Väkivalta on valitettavan tuttu vieras monissa suomalaiskodeissa. Aihe on ikävä ja usein siitä puhutaan ainoastaan moniongelmaisten riesana. On totta, että syrjäytymisen eri tavat ja vaikutukset voivat periytyä, mutta tärkeää olisi löytää myös sellaisten perheiden ongelmat joiden julkisivu on tarkkaan rakennettu ja ikävät ongelmat piilotettu vaatekomeron perimmäiseen nurkkaan.

Valtiovalta pyrkii tarttumaan väkivallasta kärsivien naisten tilanteeseen entistä paremmin. Sosiaali- ja terveysministeriön tuoreen selvityksen mukaan naiset kokevat myönteisenä sen, että terveydenhoitaja ottaa keskustelussa esille parisuhdeväkivallan mahdollisuuden ihan tavallisen neuvolakäynnin yhteydessä. Neuvoloihin on nyt myös kehitetty lomake, jonka avulla neuvolatyöntekijä voi tiedustella asiakkaan elämäntilanteesta ja kartoittaa mahdollista riskiä joutua parisuhteessa väkivallan uhriksi.

Asia on hyvä, mutta aihetta pohtiessani tulee mieleeni kuitenkin se, onko keskustelutaitomme muuttunut niin ontuvaksi, että ammattihenkilöt tarvitsevat lomakkeen, jotta näin vakavia asioita osattaisiin nostaa pöydälle? Eikö väkivallasta osata puhua ilman valmiiksi tehtyjä kysymyksiä? Toisaalta tutkimuksessakin todetaan, että lomake on ikään kuin tukea antava työväline työntekijälle, joka joutuu kyselemään neuvolaan tulevalta henkilöltä vaikeitakin asioita. Pienillä paikkakunnilla intiimeistä perheeseen liittyvistä asioista keskustelu saattaa muotoutua hankalaksi, jos työntekijä ja asiakas tuntevat toisensa entuudestaan. Tällaisissa tilanteissa on hyvä vedota siihen, että "tämä kaavake nyt kuuluu käydä läpi". Ministeriön selvityksessä nostetaan esille myös moniammatillisen työryhmän merkitys. Perheväkivallan uhri joutuu usein kohtaamaan kärjistyneessä tilanteessa niin terveydenhuollon henkilön, sosiaalityöntekijän kuin poliisinkin. Moniammatillisuutta puolustaa myös tutkimusprofessori Tom Arnkill Dialogin uusimmassa numerossa. Yhteistyössä on voimaa, mutta se vaatii tutkijan mukaan myös paljon työtä.