Katsoessani ikkunasta ulos, näen sadetta ja harmautta. Kun katson edessäni olevaa tietokoneen ruutua, näen sateenkaaren värejä ja vaihtuvia kuvia. Katse hakeutuu tunnetusti sinne, missä värimaailma on rikas.

Ilmatieteen laitoksen mukaan pääkaupunkiseudun sademäärä kasvaa, harmaus lisääntyy väistämättä, sille en voi tehdä mitään. Mutta sille, miltä edessäni oleva ikkuna virtuaalimaailmaan näyttää, voin tehdä paljonkin.

Olen innoissani keksinnöstä, jossa sähköpostit näkyvät nurmikkona. Ideana on, että yksi ruohonkorsi kuvaa viestiketjua kahden meilailijan välillä. Mitä tiheämpää sähköpostiviestittely on, sitä pidemmäksi korsi kasvaa. Verkossa kerrostaloasujankin nurmikolla on mahdollisuus vihertää.

Internetissä visuaalisuuden merkitys korostuu. Visuaalisuuden parantaminen yltää yhteisöllisiin verkkopalveluihin asti, sillä LinkedInissä, MySpacessa ja Facebookissa on tyypillistä näyttää itsestä kiiltokuvallinen puoli. Käyttäjien profiilikuvat ovat usein niin hyviä, että tosimaailmassa vastaantulijaa ei edes tunnista virtuaaliystäväksi.

Lisäksi verkossa on lupa luoda itselleen täysin toinen identiteetti. Digitaalipelien, kuten Second Life:n, hurja suosio on osoitus siitä, että ajoittainen pako itsestä virtuaalihahmoon on yleisesti hyväksyttyä.

Second Lifessä ja muussa identiteettileikittelyssä piilee vaaroja. Oma elämä saattaa alkaa vaikuttamaan mitättömältä avatarin eloon verrattuna. Jos verkkominällä on laaja sosiaalinen verkosto, onko reaaliminällä vaara syrjäytyä, kun verkon ulkopuolisten kontaktien tarve vähenee? Vai väheneekö se? Entä kuinka paljon todellisuutta on hyväksyttävää muuttaa tai kaunistella yhteisöpalveluissa, joissa kuitenkin esiinnytään omana itsenä?

Allekirjoittanut jää pohtimaan omaa verkkoidentiteettiään nurmikon kasvattamisen lomassa.