ovat juuri muuttuneet...siis se menee jotenkin niin, että jos olet tietyllä summalla ostanut vuoden aikana lääkkeitä, saat loput lääkkeet ilmaiseksi? Tai se taisi muuttua niin, että maksukaton täyttymisen jälkeen joutuu vielä maksamaan jotain, riippuen siitä millä tavoin korvattavasta lääkkeestä on kyse? Ai niin, sitten on vielä yksi ihana termi, jota rakastan: geneerinen substituutio. Olen opetellut sen ihan sen vuoksi, että se kuulostaa niin hienolta. No, säästää siinä aikaakin, kun voi parilla sanalla selittää asiakkaallekin sen, että se tarkoittaa suunnilleen sitä, että asiakas voi vaihtaa lääkkeen halvempaan toiseen vaihtoehtoon niin halutessaan. Mutta tämä lääkekattoasia on ainakin minulle vaikein. Viimeistään tässä kohtaa tulee mieleen, ettei olisi ollut pahitteeksi muutama farmasian peruskurssikaan sosiaalityöntekijäksi opiskellessa.

Olen kyllä opiskellut monta monituista vuotta yliopistossa, pääaineena sosiaalityö. Sen lisäksi opiskelin sosiaalipolitiikkaa, sosiologiaa, viestintää, kasvatustiedettä, psykologiaa, oikeustiedettä, filosofiaa, tilastotiedettä, kulttuurihistoriaa ja neljää vierasta kieltä. Olen saanut huomata, että vielä olisi ollut tarvetta siis sille farmasialle. Ja kaupallisiakin aineita olisi ollut hyvä lukea, ainakin kirjanpidosta olisi hyvä jotain ymmärtää, jos aikoo tajuta jotain yrittäjinä toimivien asiakkaiden taloudellisesta tilanteesta ja velkataakasta. Vaan enpä ymmärrä. Taisin joskus lukion jälkeisenä välivuotenani käydä kirjanpidon peruskurssin, josta muistan, että on olemassa debet ja kredit... Niin, ja psykiatrisen sairaanhoitajan koulutuskin olisi ihan paikallaan. Minulla kun ei ole aavistustakaan, miten harhaiselle asiakkaalle selitetään asioita niin että hänkin ne ymmärtää. Otetaan esimerkki: asiakkaan pitäisi tehdä jokin asia torstaina, ja hänen viikonpäivistään puuttuu torstai kokonaan...

Ennen tietokoneiden aikaa, kun sosiaalitoimistojen äänimaisema täyttyi lyijykynän suhinasta ruutupaperilla ja kirjoituskoneen naputuksesta, ei ollut muuta keinoa selvittää Kelan asiakkaalle maksamia etuuksia, kuin soittaa Kelaan. Siis siinä tapauksessa, ettei asiakas itse tietoja luovuttanut. Siinä sitä jonotettiin langalla, 10 minuuttia, 20 minuuttia, puoli tuntia. Päivät täyttyivät siitä, että sosiaalityöntekijä jonotti puhelimessa Kelaan.

2000-luvun alkupuolella lainsäädäntö muuttui ja mahdollisti ”tietoteknisen käyttöyhteyden” Kelaan. Me sosiaalityöntekijät huokaisimme helpotuksesta: ei enää iänikuista jonottamista. Työ helpottuisi ja nopeutuisi, kun voisimme vain parissa minuutissa tarkistaa asiakkaan asumistuen tai äitiyspäivärahan maksutilanteen sähköisesti.

Tuo ”tietotekninen käyttöyhteys” kuitenkin maksaa sosiaalitoimelle. Naapurihuoneen kollega tiesi kertoa tapauksesta eräässä suuressa suomalaisessa kaupungissa, jossa kaikille sosiaalityöntekijöille ei raaskittu säästösyistä tuota käyttöoikeutta hankkia. Edes vuosikausia määräaikaisia pätkätöitä paiskineille sosiaalityöntekijöille ei tuota oikeutta suotu vaan raja vedettiin sijaisiin. Tätä ei tietenkään kerrottu asiakkaille, jotka luulivat, että kaikilla työntekijöillä on yhtälainen pääsy Kelan tietoihin. Asiakkaat jätettiin siihen luuloon, että se tietoja tivaava sosiaalityöntekijä vain omaa kusipäisyyttään niitä tietoja asiakkaalta itseltään kyselee.

Sijaiselle ilmoitettiin, että hänen tulee listata käsin kaikki tiedot, mitä kustakin asiakkaastaan tarvitsee. Sen jälkeen hänen tulee kiikuttaa lista toimistosihteerille, joka katsoo tiedot Kelasta ja printtaa sosiaalityöntekijällemme tiedot. Toimistosihteeriä ei saanut hoputtaa – hän katsoi tiedot, kun omilta töiltään ehti. Sosiaalityöntekijä kirjasi ruutupaperille päivittäin kymmenien ihmisten nimiä ja tietoja, jotka hän halusi selvitettävän. Toisaalla toimistosihteeri printtasi päivittäin kymmeniä sivuja Kelan tietoja ja valitteli sitä, miten turhaa työtä hän joutuu tekemään ja miten paljon paperia kuluu, kun samat tiedot näkisi muutamassa minuutissa tietokoneruudulta.

Työ hidastui, asiakkaat kärsivät, työntekijät kärsivät. Toiminnan järkevyyden kyseenalaistivat kaikki. Sosiaalitoimi säästi Kelan käyttöyhteyskuluissa – mutta yllättäen myös printteripaperissa, johon käytetyt kulut menivät muualta kuin sosiaalitoimen budjetista.

Aha. Tänään leikitään taas Columboa, tuota television mestarietsivää 70-luvulta.

Kiukkuinen ääni puhelimessa ei suostu esittelemään itseään, vaan jatkaa kertomustaan oudosta naapuristaan. Hänen naapuristaan kuuluu kuulemma outoja ääniä: itkua, epäselvää valitusta ja puhetta. On kuulunut jo viikkotolkulla. Välillä soittajan ääneen tulee yhä moittivampaa sävyä, koska kiinteistövälittäjä ei ollut varoittanut talossa asuvista ”sekopäistä” ennen hänen muuttoaan taloon : ”...ja tänne muutin, ja nyt minun täytyy kuunnella tällaista päivin ja öin!”

Alan tympääntyä soittajaan (täytyykö minun kuunnella tällaista, ei tämä ole mikään hätäkeskus tai kriisipäivystys). Tuo omasta asumisviihtyvyydestään huolestunut ja kiinteistövälittäjien moraalia moitiskeleva soittaja suostuu kertomaan vain oman osoitteensa ja arvelee oudon naapurinsa ääntelehtivän todennäköisesti joko kerrosta – tai paria – alempana, tai ehkä sen täytyy olla sittenkin kaksi ovea hisseiltä vasemmalle – tai sitten oikealle. Lopuksi soittaja toivoo, että sosiaalitoimisto pian vaientaisi talon häiritsevät äänet ja lyö luurin korvaani.

Miksei soittaja hoida asiaa isännöitsijän kanssa? Entä jos joku tarvitsee apua? Jos joku olisi hädässä, eikö olisi järkevämpää tarkistuttaa asia poliisilla? Yhtäkkiä mieleeni tulvivat ne lukuisat tarinat asuntoihinsa kuolleista ihmisistä, joita kukaan ei kuukausiin kaivannut ja vasta kalmanhaju havahdutti naapurit.

No, kiukkuisen soittajan henkilöllisyyden jäljitän kyllä äkkiä väestötietojärjestelmästä. Tietysti jos hän on juuri muuttanut eikä huolehtinut muuttoilmoituksestaan, voi olla, että saan näytölle edellisen asukkaan tiedot. Katsotaanpa A-rappua – soittajan mukaan ääni kuului siis jostakin parillisen numeron huoneistosta? Tarkistetaan varmuuden vuoksi parittomatkin. Totean, ettei joukossa ainakaan ole omia asiakkaitani. Voisiko jollain näistä olla asiakkuus sosiaalitoimistossa?

Syötän kymmenkunta sosiaaliturvatunnusta sosiaalitoimiston omaan tietojärjestelmään tuloksetta. Seuraavat viisi, ei mitään. Alan jo kyseenalaistaa päätöstäni ryhtyä koko puuhaan, kunnes 16. sosiaaliturvatunnus tärppää. Täältähän löytyy merkintöjä; henkilö sairastunut puoli vuotta sitten skitsofreniaan...voisi hyvinkin olla tämä tapaus. Merkinnän tehneen työntekijän koodit vain ovat vieraat, tietenkin, tämä alue kuuluu toiselle puolelle kaupunkia. Silti he saattavat tietää asiasta jotain.

Selvitän omasta järjestelmästämme vielä työntekijäkoodin takana piilevän henkilön nimen siirtyäkseni toiseen järjestelmään toteamaan, ettei merkinnän tehnyt työntekijä työskentele enää kaupungin palveluksessa. Siirryn sormeilemaan puhelinluetteloa, josta toivon löytäväni oikean alueen sosiaalitoimiston johtavan sosiaalityöntekijän nimen. Bingo!

Näpyttelen tuon työntekijän sähköpostiin saamani puhelun pääasiallisen sisällön ja toivon asian etenevän...

Vastapäätäni istuu harmaantuva, vaisun ja pettyneen oloinen mies – kutsuttakoon häntä vaikka Artoksi. Artolla on ongelma. Hän on jo pitkään ollut masentunut ja kertoo toisinaan kuulevansa ääniä, jotka ovat vihamielisiä. Arto on vuosien mittaan kallistellut myös pulloa ja hän kertoo maksa-arvojensa nytkin olevan koholla. Kaikesta päätellen olutta väkevämpi on maistunut enemmän kuin mitä kohtuukäytöksi katsotaan.

Arto on mielentilansa vuoksi mennyt mielenterveystoimistoon, mutta kun häneltä on kysytty viinanjuonnista, diagnoosi on ollut tyly: ei kuulu meille, päihdeongelma pitää hoitaa ensin. Arto on tämän jälkeen ohjattu A-klinikalle päihdehuollon tarpeen arviointiin, johon hän joutui jonottamaan huikeat 10 kuukautta. Pitkien odotuskuukausien jälkeen diagnoosi oli jälleen tyly: ei kuulu meille, on mielenterveysongelmainen. Ja nyt Arto istuu edessäni.

Arto ei pääse hoitoon, koska hänen ongelmansa eivät kelpaa tai ovat vääränlaisia. Tiedän, etten mahda mitään A-klinikan tai mielenterveystoimiston politiikalle ottaa hoitoon vain tietynlaisia ihmisiä, joilla on tietynlaisia ongelmia. En voi sosiaalityöntekijänä muuta, kuin tehdä asiasta julkinen ja toivoa, että päätöksentekijät nappaavat viestini sisällön joltakin foorumilta, sillä asiakkainani on paljon näitä artoja.

En tiedä mitä Artolle tänään kuuluu. Ehkä hän kulkee edelleen mielenterveystoimiston ja A-klinikan väliä yrittäen vakuuttaa jomman kumman ongelmiensa tarpeellisuudesta. Ehkä hän on mennyt terveyskeskuslääkärin vastaanotolle toivoen saavansa lääkärintodistuksen siitä, ettei hänellä olekaan jompaa kumpaa ongelmaa, jolloin hän kelpaisi jompaan kumpaan paikkaan. Ehkä hän on kyllästynyt päästään kuuluviin ääniin ja päättänyt alkaa toteuttaa niiden käskyjä vaientaakseen äänet. Ehkä seuraavan iltapäivälööpin väkivaltauutisen takaa paljastuu Arto.