Asiantuntijuudesta ajatellaan usein, että se on lähtökohtaisesti yksilön kognitiivinen ominaisuus. Väitän, että koko yksilöasiantuntijuus on paradoksi, jopa mahdottomuus. Vaikka yksittäisen asiantuntijan toiminnan perusta nojaa vankkaan yksilöosaamiseen, niin asiantuntijana toimiminen on yhä enemmän muiden toimijoiden varassa, ja myös mitä suurimmassa määrin kollektiivista.
Niina Koivunen nostaa kollektiivista asiantuntijuutta jäsentävässä tutkimuskatsauksessa seitsemän tekijää, joita voidaan pitää kollektiivisen osaamisen ehtoina tai ainakin olennaisesti sen muodostumiseen vaikuttavina tekijöinä.
Ensinäkin, aivan olennaisia kollektiivisen osaamisen muodostumiselle näyttäisivät olevan toimijalähtöiset yhteisesti jaetut rutiinikäytännöt. Ainakin periaatteessa tällaisia yhteisesti jaettuja käytäntöjä on sosiaalityössä runsaasti. Toiseksi, vähintään yhtä merkittävä rooli yhdessä jaettujen käytäntöjen kanssa on kunkin työntekijän yksilöllisyyden ja autonomian kunnioittaminen ja säilyminen.
Kolmas elementti kollektiivisen asiantuntijuuden muodostumisessa on jakamisen ja anteliaisuuden periaate. Toimijoiden on haluttava ja osattava jakaa omaa osaamistaan ja tietämystään toisten kanssa. Jakamisen ja anteliaisuuden periaate luo työyhteisöön myönteisen kehän, jossa tiedon ja osaamisen vastavuoroisen jakamisen kautta kaikki siihen osallistuvat hyötyvät.
Tutkimuksissa on havaittu, että usein omaa osaamista jaetaan toisille parhaiten tarinoiden avulla (neljäs tekijä). Kertomalla omasta näkökulmasta jonkin ongelman tai haastavan työtilanteen ratkaisemisesta on mahdollista välittää tuntemuksia, kontekstuaalista tietoa ja havainnollisia yksityiskohtia, joiden avulla toisen on mahdollista oppia ja päästä osalliseksi osaamista vaatineesta tilanteesta.
Viidenneksi tekijäksi Koivunen nostaa erityisten, osaamista ja ajattelua sekoittavien, tilojen luomisen. Tilat voivat olla fyysisiä paikkoja (esim. projektihuone) tai sitten väliaikaisia tiloja, kuten vierailijoita tai eri tiimien yhteistapaamisia. Olennaista näiden sekoittamoiden aikaansaamisessa on uusien heikkojen verkostoyhteyksien syntyminen, joiden kautta yhteisön vakiintuneita arvoja, totuuksia ja ajattelutapoja on mahdollista ravistella ja muuntaa.
Ehkä hieman yllättäen tutkimuskatsauksessa nostetaan kuudenneksi kollektiivisen asiantuntijuuden muodostumista edesauttavaksi tekijäksi konkreettisen työn tuotokset ja käsityön merkitys. Asiantuntijatyö ei ole siis pelkkää kognitiivista toimintaa (kuten saatetaan ajatella), vaan keskeistä on aikaansaannos ja oman käden jälki siinä. Arkiajattelun perusteella havainto ei tunnu niinkään yllättävältä, sillä usein konkreettinen näyttäminen, mallin tekeminen tai jopa epämääräinen tuherrus fläppitaululla ovat parhaita tapoja havainnollistaa muille omaa jäsentymässä olevaa ajatusta.
Viimeiseksi tekijäksi kollektiivisen osaamisen muotoutumisessa paikantuvat asiantuntijoiden työympäristön löyhästi organisoidut tai väljät toimintarakenteet. Kevyt rakenne näyttäisi mahdollistavan kollektiivisen asiantuntijuuden kukoistamisen. Toisaalta kevyt rakenne vaatii yksilöiltä pitkälle kehittynyttä osaamista, ammattitaitoa ja vastuuta omasta toiminnastaan. Yksilön osaaminen muodostaa siis myös kollektiivisen asiantuntijuuden perustan, mutta nykyisissä enemmän tai vähemmän verkostomaisissa ja yhteistoimintaa edellyttävissä hommissa yksilöllinen asiantuntijuus ei enää riitä.
Lähde
Koivunen, Niina (2005) Miten kollektiivinen asiantuntijuus organisoituu? Hallinnon tutkimus 3:2005