Ystäväni kertoi, että hänen työpaikallaan oli palkattu toimistosihteeri hoitamaan sosiaalityöntekijän sijaisuutta. Toimistosihteeri on kuulemma kone tekemään toimeentulotukipäätöksiä. Ymmärrän, että sosiaalityöntekijöistä on pulaa, mutta jokin raja nyt sentään pitäisi olla. Ei kai nyt hammaslääkärin sijaiseksi palkata hammashoitajaa, joka on nopea antamaa instrumentteja. Tai tuomarin sijaiseksi vahtimestaria, joka on nopea tekemään päätöksiä siitä, kenelle tehdään perusteellinen turvatarkastus ja kenelle ei.

Toisaalta esimerkki tuo hienosti esille sosiaalityöntekijäpulan luonteen rakenteellisena ongelmana ja sen, että arjen toiminnassa yksittäisissä työyhteisöissä keksitään luovia keinoja ongelman ratkaisemiseksi. Yritän seuraavaksi muotoilla mielipidettäni sosiaalityöntekijäpulaan. Kirjoitus on täydentyvä, jota päivitän mielipiteitteni jäsentymisen myötä.

Käsitykseni mukaan sosiaalityöntekijäpulassa on kysymys kahdentasoisesta ilmiöstä: 1) sosiaalityöntekijöitä on liian vähän ja 2) kulttuurisesti jaetuissa työihanteissa tapahtuneista muutoksista.

Ensiksikin merkittävin tekijä pulaan on, että yksinkertaisesti sosiaalityöntekijöitä koulutetaan ja valmistuu yliopistoissa aivan liian vähän suhteessa sosiaalityöntekijöiden kysyntään. Sosiaalityöntekijät ovat levittäytyneet jatkuvasti uusille alueille. Sosiaalityöntekijät eivät ole enää kysyttäjä työntekijöitä pelkästään asiakastyössä, vaan myös erilaisissa kehittämis- ja tutkimustehtävissä. Sosiaalityöntekijöiden uusien aluevaltausten lisäksi ammattikunta on kiihtyvästi ikääntymässä. Sosiaalityöntekijäkunnan eläköityminen on tosi asia. Sosiaalityön opiskelijamäärät tulisi siis saada huomattavasti nykyistä suuremmiksi, jos kasvaneeseen ja yhä kasvavaan sosiaalityöntekijöiden kysyntään halutaan vastata.

Käytännössä opiskelijamäärien lisääminen tarkoittaa joko muiden yhteiskunta- ja sosiaalitieteiden opiskelijamäärien vähentämistä ja yliopistojen sisäisten voimavarojen siirtämistä sosiaalityöntekijöiden kouluttamiseen, opetusministeriön ylimääräistä rahoitusta koulutukseen tai sosiaalityön kentällä perinteeksi muodostuneita pätevöitymiskoulutuksia. Ensimmäinen vaihtoehto tuntuu nykyisenkaltaisessa autonomisessa yliopistossa epärealistisimmalta kahteen muuhun verrattuna. Jos taas koulutusmäärät pysyvät nykyisen kokoisina, on edessä radikaaleja tehtäväkuvien ja työnjaon uudelleen määrittelyjä.

Toinen, epäsuoremmin, sosiaalityöntekijäpulaan vaikuttava ilmiö on työihanteiden muutos. Myös sosiaalityöntekijöiden, kuten muidenkin hyvinvointiammattilaisten, tavoitetilana on yhä useammin työ, joka on jo itsessään mielekästä ja elämän sisältöä luovaa. Työtä ei nähdä pelkkänä elannon ansaitsemisen välineenä, vaan ennen kaikkea keinona itsensä toteuttamiseen ja ihmisenä kehittymiseen. Kaikki ammattilaiset haluaisivat kuulua luovaan luokkaan, mutta voivatko kaikki kuulua siihen? Sosiaalityön arki on kuitenkin useimmiten muutakin kuin luovan luokan todellistunutta päiväunta, sillä vastuita, velvollisuuksia ja myös rutiineja riittää.

Ei ole mikään ihme, että sosiaalityöntekijöiden työn ja tehtäväsisältöjen kehittäminen on kohotettu yhdeksi ratkaisuksi sosiaalityöntekijäpulaan. Myös sosiaalityössä työn tulisi sisältää perustyön rinnalla työn kehittämistä, tutkivaa työotetta ja jatkuvaa reflektointia. Kahdeksasta neljään virkamiesasenteella suoritettu työ joutaa kierrätykseen, kun dynaamisen tietotyöläisen stereotyyppi valtaa alaa. Kannatan työn sisältöjen ja toimenkuvien kehittämistä, mutta helposti unohdetaan, että vertailukohtana käytetyn luovan luokan tai it-ammattilaisten työstä valtaosa on perustyötä - koodausta, kokouksia ja asioiden tekemistä.

Eräänä ratkaisuna sosiaalityöntekijäpulaan on esitetty palkkojen reipasta korottamista. Argumentin perustelut nojaavat todennäköisesti toisaalta siihen, että kovemmalla palkalla rankka ja stressaava työ menettelee. Toisaalta taas nykyistä korkeampien palkkojen ajatellaan houkuttelevan muihin tehtäviin siirtyneitä sosiaalityöntekijöitä takaisin perushommiin.

Sosiaalityöntekijäpulan ratkaiseminen edellyttää varmasti sekä koulutusmäärien ja palkkatason tarkistamista että työn sisältöjen, rakenteiden ja työnjaon tuntuvaa uudistamista.