Ylen Kotikatsomo toi viime vuoden Harvoin tarjolla -hittisarjassaan NIMBY –käsitteen (Not in My Back Yard) suuren yleisön tietoisuuteen. Merkittävä osa sarjan juonesta muodostui siitä, että asukasyhteisö vastusti kehitysvammaisten asuntolan rakentamista naapurustoon.

Tarina on suoraan oikeasta elämästä: Riitta Kuparinen tutki väitöskirjassaan (2005) asukasyhteisön suhtautumista kehitysvammaisten asuntolan rakentamiseen. Tutkimuksen valitus- ja media-aineistot antavat kuvan laajamittaisesta vastustuksesta, mutta Kuparisen tehdessä ovelta ovelle haastattelua ihmisten suhtautuminen asiaan oli myönteisempää.

Nerokkaan sarjan ja siitä syntyneen keskustelun vaikutuksen myötä ehdin jo toivoa, että sosiaalisen laitoksen sijoittaminen juuri sinun takapihallesi ei olisi enää ongelma. Mutta ei, nimbyily nostaa päätään toistuvasti. Helsingin keskustaan sijoitettavan vastaanottokeskuksen naapurin rouva summasi mietteitään sanomalla valtakunnan päälehdessä, että "muuten olen siirtolaisten lämmin puolustaja, mutta täytyykö pakolaiset aivan tänne keskustaan sijoittaa?"

Niinpä niin. Kukapa sitä kehtaa kasvotusten vastustaa kehitysvammaisten asuntolaa tai suoraan myöntää olevansa rasisti? Etenkin, kun "niitä maahanmuuttajia tarvitaan, jotta ei lopu hoitajat kesken suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle."

Koko Euroopan laajuinen Nimby-ilmiö on meneillään Guantamon syyttömien vankien vastaanottamisen spekuloinnissa. Aiheen vakavuusaste Suomessa on siinä määrin huomattava, että A-alkuinen ajankohtaisohjelma kutsui raadin paikalle keskustelemaan asiasta.

Paikalla oli myös yksi koko kansan nimby, jonka mielestä vankileiri ei kosketa Eurooppaa mitenkään ja leirin uhrit tulisi lähettää omille pihoilleen, siitäkin huolimatta, että siellä pihalla seisoisi hirttopuu. Huolestuttavuutta ilmiössä lisää vielä se, että tämänkin nimbyn piikkiaidalla ympäröidyn takapihan koko näyttää kasvaneen jo yli kaupunki- ja maarajojen.