Arviointifoorumeilla toistuva teema on ollut hankkeistetun kehittämistyön pulmat. Yleiskritiikin seassa on ollut myös näkökantoja, jotka ovat saaneet ajatukseni lentämään.

Viime tilaisuuksien esityksistä ehkä eniten on kolahtanut Petri Kinnusen puheenvuoro Rovaniemellä (Oulussa oli sama esitys lyhennelmänä), myös kahvitaukokeskustelu Oulussa vahvisti ajatuksia.

Ymmärsin Petrin ajatuksen siten, että tällä hetkellä tehtävä kehittäminen on suurimmaksi osaksi joko organisoitu siten, ettei sillä voida saada aikaan pysyviä tuloksia, tai se on kohdistunut sellaisiin ilmiöihin, jotka ovat liiaksi kiinni menneisyydessä.

Tulkitsin Petrin puheenvuoroa siten, että kehittäminen tulisi organisoida joko perustyön toimintatapojen sopivasti toisin tekemiseksi tai radikaalien ja perusteellisten toimintaperiaatemuutosten ympärille. Olennaista on myös, että työntekijät oppivat omassa luonnollisessa toimintaympäristössään toimimaan uudella tavalla. Oppiminen on harvoin nopeaa, toisen puolesta tapahtuvaa tai helppoa. Myös kehittämisessä kannattaisi oppimisen tavoin luottaa hitauteen, itse tekemiseen ja vaikeuteen.

Miten ajatukseen kehittämisen kiinnittymisestä liiaksi menneisyyden ilmiöihin tulisi suhtautua? Kierroksen aikana on tullut selväksi, että hankerahoituksia ideoivat, suunnittelevat ja ratkaisevat suurten ikäluokkien edustajat ovat päättäneet satsata omaan tulevaisuuteensa. Suomessa on useampiakin läänejä, joissa puolet hankerahoituksista on mennyt ikäihmisten palvelujen kehittämiseen. Hyvä niin.

Huolestuttavaa on, että ennaltaehkäisevään työhön ja sosiaalialan työntekijöiden työolojen sekä tehtävärakenteiden kehittämiseen ei ole juurikaan herunut hankerahoitusta. Käsitykseni mukaan nimenomaan ennaltaehkäisevätyö sekä työntekijöiden työolot ja tehtävärakenteet ovat niitä kehittämisen kohteita, joiden puitteissa sosiaalipalveluiden sisältöjä ja tuotantorakenteita on mahdollista modernisoida.