Olin viime viikon remonttilomalla. Päätteen ääressä nyhjäämisen sijaan otin tuntumaa fyysisempiin hommiin. Viikon purkamisen, piikkauksen, pakkeloinnin ja hiomisen jälkeen käteni ovat muuttuneet puolikarkeaksi hiomapaperiksi. Ennen muuttoa uuteen kotiin on vielä edessä kolme viikkoa ilta-, yö- ja viikonloppuremontointia.

Uusi asunto sijaitsee erään itähelsinkiläisen perinnelähiön pientalovyöhykkeellä. Ero nykyiseen elinympäristöön - Kallio-Sörkka-Hermanni -akseliin - on ilmiselvä. Vaikka kumpaakin katukuvaa yhdistävänä tekijänä ovat metroasemien liepeillä parveilevat juopot ja narkkarit niin idässä on kantakaupunkia enemmän elinvoimaista ääntä ja väriä.

Äänellä tarkoitan lapsia. Kantakaupungissa lapset eivät näy, eivätkä kuulu. Kivikaupungissa lapset eivät pysty ottamaan haltuun täyteen rakennettua tilaa samalla tavalla kuin metsiköiden, pihojen ja joutomaiden lähiötä. Miten leikkiä ulkona kirkkistä, kun ainoat piilot ovat lukittujen ovien tai suojateiden takana? Katukuvasta häviää lasten mukana ääni, jolloin meteli saa lisää kasvualustaa.

Myös kantakaupungin väritys on hillittyä. Tekstiileissä suositaan trendivärejä sekä klassista valkoista ja mustaa. Toista on idässä, jossa käytössä on koko värikartalta nykyiset ja menneet muotikerrat. Myös etnisesti itä on kantakaupunkia värikkäämpi. Suomen etnisesti homogeenisen väestön sisälle on syntynyt monietnisiä ja -kulttuurisia saarekkeita, joissa suomalaisuutta määritellään uudestaan.

Remontin aikana syntyneiden ensitunnelmien perusteella idässä on mahdollista kuvitella asuvansa oikeassa suurkaupungissa.