Jatkuva hankekierre alallamme puhututtaa, ärsyttää ja väsyttää. Kritiikki kohdistuu hankkeisiin, joista ei jää mitään kättä pidempää jäljelle. Monesta kentän työntekijästä saattaa tuntua, ettei lukuisilla hankkeilla ole mitään merkitystä saati vaikutusta. Mahdolliset tulokset painuvat pian unohduksiin ja häipyvät työn arjesta.

Hankkeilla on usein liian kireä aikataulu ja ne ehtivät loppua ennen kuin pääsevät kunnolla vauhtiin. Mieleen voi tulla myös epäily, miten hankkeen rahat kulutetaan. Katoavatko ne lopulta turhien tilaisuuksien järjestämiseen? Paikataanko projektirahoituksella toimintoja, jotka kuuluisi kustantaa perusbudjetista?

Alallamme on huikea määrä osaavia ja työtänsä kehittäviä työntekijöitä. Monet pohtivat päivittäin, miten kehittäisivät yhä parempia työkäytäntöjä. Kehittäminen mielletään osaksi sosiaalialan työtä. Miten sitten yhdistää arjen kehittämistyö ja parjatut kehittämishankkeet toimivaksi kokonaisuudeksi? ”Mielestäni kenttätyöntekijöiden kehittämisuskon palauttamiseksi tarvitaan entistä enemmän itse perustyössä tapahtuvaa kehittämistä”, kirjoittaa tutkijasosiaalityöntekijä
Annina Myllärniemi artikkelissaan Hankeväsymyksestä innostavaan kehittämistoimintaan (Itu-lehti 2006/1).

Kehittämistyön yhdistäminen kiinteämmin ja selkeämmin niin sanottuun perustyöhön olisi ratkaisu paitsi hankkeiden irrallisuuteen ja tuloksettomuuteen myös kentän työntekijöiden työssä jaksamisen tukemiseen. Ainakin minulle monipuoliset ja vaihtelevat työtehtävät toimivat innoittajina kehittyä ja uudistua itsekin. Myöskään hankeosaamisen kehittäminen sosiaalialalla ei olisi pahitteeksi. Hyvinvointipalveluiden kehittämistyön tarpeellisuudesta voi lukea esimerkiksi uudesta julkaisusta Kehittämistyön risteyksiä (toim. Riitta Seppänen-Järvelä ja Vappu Karjalainen).

Kehittävä työnote ei sammaloita!